Kassandra Block: Viimeinen ruusu (2009)

***½

Blockin dekkareiden kirjalliset ansiot eivät ole ehkä järin suuret, mutta ne tarjoavat viihdyttävän ja erikoisenkin lukukokemuksen. Saksalainen yksityisetsivä Renate Kress seikkailee rikollisten ja naisten parissa. Hurjimmat kohtaukset eivät liitykään takaa-ajoihin vaan naisten välisiin seksikohtauksiin. Toisinaan tietoiskumaiset kohdat seksuaalivähemmistöistä tai muista "toisista" tuntuvat päälleliimatuilta, onneksi niitä ei kuitenkaan ole paljon.

Blockin toisessa kirjassa Renate tutkii saksanturkkilaisen nuoren naisen katoamista. Haastatellessaan naisen ystäviä ja sukulaisia Renate tutustuu islamiin ja saksanturkkilaiseen elämäntapaan. Epäuskottavalta tuntuu, että etsivälle tulevat monet islamilaiseen kulttuuriin kuuluvat piirteet täysin uusina asioina. 

Pienistä kömpelyyksistä huolimatta odotan innolla sarjan kolmatta teosta, jossa Renate lähtee Suomaan etsimään juuriaan.

Iain M. Banks: Algebraisti (2004)

***

Luin kirjaa reippaasti yli kuukauden. Juonen täytyy olla kohtuullisen hyvä, jotta sitä jaksaa seurata niinkin pitkään. Toisaalta, jos se olisi ollut parempi, olisin tehnyt muita hommia kun olisin lukemiselta ehtinyt, nyt luin kun ehdin muilta hommilta.

Fassin Taak saa tehtäväkseen etsiä koodin, jonka avulla voitaisiin selvittää salaisten madonreikien sijainti. Jotenkin kummasti tämän ei-niin-monivaiheisen etsintäretken kuvaukseen on onnistuttu käyttämään 700 sivua... Kirja on oikeastaan aika tyypillistä Banksia: hyvin kirjoitettu, mutta juonesta ei muista mitään muutaman viikon jälkeen. 

Aiskhylos: Oresteia; Agamemnon, Hautauhrin tuojat, Eumenidit (400-luvulla eaa.)

****

Arne Dahlin Eurooppa Bluesissa viittailtiin ahkeraan tähän tunnettuun antiikin draamaan, joten päätin sitä lukiessani etsiä näytelmän käsiini. Aikaa lukemiselle oli vähän, ja ohuen trilogian lukemiseen meni aikaa yli kuukausi. 

Näytelmät eivät ylensääkään ole niitä kaikkein helpoimpia luettavia, eivätkä varsinkaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kirjoitetut. Huomasin, että parhaiten lukemansa ymmärsi, kun teosta sai joskus kaikessa rauhassa tavata ääneen. Yleensä luin näytelmää bussissa työpäivän jälkeen: tunnin kestävällä matkalla luin ensin pari sivua ja otin sitten kunnon torkut, kun silmät alkoivat väkisin painua kiinni.

Huonoksi näytelmää ei kuitenkaan voi haukkua, eikä lukukokemukseni aivan täysin tylsä ollut. Toisinaan tapahtumat kävivät varsin kiinnostaviksikin. Ystäväni totesi aikoinaan järkyttyneensä näytelmän naiskäsityksestä. Itse en oikein siihen kyennyt: antiikin Kreikka tuntuu olevan niin kaukainen, etten oikein osaa verrata sen ajan arvoja ja moraalia nykyiseen. 

Jukka Halme (toim.): Uuskummaa? Modernin fantasian antologia (2006)

*****

Uuskummaa? on ehdotonta luettavaa niille, jotka pitävät spefistä, mutta luulevat, etteivät erityisemmin välitä fantasiasta. Ei orpoja sankareita, matkoja tai taikamiekkoja vaan fantastista modernia kirjallisuutta. Omia suosikkejani olivat Jeff VanderMeerin Salainen elämä, Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen, Stepan Chapmanin kielellä leikittelevä Afasian valtionsalaisuudet ja Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunta.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema

****

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (1930)

****

Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines (2000)

*****

Iines - ristimänimeltään Iiro Nestori - on lukioikäinen poika, jolla on kiire päästä poikuudestaan eroon. Maalaiskylän kesä on vauhdikas, ja mukana menossa ovat mm. Iineksen kaverit Rysä ja Happo, hehkeä Nikita ja tämän yhtä hehkeä pikkusisko Irina, Iinekseen ihastunut Essi sekä Iineksen transsukupuolinen setä/täti Johanna.

Sitä huomaa tulevansa vanhaksi, kun alkaa kauhistella nuortenkirjojen menoa: "Tällaista en kyllä omilla oppilailla luettaisi..!" Kirja käsittelee juuri niitä asioita, jotka nuoria kiinnostavat (seksi, alkoholi ja seksi), mutta on kuitenkin aika viaton ja ennen kaikkea positiivinen. Ehkä sittenkin voisin valita tämän yläkouluoppilaiden luettavaksi. 

Arne Dahl: Maan alla (2002)

*****

Edellisistä kirjoista tuttu A-ryhmä jatkaa taas tutkimuksiaan. Tällä kertaa murhaepäiltynä on Kerstin Holmin entinen miesystävä, ja Holmin menneisyydestä paljastuu yllättäviä asioita. Taattua laatua Dahlin tyyliin.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

*****

Tämä klassikko on jäänyt aikoinaan lukematta, joten asia täytyi korjata nyt. Todennäköisesti lukukokemus olisi ollut vaikuttavimmillaan vuosia sitten, mutta kyllä aikuislukijallakin oli itkussa pitelemistä. Aivan kritiikittömästi en voinut teoksen maailman heittäytyä, ja todellisuuspakoinen fantasia itsessään asetti lukukokemukselleni surumielisen pohjavireen, jolta lapsena olisin varmaankin välttynyt. Tarinan lopetus onnistuu olemaan yhtäaikaisesti onnellinen ja surullinen.

Agatha Christie: Kolmas tyttö (1966)

****

Patricia Cornwell: Scarpetta (2008)

****½

Cornwell loi Kay Scarpettan hahmon kaksikymmentä vuotta sitten, minkä kunniaksi Scarpetta on saanut nimikkokirjan. Harmikseni olen jättänyt välistä lukematta muutamiakin kirjoja, joten lähtöasetelman olosuhteissa oli joitakin yllätyksiä. Scarpettan sisarentyttären Lucyn elämä vaikuttaa seestyneen, mikä ei kuitenkaan ole pettymys. Vaikka Lucyn myrskyisä elämä onkin tuonut aina oman lisämausteensa kirjoihin, olin vain helpottunut kovia kokeneen naisen puolesta. Muutenkin teos on taattua Scarpetta-laatua.

Rauni Paadar-Leivo: Vieras talvi (1994)

****½

Vieras talvi kertoo saamelaisten evakkomatkasta eteläiseen Suomeen ja Ruotsin puolelle, paluusta poltettuun Lappiin ja selviytymisestä sodan jälkeisestä ajasta. Lapset laitetaan kouluihin, joiden opettajat puhuvat suomea, ja saamelaisoppilaat joutuvat koville. Kirjan päähenkilölle, Birit-Annelle, tulee houkutus suomalaistua helpomman elämän toivossa. Teos kuvaa Birit-Annen kasvua lapsesta aikuiseksi ja oman identiteetin löytämistä muuttuvan kulttuurin keskellä. 

Risto Isomäki: Kristalliruusu (1991)

****

Isomäki kirjoittaa sujuvasti ensimmäisessä kaunokirjallisessa tuotoksessaan. Vaikka novelli Viimeinen tehtävä käsitteleekin ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, ei teos ole Isomäen myöhempien teosten tavoin kaunokirjallisuuden asuun puettua valistusta. Kokoelman paras novelli on ehdottomasti Puu, jonka Isomäki myöhemmin laajensi romaaniksi Gilgamesin tappio (1994).

Himon anatomia (1997), toim. Toni Jerrman

****½

Jerrmanin toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1991-1995, paitsi kokoelman aloittava Wayne Allen Salleenin Nopea siirtyminen vuodelta 1985. Kyseinen novelli jäi itselleni melko hämäräksi, seuraava novelli, Kathleen E. Jurgensin Lukuisten asumus, taas on melko tavanomainen.

David J. Schow'n Läpäisy on kerrassaan mainio tarina pariskunnan äärimmilleen viedystä rakkauden osoituksesta. Nancy A. Collinsin Mustan nahkan raivottaret on antiikin Kreikkaan viittaava kostotarina, joka toimii oikein hyvin, kun taas Kathe Kojan Kaksintanssi ei jättänyt mitään jälkiä. Joe R. Lansdalen Bubba Ho-Tep kertoo vanhainkodissa muumiota vastaan taistelevasta Elviksestä.

Brian Hodgen Kurkun alkemia kertoo surullisen tarinan vuosituhansia eläneestä miehestä ja nuoresta kastraatista. Graham Mastertonin Jajouka-peniskuoriainen on yksi verisimmistä ja kammottavimmista lukemistani novelleista. John Peyton Cooken Katumuksenharjoittaja on kiinnostava sadomasokismin kuvaus. Poppy Z. Briten Muistin tuhka, halun tomu on parempi kuin saman kirjailijan novellit Sadelehdon toimittamassa teoksessa - en olekaan koskaan oikein ollut varma, millä kriteereillä Sadelehto valitsee novellit teoksiinsa. (Joskin on sanottava, että Suuri hiljaisuus yllätti todella positiivisesti.) Grant Morrisonin Braille-ensyklopedia päättää kokoelman hyvin fyysisellä turmeltuneen halun kuvauksella.

Jerrman kirjoittaa esipuheessa:

Koska ruumillisuudesta on laajassa mielessä mahdoton puhua ilman seksuaalisuutta, johti tämä tietysti valtavaan eroottisen kauhun aaltoon. Yhtäkkiä kauhukirjallisuudsta tuli himon anatomian kartoittamisen edelläkävijä. Kipu ja nautinto, pelko ja kiihottavuus yhtyivät tutkailtaessa sitä, kuinka pitkälle ihmiset voivat edetä seksuaalisuuden mutkaisilla maanteillä. Mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus voi virikkeikseen keksiä, millä moninaisilla tavoilla vartaloa voi muokata tyydytystä haettaessa ja missä vaiheessa lopulliset rajat tulevat vastaan?

Kokoelma lunastaa erinomaisesti lupauksensa äärimmilleen viedyn ruumillisuuden kartoittamisesta. Omalle herkälle mielelleni jotkut novellit olivat liikaa, ja lukeminen tapahtui joskus sormien lomasta kurkistellen, mutta liian pliisuksi ei kokoelmaa voi ainakaan moittia.

Suuri hiljaisuus (1995), toim. Markku Sadelehto

***½

Sadelehdon toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1989-1993. Splatter-punkin raunioilta ponnistavat kirjailijat, joiden tyylilajia Sadelehto luonnehtii extreme fictioniksi:

Mutta extreme fiction ei tarkoita vain äärimmäisen väkivaltaista kirjallisuutta. Se tarkoittaa maailmankuvaa, jossa täytyy hyväksyä luonnollisiksi androgyynit, transseksuaalit, transvestiitit ja homoseksuaalit.

Kokoelman aloittavat Kim Newmanin hupaisa Mies joka keräsi Barkeria ja Minne ruumiit on haudattu, joka kertoo lapsuustraumojen aiheuttamasta epäreilusta kostosta. Brian Hodgen Androgynia on yksi kokoelman mieleenpainuvimmista queerillä teemallaan ja saman kirjoittajan Keskiyön aurinko on varsin onnistunut vampyyritarina. Nancy Holderin Kuulen merenneitojen laulavan on ahdistava mukaelma Pienestä merenneidosta ja Philip Nutmanin Himon temppelit sopivan masentava päätös kokoelmalle. Lisäksi kokoelmassa on myös novellit Rex Milleriltä ja Poppy Z. Britelta.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain (1850)

****½

Hawthornen tunnetuin teos kertoo aviorikoksen tehneestä Hester Prynnestä, joka syntinsä merkkinä joutuu kantamaan rinnassaan tulipunaista A-kirjainta. Rikoksesta todistaa lapsi, Pearl, jota Hester kasvattaa yksin eristäytyneenä muista ihmisistä. 

Mikään laki ei estäisi Hesteriä lähtemästä maasta ja aloittamasta uutta elämää muualla, vapaana paljastavasta tulipunaisesta kirjaimesta. Kuitenkin Hester jää kotikaupunkiinsa, kantaen ylpeänä häpeänsä merkkejä ihmisten katseiden alla. Lapsen isää Hester ei suostu paljastamaan, mutta mies ei suinkaan pääse kuin koira veräjästä. Eläessään valheessa hän kärsii paljon suurempia tuskia kuin Hester, ja salassa pidetyn rikoksen taakka lähes tappaa hänet.

Teoksen sanomana onkin totuuden voima: vain kertomalla totuuden voi vapautua Saatanan vallasta. Kirja ei kuitenkaan saarnaa sanomaansa, vaan tarkastelee kiinnostavalla psykologisella otteella tekojensa kanssa painiskelevia ihmisiä. Paholaisen juonet on mahdollista nähdä persoonallisen pahuuden ilmentyminä tai synnintuntoisen mielen aikaansaannoksina. Erityisen mieleenpainuvaa on Hesterin vapautuminen sovinnaismoralismin painolastista hänen eläessään erillään yhteisöstä. Olettaisin tällaisen huomion tekemisen vaativan tarkkanäköisyyttä ja epäsovinnaisuutta 1800-luvulla eläneeltä kirjailijalta.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

**½

Koen lähes henkilökohtaisena loukkauksena, että yksi lempikirjailijoistani on alkanut kirjoittaa kirjoja, joista en pidä. Kokoelman novelleista muutama on "ihan kivoja", loput eivät miellyttäneet lainkaan. Tyylikin tökki.

Arne Dahl: Eurooppa blues (2001)

****

Eläintarhan ahma-aitauksesta löytyy rikollisen ruumis, juutalaiselta hautausmaalta juutalaisen professorin. Kahdeksan prostituoitua katoaa. Ja tietenkin kaikki tämä liittyy yhteen.

Kuten aiemmatkin Jan Arnaldin Dahl-nimellä kirjoittamat dekkarit, tämäkin oli erinomainen. Dahlin kirjat ovat dekkareiksi hyvin kaunokirjallisia, mutta toisinaan "kaunoisuus" menee liiallisuuksiin lähennellen kornia. Yleisesti ottaen tyyli on kuitenkin juuri se, josta näissä teoksissa pidän.

Hän rupesi matkustelemaan; siitä tuli vastustamaton tarve. Ei suurisuuntaisia tilausmatkoja yli aavojen valtamerten, ei junamatkoja Venäjän halki, ei kiipeämistä Mount Everestille. Kyse oli vain matkalla olemisesta. Yleensä maanalaisella - se tuntui kaikkein loogisimmalta. Matkustaa näkemättä minne on matkalla. Pelkkää liikettä. Tuntea matkustaminen, liike, ilman että se oikeastaan vei minnekään. Sellainen tarve hänellä oli.
Siispä hän oli viettänyt viime päivät maanalaisessa. Hän vain matkusti, ilman päämäärää, holtittomasti. Jollakin tavoin se vastasi matkaa, jonka hän teki sisimmässään. Paperin toisella puolella olevien torjuttujen kirjainten luo. Paperin jota hän oli koettanut kääntää niin että se vaikutti täysin tyhjältä. 
Ja hän kohtasi asioita. Niitä syöksyi maanalaisen tunneleista, ne vyöryivät häntä kohti asemalaitureilta, ne kaatuivat hänen päälleen rullaportaista. Näkymiä, pelkästään, lyhyitä jaksoja, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta saada niitä järjestykseen. Se oli hyvin kummallista. Hänet oli tuomittu vaeltamaan, tuomittu pysyttelemään liikkeellä kuin hän olisi kuollut heti pysähdyttyään. Kuin hai.


Kuten pohjoismaisissa dekkareissa usein, yhteiskuntakritiikillä on olennainen osa teoksessa. Tällä kertaa osansa saavat maahanmuuttopolitiikka, naiskauppa ja Itä-Euroopan kurjat olot. Mukaan mahtuu kuitenkin huumoriakin. Yksi suosikeistani oli kohtaus metroasemalla:

 
Hän taisteli raivokkaasti. Hän huitoi käsillään, ja hänen leukansa liukui pitkin laituria. Hän taisteli henkensä edestä. Mutta ei ollut mitä vastaan taistella. Häntä työnnettiin reunan yli, hitaasti, armottoman hitaasti, ja maanalaisen junan yhä voimistuva ääni muuttui mielipuoliseksi kirkunaksi ja se oli viimeinen ääni, jonka Hamid kuuli.
Sen jälkeen hän oli aivan poikki.

John Wyndham: Uhka syvyydestä (1953)

****½

Ensin taivaalla alkaa lennellä outoja valopalloja, sitten kauppalaivoja alkaa katoilla. Onko maailman meret asuttanut vihamielinen tulokaslaji avaruudesta? Ihmiset alkavat käydä epätoivoista kamppailua selviämisestään, mutta tulokset eivät näytä kovin lupaavilta...

Wyndhamin tyyli on erinomaisen viihdyttävä ja päähenkilöpariskunnan keskinäistä sanailua on nautinto lukea. Huvittavin(?) yksityiskohta lienee se, kun Wyndham kuittaa pariskunnan lapsen syntymän ja kuoleman yhdellä rivillä.

Ralf König: Pretty baby (1988)

*****

Pretty baby on jatkoa Vapautuneelle miehelle: Axel on avioitunut Doron kanssa, ja Doro on viimeisillään raskaana. Onnea varjostavat Doron epäilyt, että hänen miehensä olisi sittenkin kiinnostunut miehistä. Norbert on löytänyt itselleen kumppanin, joka on ammatiltaan teurastaja, katselee illat splattereita ja jalkapalloa ja kärsii potenssiongelmista. Norbertin ystävä Waltraud on vakuuttunut, että Norbertin uusi miesystävä on kaappihetero. Näistä lähtökohdista syntyykin taas melkoinen soppa.

Ralf König: ...vasemmalla kädellä! (1996)

*****

Albumin alkuosa koostuu haastattelun kuvauksesta; haastateltavana on sarjakuvapiirtäjä Ralf König. König lienee halunnut tällä sarjakuvallaan tuoda julki mielipiteensä haastatteluista ja oikaista joitakin väärinkäsityksiä - käsittelyssä on mm. hänen oletettu naisvihamielisyytensä. Toisaalta jotkut sarjakuvahahmo-Königin lausumat ovat sen verran erikoisia, ettei niitä ehkä ole tarkoitettu tulkittavan todellisen Königin lausumiksi.

Albumin loppuosa koostuu sarjakuvasta 3½ tuntia. Rakastavaiset kohtaavat lentokentällä, takana ja edessä on usean päivän ero, ja yhteistä aikaa on vain kolme ja puoli tuntia. Sinä aikana pitäisi ehtiä (Königin, tai suomentaja Juha Lareksen, kursailemattomin termein) nussia, mutta pariskunnan lemmen tielle ilmaantuu esteitä yksi toisensa jälkeen. König kuvaa erinomaisesti ja hervottoman hauskasti purkamattomien paineiden aiheuttaman ahdistuksen. 

Alastair Reynolds: Prefekti (2007)

*****

Reynoldsin uusimmassa suomennoksessa ollaan samassa aika-avaruus-jatkumossa kuin Ilmestysten avaruus -sarjassa. Prefekti on aivan oma tarinansa, mutta siinä on useita viittauksia aiempiin teoksiin, ja ajallisesti se sijoittuu käsitykseni mukaan Ilmestysten avaruuden ja Kuilukaupungin tapahtumien väliseen aikaan.

Prefekti on trilleri, jossa tapahtumien tempo on jonkin verran nopeampi kuin Reynoldsin kirjoissa perinteisesti. Kokonainen habitaatti tuhoutuu ultrien aluksen törmätessä siihen. Prefekti Tom Dreyfus epäilee, ettei ultrakapteeni ole todellisuudessa syypää vaan lavastuksen uhri. Samaan aikaan tapahtuu muutakin prefektien huomiota vaativia tapahtumia: äänestysjärjestelmästä löytyy aukko, ja joku täytyy lähettää päivittämään äänestysytimet. Nuori prefekti Thalia Ng tarjoutuu tehtävään, mutta yksinkertainen päivitystehtävä muuttuukin elämän ja kuoleman kamppailuksi. Pikkuhiljaa Dreyfusille alkaa valjeta, että tapahtumat liittyvät yhteen ja että vaarassa on koko Timanttivyön tulevaisuus.

Teoksessa pohditaan teemaa yksilön oikeudet vs. yhteisö. Voidaanko yksilön oikeuksia rajoittaa, jos se on yhteisön turvallisuuden kannalta välttämätöntä, ja kuinka pitkälle rajoittamisessa voidaan mennä? Voidaanko tappaa kymmenen tuhatta ihmistä, jos sen avulla pelastetaan miljoona muuta? Voivatko demokraattisen yhteisön johtajat tehdä aseellisen hyökkäyksen vihollista vastaan, jos yhteisön kansalaiset ovat äänestyksellä kieltäneet aseiden käytön?

J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

****½

Luettuani Puoliverisen prinssin täytyi Potter-sarjan viimeinenkin osa tietenkin lukea uudestaan. Harry, Hermione ja Ron viettävät piileskelevää kiertolaiselämää etsien hirnyrkkejä, joihin on kätketty osia Voldemortin sielusta. Tehtävä ei vain tunnu edistyvän ja kolmikon keskinäiset välit ovat koetuksella. Dumbledoren nuoruuteen kurkistetaan ensimmäistä kertaan, ja Harryn on vaikea suhtautua saamiinsa tietoihin. 

Kirjaa lukiessa tuli itku useampaan otteeseen, kun tutuksi käyneet hahmot kuolivat taistelussa Voldemortia vastaan. Liikuttava oli myös kirjan alkupuolen kohtaus, jossa Harryn serkku Dudley osoittautuu ainakin jossain määrin vanhempiaan inhimillisemmäksi. Pateettista ehkä, mutta mitä sitten, jos se kerran toimii. Rowlingilta oli hyvin ystävällistä sijoittaa kirjan loppuun luku "Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin". Tietysti oli muutenkin selvää, ketkä menevät keskenään naimisiin, mutta olihan se mukavaa saada itse kirjailijalta varmuus asiaan.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005)

*****

Uusimman Potter-elokuvan myötä täytyi kaivaa tämä opus uudestaan esiin ja tarkastaa, mitä kaikkea elokuvasta puuttuikaan. Löytyihän kirjastakin toki paljon sitä pussailua ja pussailusta puhumista, jota elokuva oli niin täynnä, ettei siihen sitten muuta mahtunutkaan, mutta löytyi kirjasta muutakin.

Harry suree edellisen kirjan lopussa kuollutta kummisetäänsä Siriusta, ja toisenlaista huolta aiheuttaa hänen ihastumisensa Ronin pikkusiskoon Ginnyyn. Dumbledore antaa Harrylle yksityistunteja ja valmistelee häntä tulevaan tehtävään, joka Harryn täytyy suorittaa Ronin ja Hermionen kanssa. Draco Malfoyn kummallinen käytös saa Harryn epäilemään tätä kuolonsyöjäksi, vaikkei kukaan muu suostukaan uskomaan häntä. Kalkaroksenkaan viattomuudesta Harry ei ole edelleenkään vakuuttunut, Dumbledoren vakuutteluista huolimatta. Ehkäpä yleensä niin viisas Dumbledoro voi joskus erehtyäkin..?

Vernor Vinge: Linnunradan ääret (1992)

***½

Eipä ihme, että maailmamme ei näytä lainkaan siltä futuristiselta luomukselta, jolta monet kuvittelivat sen 2000-luvulla näyttävän. Tai että avaruusmatkailu on yhä lapsenkengissään, ja toivottoman hidasta se tulee olemaan kehittyessäänkin. Elämme nimittäin Hitaalla vyöhykkeellä, ja täällä tietyt asiat vain ovat mahdottomia. Näin Vingen mukaan.

Linnunradan äärissä eletään kaukaista tulevaisuutta, jossa ihmiset ovat aikaa sitten jättäneet vanhan Maan ja levittäytyneet Ääreen. Ääressä on mahdollista valmistaa ja käyttää teknologioita, jotka Hitaalla vyöhykkeellä ovat toimintakyvyttömiä. Äären ulkopuolella elävät transsendentoituneet Vallat, joiden puuhastelut ovat sellaista kosmista mittaluokkaa, etteivät ihmiset - tai lukuisat muut Linnunradan rodut - niistä juurikaan ole selvillä. 

Straumlin valtakunnassa sijaitsee Laboratorio, jossa ihmisryhmä tekee kokeita ja herättää epäonnekseen, tai tyhmyyttään, vanhan Vitsauksen. Straumlin valtakunta tuhoutuu, samoin useimmat pakoa yrittävät ihmiset. Vain yksi pieni alus pääsee pakoon ja pakkolaskeutuu Alisen Äären (lähellä Hidasta vyöhykettä) planeetalle. Pakolaiset ottaa vastaan koiramainen rotu, jonka yksilöt koostuvat laumoista.

Lopulta pakolaisista selviytyvät hengissä vain sisarukset Jefri, 8 vuotta, ja Johanna, 14 vuotta (+ 150 lasta kryoarkuissa), ja hekin luulevat toistensa olevan kuolleita. Lapset eivät tiedä, että heidän aluksensa kantoi mukanaan Vastatoimea Vitsausta vastaan. Ihmiset Ravna ja Pham sekä kiesikkäät Sinikilpi ja Vihervarsi lähtevät piikkien (koiraolennot) planeetalle pelastamaan ihmisiä ja ottamaan Vastatoimen käyttöön. 

Matkaan mahtuu tietenkin takaa-ajoa ja taistelua, jotka itse koin sangen puuduttaviksi - joku voi tietysti olla täysin päinvastaista mieltä. Muutenkin yli 600 sivusta olisi varmasti voinut muutaman jättää pois kokonaisuuden kärsimättä. Myös prologista tulee miinusta: olen aiemminkin sci-fi-kirjassa törmännyt prologiin, jossa on syystä tai toisesta tavoiteltu korkeampaa "kaunokirjallisuudellisuutta" kuin varsinaisessa romaanissa. Ongelma on se, että kun lukijalla ei ole vielä mitään konkreettista - henkilöt, juoni tms. - mihin tarttua, jää moinen "runoilu" etäiseksi. Niinpä luinkin seitsensivuista prologia useamman päivän sivu kerrallaan -menetelmällä, ja pelkäsin jo koko kirjan jäävän lukematta. 

Kiinnostavinta oli Jefrin ja Johannan sopeutuminen tahoillaan piikkien maailmaan ja erityisesti Amdijefrin muodostuminen: Jefristä ja pentuikäisestä laumasta, Amdista, tulee erityisen läheisiä toistensa kanssa. Ihmisten ja laumojen yhteenliittymien mahdollisia seurauksia pohditaan hiukan turhankin korostetusti kirjan lopussa, olisin suonut lukijalle jätettävän enemmän oivaltamisen riemua. Linnunradan ääret on monin paikoin viiden tähden arvoinen, mutta hetkittäin tylsistyin, turhauduin ja ärsyynnyin. Yksi yhteinen hyvä/huono puoli on useimmissa pitkissä kirjoissa: kun henkilöhahmojen kanssa viettää pidemmän aikaa, kiintyy heihin niin, ettei soisi kirjan loppuvan lainkaan.

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953 - 1975 (1996)

*****

Voiko päiväkirjasta oikeastaan antaa muuta kuin täydet pisteet? Mitkä ovat "hyvän päiväkirjan" kriteerit?

Lukukokemuksena päiväkirja ei ehkä jatkuvasti ollut viiden tähden arvoinen. Meriluoto ei kirjoita kirjoittamisesta tai ylipäätään taiteilijuudesta ja sen kokemuksesta vaan miehistä, miehistä ja miehistä. Välillä tuli tympäisevä pettymys siitä, etteikö Meriluodon kaltaisella lahjakkuudella todellakaan ole ollut muita päämääriä kuin saada mies(tä). Myös joidenkin asioiden toistuminen uudestaan ja uudestaan oli ajoittain häiritsevää, mutta kun palautti mieleensä lukevansa päiväkirjaa, tuli jankkaavuudesta hyväksyttävämpää. Meriluoto itsekin toteaa lopuksi, että päiväkirja näyttää olevan vain hänen elämäänsä kuuluneiden miesten kommentointia. Toisaalta yksityisestä seksinkaipuusta päästään usein myös yleisiin pohdintoihin siitä, miksi erotiikasta ja naisten hormonitoiminnoista puhuminen tuntuu olevan kiellettyä.

Henkilökohtaisesti koin koskettavimmiksi kohdat, joissa Meriluoto puhuu jantelaisuudesta.  Jantelaisuus on usein päiväkirjamerkinnöissä toistuva termi, jonka Meriluoto selittää Lukijalle-aloituskappaleessa näin: 

Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan >>Pakolainen ylittää jälkensä>>, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: >>älä luule että sinä olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin me...>> Maailma on täynnä janteja, pikkuporvarillisia, virikkeettömiä, tasapäisiä. Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

*****

Herra Lockwood on vuokrannut asumuksen syrjäiseltä seudulta ja kävelee eräänä päivänä Humisevaan harjuun tapaamaan vuokraisäntäänsä. Hän tapaakin varsin omituisen kolmikon: suorastaan vihamielisen vuokranantajansa Heathcliffin, tämän katkeran miniän Catherinen sekä yksinkertaisen ja juron Haretonin, joka ei tunnu kuuluvan palvelusväkeen muttei myöskään olevan sukua edellämainituille. Lockwoodin palattua asunnolleen palvelija rouva Dean aloittaa seikkaperäisen kertomuksen Humisevan harjun asukkaista.

Koska takakansiteksti kertoo teoksesta olennaisimman, annan sen puhua puolestani.

Tarina ottopojasta ja kartanon tyttärestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta koston kierteestä. Emily Bronten (1818- 1848) ainoaksi jäänyt romaani on viktoriaanisen kartanoromaaniperinteen mestariteos ja psykologisen romaanin ensimmäisiä taidonnäytteitä - edelleen hätkähdyttävän moderni goottilaisissa tunnelmissaan.

Ralf König: Beach Boys (1989)

****½

Beach Boys seuraa pääsiäisen ajan neljän päivän tapahtumia. Yksi pariskunta viettää tahollaan yhteistä aikaa saarella, jossa on heidän lisäkseen vain pikkuporvarillisia heteroita. Günter avautuu homoudestaan psykologivanhemmilleen, jotka aloittavat raivoisan väittelyn siitä, kumman syy teorioiden valossa on se, että heidän pojastaan kehittyi homoseksuaali. Kaiken hupailun oheen mukaan mahtuu taas myös puhetta aidsista ja syrjivästä lainsäädännöstä.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (1936)

****

Poirot alkaa saada kirjeitä ABC-murhaajalta, aina yhden ennen jokaista murhaa. Ensin kuolee rouva Ascher Andoverissa, sitten neiti Barnard Bexhillissä jne. Poirot lyö harmaat aivosolunsa yhteen uhrien omaisten kanssa ja yrittää ratkaista arvoituksen. Rikosta ratkoo myös komisario Crome, sietämättömän ylimielinen nuori poliisi, joka ei usko lainkaan Poirot'n kykyihin. Lukijan tuskin tarvii arvuutella, kuka osuu ensimmäisenä oikeaan...

Ray Bradbury: Kuvitettu mies (1951)

*****

Kuvitettu mies koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksastatoista novellista. Prologissa kertoja tapaa Kuvitetun Miehen ja leiriytyy tämän kanssa. Yöllä hän katselee kahdeksaatoista liikkuvaa tatuointia Kuvitetun Miehen selässä, joista jokainen kertoo oman tarinansa... 

Marsiin Bradbury on sijoittanut kaikenlaisia asukkaita. Novellissa Toinen jalka mustat ovat asuttaneet Marsin, ja nyt sotaan tuhoutuvasta Maasta on tulossa avaruusraketti matkustajanaan valkoinen mies. Naiset ja lapset ryntäävät paikalle katsomaan moista ihmettä, miehet sen sijaan alkavat koota aseitaan... Novelli on ideologisuudessaan aika naiivi, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - koskettava. Täytyy myös muistaa, että novellin kirjoitusajankohtana rotuerottelu oli vielä täydessä kukoistuksessaan.  Tulipallot kertoo papeista, jotka yrittävät viedä kristinuskon ilosanomaa Marsin alkuperäisväestölle, jonkinlaisille valopalloille. Ensin täytyy tietenkin ratkaista, voidaanko näitä palloja pitää millään tavoin inhimillisinä. Novellissa Maanpakolaiset Marsiin ovat joutuneet kaikki Maassa pannaan julistetut kirjailijat: Edgar Allan Poe, William Shakespeare, Charles Dickens - kaikki, joiden kirjoissa esiintyy vähänkin yliluonnollisia elementtejä. Mutta kuolleet kirjailijatpa ovatkin tuoneet mukanaan Marsiin loitsut ja taikauskon, ja nyt raketti astronautteineen on suuntaamassa kohti Marsia.

Curling-vanhemmuus on melko uusi termi, mutta mitä ilmeisimmin 1900-luvun puolessavälissäkin ollaan oltu huolestuneita pilalle hemmotelluista lapsista. Näin voisi ainakin päätellä ensimmäisestä novellista Veldi, jossa itsepäiset lapset ovat melkoinen vaaratekijä. Samoin novellissa H-hetki lapset puuhailevat omiaan, eikä vanhemmilla ole mitään käsitystä mistään, ennen kuin onkin sitten liian myöhäistä... 

Novellit Vieras ja Betonimylly piirtävät kovin surullista ja toivotonta ihmiskuvaa. Avaruusraketti puolestaan kertoo miehestä, joka on valmis käyttämään kaikki säästönsä toteuttaakseen perheensä unelman. Novellissa Mies avaruusalus miehistöineen saapuu planeetalle vain päivää Jeesuksen lähdön jälkeen. Pitkä sade vie Venukselle ja ikuiseen sateeseen, joka uhkaa tehdä hulluksi, myös lukijan.

D. W. Buffa: Viimeinen tahto (2002)

***½

Antonelli kutsutaan San Franciscoon hoitamaan puolustusasianajajan tehtäviä. Senaattori Fullerton - josta todennäköisesti olisi tulevaisuudessa tullut Yhdysvaltain presidentti - on murhattu, ja syytettynä on musta nuorimies. Lähes heti Jamaal Washingtonin tavattuaan Antonelli vakuuttuu pojan syyttömyydestä, mutta onnistuuko hän vakuuttamaan myös valamiehistön? 

Viimeinen tahto on edeltäjiensä tavoin täynnä virkavallan ja eliitin korruptoituneisuutta. Saman keskushahmon käyttäminen kirjasta toiseen on kirjailijoilta oikeastaan aika ovela kikka. Antonelli-sarjan kirjoista ei löydy juurikaan jatkuvuutta, mutta tuttu ja kiinnostava hahmo pitää helposti otteessaan. Buffalta on ilmestynyt tähän mennessä seitsemän Antonelli-kirjaa, joista kolme on valitettavasti suomentamattomia.  Toivon mukaan suomennoksia tulisi lisää piakkoin, varsinkin kun teoksia ei ainakaan Turun alueen kirjastoissa ole saatavana edes englanniksi.

Anna Kontula: Tästä äiti varoitti (2009)

*****

Tästä äiti varoitti koostuu seitsemästä esseestä, jotka antavat äänen usealle naiselle. Kontula on koonnut useiden naisten kokemukset seitsemäksi minä-muotoon kirjoitetuksi kertomukseksi. Esseet käsittelevät mm. raiskauksia, seksuaalisuutta ja ihmiskauppaa, joka pitää sisällään paljon muutakin kuin naisten myymisen seksityöläisiksi - mikä usein tunnutaan unohtavan.  Teos esittää terävää, ja mielestäni oikeutettua, kritiikkiä nykypäivän valtavirtafeminismiä kohtaan, joka on ajanut itsensä jonkinlaiseen umpikujaan seksuaalisuuden suhteen. Jos tiedostava nainen saa pukeutua vain unisexiin, ja jos miesten ihailevat katseet täytyy aina tulkita loukkaukseksi - miehiseksi alistavaksi katseeksi, patriarkaatin merkiksi - niin eikö feminismi silloin ole naisen vapauttamisen sijaan luonut vain uudet rajat naisen seksuaalisuudelle, yhtä tiukat kuin aiemmatkin. 

Kontulalta on ilmestynyt myös seksityöläisiä käsittelevä väitöskirja Punainen eksodus (2008), joka sai valtavirtafeministit ärähtämään. Teosta lainataan edelleen innokkaasti, joten en itse ole sitä vielä käsiini saanut kirjastosta. Kiinnostuksella odotan, lähteekö Kontulan teoksista kasvamaan uusi feministinen ohjelma, ja miten se tulee näkymään suomalaisen feminismin kentällä.

D. W. Buffa: Tuomio (2001)

****

Antonellin inhoaman tuomarin murha saa hänet muistelemaan yli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Pian murhataan toinenkin tuomari, ja näyttää siltä, että kauan sitten tapahtuneet oikeusrikokset kytkeytyvät nyt tapahtuneisiin henkirikoksiin.

Antonellin kaikin puolin synkässä elämässä näyttää kerrankin pilkottavan valoa. Hän kohtaa uudestaan nuoruutensa rakkauden Jenniferin, ja molemmat huomaavat, ettei rakkaus ole koskaan kadonnut. Antonelli ei oikeastaan ole edes haaveillut "normaalista" elämästä, vain toisinaan pohtinut, millaista se olisi mahtanut olla. Voisiko hänellä ehkä vielä olla mahdollisuus siihen?

Pidin vielä enemmän Syyttäjästä, mutta Tuomiokin on loistava.  Buffa on vähentänyt viittauksia antiikin ajattelijoihin, mutta intertekstuaalisuus on edelleen näkyvä ominaisuus. Harmikseni teoksessa ei nosteta lainkaan esiin edellisen kirjan tapahtumia, ainoa löyhä viittaus Syyttäjään on Antonellin aloittama shakkiharrastus. Buffan teokset ovat tutkielmia joko todellisesta pahuudesta tai täydellisestä moraalittomuudesta, ja tiukkaa juonivetoisuutta syventää pohdiskeleva tyyli, josta pidän todella paljon.

"Haluaako puolustus kutsua omia todistajiaan, herra Antonelli?" Bingham kysyi toistamiseen sama kohtelias hymy huulillaan.
Tällaiseltako tuntui menettää järkensä: olla koko ajan tietoinen - väkevästi, syvästi tietoinen - siitä mitä ympärillä tapahtui, tyrmistynyt siitä kuinka omituisia olivat seikat, joita oli aina pitänut itsestäänselvyyksinä, hämmästellä jopa kaikkein yksinkertaisimmiltakin tuntuvien asioiden loputonta monimutkaisuutta? Esimerkiksi sanojen: sitä miten ilmaa piti ensin vetää keuhkoihin, jotta pysyisi hengissä, ja sitten puhaltaa sitä ulos, jotta saisi aikaan äännähdyksen, jolla saattoi selittää itselleen ja ehkä muillekin miksi sitä piti jatkaa. Tällaistako oli silloin kun, lukittuna omaan itseensä, kaiken näki kirkkaammin kuin koskaan ennen, mutta kun yritti kertoa siitä muille - kuvailla näkemäänsä - huomasikin äkkiä menettäneensä puhekyvyn?
"Kyllä, herra puheenjohtaja", kuulin itseni sanovan hämmästyneenä siitä että nousin seisomaan. "Puolustus kutsuu todistajaksi tohtori Clifford Foxin."

Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008)

***½

Verrosen viimeisin romaani on dystopia, jossain määrin orwellilainen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset on jaettu kasteihin ja sirujen avulla voidaan jäljittää jokaisen liikkeet. Tässä maailmassa kukin selviytyy niin kuin parhaiten taitaa, niin myös päähenkilö Lumi, joka tekee pätkätöitä vuokrafirman osoittamissa kohteissa. Juuri muunlaisia töitä ei enää ole olemassakaan. Teoksen voi nähdä sekä varoittavana kuvauksena tulevaisuuden uhkista että (kärjistettynä) kuvauksena nykyhetkestä. 

Vaikka Verronen luo taitavasti teoksensa jokseenkin toivottoman maailman, ulkokohtaiset seikat eivät kuitenkaan ole olennaisin osa, vaan kerronnan keskiössä on ihminen. Vaikka ihminen on voimaton yhteiskunnan ja byrokratian rattaissa, löytyy toivo kuitenkin ihmisestä itsestään. Lumi löytää rinnalleen itseään huomattavasti vanhemman miehen, Kalevin. Elämä on ankeaa, vuoroin yksitoikkoista puurtamista ja vuoroin täydellistä epävarmuutta tulevasta, mutta toisen ihmisen rakkaus ja läheisyys auttaa jaksamaan.

Verrosen parhaimpiin teoksiin Karsintavaihe ei mielestäni kuulu, joskin se on huomattavasti parempi kuin edeltävä teos Saari kaupungissa (2007). Jotain häiritsevää tekstissä mielestäni oli, ikään kuin kömpelyyttä, mutta voiko näin pitkän linjan kirjailijasta sanoa niin? Tai ehkä kyse on vain siitä omintakeisuudesta ja omaleimaisuudesta, jota jokaiselta kirjailijalta tulisi löytyä..?

Kathy Reichs: Kuoleman kyydissä (2000)

**

Pikkutyttö on kuollut moottoripyöräjengien välisessä ammuskelussa, ja Temperance Brennan saa hoitaakseen ruumiinavauksen. Tempen yksityiselämä on taas harvinaisen sekaisin: kollega Andrew Ryan, jonka kanssa hänellä on jo pidempään ollut sutinaa, joutuu yllättäen pidätetyksi suuremman luokan huumejutussa. Tempen siskon teini-ikäinen poika päättää yhtä yllättäen majoittua tätinsä luokse ja poika on vähän turhankin kiinnostunut moottoripyöristä.

Periaatteessa Reichsin kirjoissa ei ole mitään vikaa: juoni on ok, kerronta sujuvaa jne., mutta kirjat tuntuvat hiukan toistavan itseään. Aina Tempellä on yksityisasiat sekaisin, aina Tempe joutuu rikollisten vangiksi - no ehkei aina, mutta kuitenkin.. ja joka kirjassa Tempe meinaa oksentaa, ja aina sitä edeltävät "rytmikkäät supistelut kielen alla" (?!)... Reichs haluaa myös joka kirjassa tuoda hiukan eri sanakääntein esiin Tempen alkoholistimenneisyyden, mikä ei tunnu aivan luontevasti onnistuvan, joten lopputuloksesta tulee päälle liimatun oloinen.

D. W. Buffa: Syyttäjä (1999)

****½

Kirjahyllystäni löytyy Buffan aiempi teos Oikeuden varjo (1997). Teoksen lukemisesta on vuosia, joten tarkat yksityiskohdat olen unohtanut, mutta yllättävän paljon on jäänyt mieleenkin. Teos on yksi parhaimpia lukemiani oikeussalidraamoja, ja Syyttäjä jatkaa samalla linjalla. 

Oikeuden varjon traagisten tapahtumien johdosta puolustusasianajaja Joseph Antonelli on viettänyt vuoden poissa oikeussaleista. Hänellä ei ole aikomustakaan palata työhönsä, mutta sitten Antonellin tuomariystävä Horace Woolner esittelee hänelle tapauksen, josta on lopulta mahdotonta kieltäytyä. Hyvämaineinen juristi, josta kaikki veikkailevat tulevaa piirisyyttäjää, on joutunut yllättäen epäillyksi vaimonsa murhasta. Antonelli astuu takaisin oikeussaliin, mutta tällä kertaa syyttäjänä.

Merja Hermonen: Pimeä hehku. Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa (2006)

*****

Hermosen tutkimus rakentuu satanisteiksi ja saatananpalvojieksi itsensä luokittelevien nuorten ja nuorten aikuisten haastattelujen varaan. Tutkimus jakaa haastateltavat kolmeen ryhmään: saatananpalvojat, rationalistiset satanistit ja metallisatanistit. Henkilökohtaisesti koin tutkimuksen erityisen kiinnostavaksi siksi, että olin itse nuori 90-luvulla; hyvässä muistissa ovat niin saatananpalvonnasta käydyt keskustelut kuin uskonnontunnilla näytetty varoitteluvideokin. Tällaisen aiheen edessä heräsi tietysti myös tirkistelynhalu, joka ei kuitenkaan (onneksi?) saanut suurta tyydytystä. Pari järkyttävääkin sitaattia haastatteluaineistosta oli otettu mukaan, mutta tutkimus oli hyvin "tutkimuksellinen", eli millään ei mässäilty. Kiinnostavana tuloksena ilmeni, että vaikka haastateltavat oli mahdollista jakaa mainittuihin ryhmiin, oli tutkimusjoukko kuitenkin hyvin heterogeeninen.

Jeff Long: Seinämä (2006)

****½

Hugh ja Lewis, vanhat kiipeilijät, ovat lähdössä El Capitanille. Tämä olisi heidän joutsenlaulunsa, viimeinen reissu, jonka jälkeen voisi vetäytyä rauhassa vanhenemaan. Moni asia alkoi aikanaan El Capilla; miehet tapasivat tulevat vaimonsa Rachelin ja Annien. Nyt Annie on kuollut ja Rachel on jättämässä Lewisin. Ympyrä on sulkeutumassa.

Realistista kerrontaa värittävät myyttiset elementit ja yliluonnolliset tapahtumat, ja teoksen voisikin lukea kuuluvaksi maagisen realismin genreen. Toisaalta arkitodellisuuden ulkopuolelle rajautuvat tapahtumat voi nähdä teoksen sisälläkin todellisuuden ulkopuolelle sijoittuviksi ja tulkita ne itsensä kanssa kamppailevan päähenkilön päänsisäisiksi kuviksi.

Agatha Christie: Golfkentän murha (1943)

***½

Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu (1946)

*****

Huomasin heti kirjan aloitettuani, että olen lukenut sen ennenkin. Koska en kuitenkaan muistanut loppuratkaisua aivan tarkalleen, päätin lukea kirjan uudemman kirjan, etenkin kun muistin pitäneeni kirjasta aiemmalla lukukirjalla. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun luen Christien teosta toista tai jopa kolmatta kertaa.

Henrietta on taitava kuvanveistäjä ja moderni, itsenäinen nainen. Hänen rakastajansa on John Christow, intohimoisesti työhönsä suhtautuva lääkäri, jota hänen hiukan yksinkertainen ja neuroottinen Gerda-vaimonsa palvoo. Muun muassa nämä kolme viettävät viikonloppua Angkatellien kartanossa, jonne naapurissa asuva Hercule Poirot on kutsuttu vierailulle. Poirotin saapuessa paikalle John makaa maassa kuolleena ja Gerda seisoo hänen vieressään ase kädessään.

Kohtalokas viikonloppu on aavistuksen synkkäsävyisempi kuin Christien useimmat muut teokset. Romaanihenkilöissä ja heidän elämäntarinoissaan on jotakin ahdistavaa, eikä kirja tarjoa aivan sellaista puhdistavaa katharsista, johon Christien kirjojen kohdalla on tottunut. Ehdoton suosikkihahmoni on hajamielinen vanha rouva Lucy Angkatell:

Jo käytävässä Lucy, jonka ajatuksenjuoksu oli ällistyttävän nopeaa, aloitti keskustelun Midgen kanssa keksien tämän vastaukset omasta pursuavasta mielikuvituksestaan. 
Keskustelu oli täydessä käynnissä, kun lady Angkatell avasi Midgen oven.
- - - Niin se vain on, kultaseni, sinun täytyy myöntää, että viikonloppu on vähän vaikea asia.
- Mitä, mitä sinä tarkoitat? Midge äännähti herätessään makeasta unesta.

Gavin Baddeley: Goth chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan (2002)

****½

Baddeley käy läpi goottilaisen kirjallisuuden, elokuvan, musiikin ja pukeutumisen. Painotus on taustoissa ja historiassa - toisin kuin olin ehkä odottanut kirjan avatessani. Tiedollisesti opus on toki kattavampi näin, ja oikeastaan ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli katsaus nykygoottien "alalajeihin". Vaikkei goottikulttuuri ole mitenkään pääasiallinen kiinnostukseni kohde, tarjosi kirja monia varsin kiinnostavia tietoja. Baddeley kertoo muun muassa Lovegraftin lapsuudesta ja esittelee The Doorsin esigoottilaisena yhtyeenä. Tottahan on, että nuorena palvomani Jim Morrisonin kuoleman kanssa flirttailussa - kuten Baddeley asian ilmaisee - on nähtävissä goottilaisen synkkiä piirteitä. Myös myyteistä ammentavat sanoitukset kytkeytyvät kiinteästi goottikulttuuriin.

Goottikulttuurin kasvualustana toiminutta punkia Baddeley kohtelee mielestäni hiukan epäreilusti:

Punkrock iski Englantiin kuin miljoona volttia vuonna 1976, ja sen aiheuttamia tärinöitä saattoi aistia ympäri maailman vielä vuosia myöhemminkin. Monille punk merkitsi ruohonjuuritason räjähtävää kapinaa ja sotaa 1970-luvun puolivälin lamassa rypevän kulttuurin turpeaa apatiaa vastaan. Liike sai kuitenkin alkunsa Bowien ja Roxy Musicin suurieleisiä spektaakkeleita ihailleiden taide- ja muotisuunnittelijaopiskelijoiden kokeiluna, joka median avustuksella kasvoi suureksi huijaukseksi ja osoitti lopulta, miten teinikapina ja jopa kaaos voitiin panna siistiin pakettiin ja markkinoida massoille.

Itse en hyväksy näkemystä, jonka mukaan markkinavoimien suuri osuus punkliikkeessä jotenkin mitätöisi työväenluokkaisten nuorten kapinan. Toisaalta Baddeleyn ansiosta aloin nähdä varhaisen punkliikkeen hyvin heterogeenisenä ilmiönä, joka on varmasti eri ihmisille tarjonnut eri asioita. Joka tapauksessa Baddeleyn teos on värikkäästi kirjoitettu paketti kiinnostavaa tietoa. 

Agatha Christie: Määränpää tuntematon (1954)

****

Tiedemiehiä katoaa salaperäisesti, ja poliisit ovat ymmällään. Toisaalla Hilary Craven on menettänyt sekä lapsensa että rakastamansa miehen ja pakenee tapahtumia ulkomaille. Mutta päästyään toiselle mantereelle hän huomaa, ettei itseään voi paeta, ja näkee kuoleman ainoaksi vaihtoehdoksi. Silloin poliisi tarjoaa Hilarylle vaarallista tehtävää. Selviytymismahdollisuudet ovat pienet, mutta Hilaryhan ei kai välitä, vaikka kuolisikin suorittaessaan tehtävää...

Ruskeapukuisen miehen lailla tässäkään kirjassa ei seikkaile Marple eikä Poirot, eikä kukaan muukaan Christien useammin käyttämistä hahmoista. Ilman tuttuja kiinnittymishahmojakin Christien teksti on otteessaan pitävää.

Robin Cook: Hoitovirhe (2006)

*****

Kesä on eittämättömästi tullut, koska annan viihdekirjoille viisi tähteä yksi toisensa perään :) Tämän arvion perusteella olisi Holtin kirjakin ansainnut viisi tähteä, mutten nyt viitsi arvioita lähteä jälkikäteen muuttelemaan. Yksi olennainen syy, miksi Hoitovirhe saa täydet pisteet, löytyy varmaankin Cookin aiemmasta tuotannosta. Olen aina pitänyt Cookista, mutta viime vuosina olen lukenut melko vähän hänen kirjojaan. Aivan hiljattain luin Kuoleman ruhtinaan, jota arvotin kahdella ja puolella tähdellä (mikä oli jälkikäteen ajateltuna aika helläkätinen arvio). Viime vuoden puolella luin sci-fi-romaanin Kaappaus, joka sai vain puolitoista tähteä. Aloin jo vakavasti epäillä vuosien takaista arviointikykyäni, joten riemuni oli suuri, kun huomasin Cookin uudemman tuotannon sittenkin olevan lukemisen arvoista.  

Hoitovirheessä seikkailee aiemmistakin romaaneista tuttu Jack Stapleton, silmäkirurgiasta patologian puolelle siirtynyt lääkäri, joka menetti vuosia sitten perheensä lento-onnettomuudessa. Jackin siskon mies joutuu syytteeseen hoitovirheestä, ja Jack lentää juuri häidensä alla auttamaan siskoaan. Kun asianomaiset alkavat saada uhkauksia, käy selväksi, että kyse onkin mutkikkaammasta jutusta. Kuoleman ruhtinaan tavoin tässäkin kirjassa on narsistinen lääkäri, joka pelehtii sihteerinsä kanssa, mutta muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (1924)

*****

Anne Beddingfeld on rohkea nuori nainen. Isänsä kuoltua hän jää aivan yksin, mutta ei anna tämän seikan lannistaa itseään millään lailla. Kun Anne aivan sattumalta törmää salaperäiseen juttuun, hän lähtee seuraamaan johtolankoja ja on pian matkalla Afrikkaan. Pian hän huomaa sotkeutuneensa niin timanttiryöstöjä kuin murhiakin tehtailevaan rikollisjärjestöön, ja hänen omakin henkensä on vaarassa. Rohkeutensa ja nokkeluutensa avulla Anne kuitenkin selvittää rikoksen ja löytää rinnalleen rakkauden.

Robin Cook: Kuoleman ruhtinas (1983)

**½

Cookin varhaisen romaanin päähenkilö on Cassi Kinsley, psykiatrian puolelle siirtynyt patologi. Hänen aviomiehensä työskentelee samassa sairaalassa sydänkirurgina. Cassin ystävä Robert, patologi hänkin, tutkii sairaalassa sattuneita selittämättömiä kuolemantapauksia, joita on ruvennut ilmenemään kiihtyvällä tahdilla. Cassikin on kiinnostunut tapauksista, ja todella pelottavaksi juttu muuttuu, kun Robert kuolee rutiinileikkauksen yhteydessä. 

Tarina on tavallisuudessaankin ihan kiinnostava, hyvinkin kolmen tähden arvoinen. Kieli puolestaan on sellaista Hertta-sarjan tasoa, ettei kahta ja puolta tähteä enempää voi antaa. Myöhemmin Cook on parantanut selvästi kertojan taitojaan. Kirjoittamisajankohdan huomioimiselta ei voinut välttyä: päähenkilön diabetes osoittautuu suureksi häpeäksi pitkin matkaa. Hauska yksityiskohta on myös se, kun Cassi pohtii kuinka hyvä on, että hänen miehensäkin on ammatiltaan lääkäri. Cassi katsoo tämän ansioksi, että hän on voinut jatkaa työskentelyään naimisiinmenon jälkeenkin. 

Anne Holt: Kuollut jokeri (1999)

****½

Anne Holt on lempidekkaristini ja Hanne Wilhelmsen lempihahmoni. Wilhelmsen on kirjasta toiseen niin ristiriitainen ja kompleksinen, ettei lukija voi olla ahdistumatta hänen puolestaan. Hanne tekee taas pitkää päivää - työt painavat päälle - tietäen samalla, että hänen elämänkumppaninsa on kuolemansairas. Vasta hänen rakastamansa ihmisen lähestyvä kuolema saa hänet voittamaan häpeänsä ja vaihtamaan oveen kyltin, josta käy ilmi molempien nimet - ja sukupuolet. Kaiken hämmennyksen ja väsymyksen keskellä Hanne ja hänen läheinen työtoverinsa Billy T. tekevät jotakin, joka tulee varjostamaan aina heidän ystävyyttään. Tähän tapahtumaan viitataan usein myöhemmissä kirjoissa.

Parhaimmillaan Wilhelmsen-kirjat olisivat varmasti järjestyksessä luettuna - sikäli kun ne kaikki on suomennettu? Koska kirjoja on kuitenkin niin harvakseltaan kirjaston hyllyssä, täytyy lukea aina se, jonka onnistuu käsiinsä saamaan.

Stephen King: Kuulolla (2006)

***

Liseyn tarinan jälkeen ei voi olla pettymättä. Matkapuhelinten välityksellä leviävä pulssi tekee ihmisistä mielipuolisia tappajia. Bostoniin tullut sarjakuvapiirtäjä Clayton Riddell ei onnekseen omista matkapuhelinta, toisin kuin hänen vaimonsa ja poikansa... Clayton lähtee kohti Mainea pelastaakseen poikansa, ja hänen mukanaan matkaavat teini-ikäinen tyttö ja homomies. Ansiokkaimmillaan King on tässäkin kirjassa kuvatessaan ihmisiä ja niitä hetkiä, jolloin ei tapahdu mitään niin kovin erityistä. 

Thomas H. Cook: Hämärään kätketty (2000)

****

Calin veli on murhattu, ja veljen rakastama nainen kadonnut kuin tuhka tuuleen. Veljen kuoleman arvoitus ei jätä Calia rauhaan, vaan hän on päättänyt selvittää totuuden. Lopussa arvoitus ratkeaa, ja se on tietenkin aivan toisenlainen, kuin lukija olisi voinut kuvitella. Juonenkuljetus ja päähenkilön muistelmat ovat varsin mukaansatempaavia, ja itse mysteerikin varsin näppärä. Silti lopussa ei voi välttyä pieneltä pettymykseltä, ratkaisu on jotenkin liian - en tiedä, millä sanalla sitä pitäisi kuvata. Tunne on sama kuin yliluonnollisen tarinan lopussa, jossa osoitetaan kaikelle luonnollinen selitys.

Stephen King: Liseyn tarina (2006)

*****

Kingiä parhaimmillaan! Lisey Landonin menestyskirjailijamies Scott on kuollut kaksi vuotta aiemmin, mutta Lisey käy vasta nyt läpi hänen jäämistöään. Samalla hän muistelee edesmennyttä miestään, ja kirja onkin ennen kaikkea rakkaustarina. Käydessään läpi Scottin papereita Lisey löytää viestin mieheltään. Lisäksi Lisey saa peräänsä psykopaatin, ja kaiken muun päälle hänen siskonsa alkaa sekoilla pahemman kerran. Liseyn on siis mentävä Lumokuuhun, jonne Scott näytti hänelle reitin. Päiväsaikaan Lumokuussa on turvallista, mutta sen yössä vaanii olento, jota ei kannata päästää saamaan vainua itsestään..

Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoria (2003)

*****

Kortelainen johdattaa lukijan 1800-luvun loppupuolen Eurooppaan. Hysteria levisi epidemian tavoin erityisesti naisväestön keskuudessa, ja laitokset täyttyivät köyhälistöstä; säätyläisnaiset hoidettiin kotien suojassa. Pariisilainen professori Charcot niitti laajaa mainetta tutkimalla hysteriaa ja järjestämällä yleisöesityksiä, joissa naiset esittelivät kohtauksiaan. 1900-luvulle tultaessa hysteriatapaukset vähenivät vähenemistään, kunnes loppuivat kokonaan. Mistä hysteriassa oli kysymys, keitä ja mitä olivat hysteerikot?

Charlotte Roche: Kosteikkoja (2008)

***

Saksalaisen esikoisromaanin takakannessa puhutaan viimeisistä tabuista ja käytetään sellaisia adjektiiveja kuin rohkea, provokatiivinen ja hysteerisen hauska. Pakkohan sellainen on lukea. Roche onnistuukin kuvaamaan naisen seksuaalisuutta kumouksellisesti: päähenkilö Helenin ruumillisuus ja räävittömyys rikkovat rohkeasti kuvaa herkästä ja hauraasta naisesta. Toisaalta kirjassa on muutamia tarkoitushakuisen shokeeraavia, vastenmielisiä kohtia, joten en voi sille antaa kolmea tähteä enempää.

Outi Pakkanen: Hinnalla millä hyvänsä (2005)

****½

Viisitoistavuotiaan Hannamain toiveammatti on julkkis. Ystävänsä Pirittan kanssa hän keksiikin hyvän juonen, joka auttaisi häntä tavoitteessaan. Samalla Piritta pääsisi eroon epämukavasta isäpuolestaan. Kuten odottaa saattaa, tapahtumat eivät kulje suunnitelmien mukaan, ja Hannamai löytyy kuolleena metsästä. 

Viihteellisiä jännitysromaaneja on aina kovin helppo väheksyä, mutta kun on tullut yö jos toinenkin valvottua niiden parissa, on pakko antaa tunnustus. Kun kirjan kerran avaa, sitä ei voi laskea käsistään ennen viimeistä sivua.

Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? - esseitä ja haastatteluja (2003)

****

Korsström esittelee naispuolisia filosofeja 1600-luvulla eläneestä nunna Sor Juana Inés de la Cruzista ranskalaisiin feministeihin. Kirjan hämmentävintä antia oli huomata, että jälkimmäiset syyttelevät kilvan toisiaan ideoidensa varastamisesta. 

Eileen Favorite: Sankarittaret (2008)

***½

Sankarittarien pohjaidea on kerrassaan hykerryttävä. Teini-ikäinen Pennyn perheen muodostavat Penny itse, hänen täysihoitolaa pitävä äitinsä ja taloudenhoitaja Gretta. Täysihoitolan vieraina ei käykään ketä tahansa, vaan aina aika ajoin taloon putkahtaa aitoja Sankarittaria suoraan romaanien lehdiltä.

Salaisuutta ei tietenkään saisi paljastaa ulkopuolisille, mutta... riideltyään äitinsä kanssa Penny törmää metsässä erään Sankarittaren perään lähteneeseen Sankariin, eikä vihapäissään suostu valehtelemaan viranomaisille. Miekkaa heiluttelevasta kelttikuninkaasta tarinoiva tyttö suljetaan mielisairaalaan, ja äidin ja tyttären välinen suhde joutuu todelliselle koetukselle.

Kun romaanin lähtöasetelma oli niin kertakaikkisen riemastuttava, oli pettymys lähes välttämätön. Tarina on mukaansatempaava, ja kirja on luettava yhdeltä istumalta, mutta vielä jotain enemmän olisin odottanut.

Irina Denežkina: Anna mulle! (2002)

**½

Denežkinan novellit kertovat venäläislähiöiden nuorten koruttomasta arjesta. Päihteitä kuluu kokoelman aikana kohtuuttomasti ja seksi kuuluu tietenkin aina nuortenkirjallisuuden aihealueisiin. Novellit muuttuvat alun pitkistä ja realistisista lopun lyhyiksi ja vähemmän realistisiksi. Jotenkin tulee tunne, kuin kirjailija olisi kyllästynyt ja kirjoittanut hutaisten viimeiset novellit - vaikkei novellien järjestys kokoelmassa tietenkään kerro mitään kirjoitusjärjestyksestä. Ensimmäisen, niminovellin kieli tuntuu kömpelöltä, lieneekö syy suomentajassa. Muuten kieli on sujuvaa, mutta tarinat eivät anna juurikaan mitään uutta. Lukemissani arvosteluissa teosta hehkutetaan; onko todella niin, ettei tämänkaltaisia teoksia paljon ole? Nuorten elämää kuvataan kaunistelematta, mistä tulee toki plussaa, kuin myös siitä, että toilailuista kerrotaan melko toteavaan sävyyn moralisoimatta mihinkään suuntaan. Anna mulle! on esikoiskokoelma, ehkä Denežkina seuraavassa parantaa?

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (1913)

****

Edy Poppy: Anatomia. Monotonia. (2005)

***½

Vår ja Lou eivät halua tottumuksen turruttavan ja turmelevan avioliittoaan. He pelaavat pelejä, ja nyt pelattava peli on seuraavanlainen: jos Vår onnistuu löytämään miehen, johon rakastuu, lupaa Lou jättää rakastajattarensa.

Tunteitaan ei voi arvata ennalta eikä tuskaa järkeillä pois. Ehkä jännittävin peli olisikin se, jossa ollaan uskollisia ja leikitään kaikin tavoin tavallista avioparia?

Pidän Poppyn tyylistä, mutta aina kun kirja on näin täynnä seksiä, tulee tunne, että kirjailija yrittää tarpeettoman tarkoituksellisesti hätkähdyttää. Parisuhteen kuvauksen ohella teos on myös kuvaus kirjoittamisesta: Vår kirjoittaa teosta nimeltä Anatomia. Monotonia. Kirja tuntuu myös enemmän tai vähemmän kertovan Poppyn omasta elämästä, ja lukiessa tuleekin etsimättä mieleen Anja Kaurasen Kiinalainen kesä.

Alastair Reynolds: Jäänpuskijat (2005)

*****

Reynoldsin teokset ovat aina vain yhtä hyviä. Aivan aluksi tuli ikävä Ilmestysten avaruudesta alkaneen avaruusoopperan universumia, mutta ei tämä toisenlainenkaan sen huonompi ollut.

Teokselle nimensä antaneet jäänpuskijat työskentelevät avaruudessa ohjaten energianlähteenä käytettäviä komeettoja kohti maata. Tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Saturnuksen kuu Janus yhtäkkiä irrottautuu radaltaan ja ampaisee kohti kaukaista aurinkokuntaa. Janus ei ole koskaan ollutkaan luonnollinen taivaankappale vaan jonkinlainen kone. Lähistöllä olevan Kivisirkka-aluksen työntekijät värvätään lähtemään Januksen perään ja keräämään siitä tietoja. Matka jatkuu pidempään, kuin alunperin oli tarkoitus. Kivisirkan asukkaiden on opittava tulemaan toimeen täysin uudenlaisissa olosuhteissa.

Jäänpuskijat muistuttaa lukijaa ikävistä asioista: Vallanpitäjät osaavat olla häikäilemättömiä, ja muutama ihmiselämä on kelpoa kauppatavaraa. Kostonhimo ja katkeruus voivat elää vuosikymmeniä myrkyttäen niin kokijansa kuin kohteenkin elämän.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia (2007)

***½

Judas Coyne, Jude, on keski-ikäistyvä death-metal muusikko, jonka keräilyharrastuksiin kuuluu makaaberi esinekokoelma ja parikymppiset goottitytöt. Tytöt hän nimeää heidän kotiosavaltionsa mukaan, sen henkilökohtaisemmat asiat häntä eivät kiinnosta. Mutta kun Jude saa uuden esineen kokoelmaansa - kuolleen miehen puvun sydämen muotoisessa rasiassa - alkavat ongelmat.  Kun kuolleet vetävät eläviä alaspäin, Jude yrittää räpiköidä pinnalle uusimman valloituksensa Georgian kanssa. Yhteiset kauhun hetket avaavat tien syvemmälle suhteelle, ja ennen kuin kirja päättyy, on Georgiasta tullut Marybeth.

Hillillä on taakkanaan melkoinen sukurasite: Stephen Kingin pojalla lienee hurjat paineet aloittelevana kauhukirjailijana. Koska Hillin perhesuhteet olivat selvillä kirjaa aloittaessani, ei vertailuja voinut olla tekemättä. Ja kun yhtäläisyyksiä hakemalla haki, niin kyllähän niitä myös löytyi, ja olin havaitsevinani selviä tyylillisiä yhteyksiä. Aivan Kingin tasolle Hill ei (vielä) yllä. Kirja alkaa lupaavasti, mutta latistuu pian hyvin perinteiseksi kauhukertomukseksi. Ei tämä huono kuitenkaan ollut, ja uskaltaisin odottaa jatkossa parempaa.

Ralf König: Vapautunut mies (1987)

*****

Saksan homopiireissä tapahtuu: Jumalaisen komean Axelin naisystävä Doro on potkaissut miehen pellolle, ja surun murtama Axel alkaa liikkua homopiireissä. Mutta oih ja voih, tiukkapeppuinen Axel on vannoutunut hetero! Vai onko sittenkään? Ehkäpä miehen sisällä elävä pieni bi-seksuaali voisi tehdä jonkun homomiehen ikionnelliseksi...

Richard Matheson: Olen legenda (1954)

****

Robert Neville on oman tietonsa mukaan viimeinen ihminen maailmassa, jossa kaikki muut ovat muuttuneet zombimaisiksi vampyyreiksi. Neville jatkaa elämäänsä tottumuksen voimasta ja yrittää selvittää, mistä vampyrismi johtuu ja onko se parannettavissa. Takakannen teksti kertoo teoksen olevan "sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen" ja että "[k]okonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa - -". Tarinasta onkin tehty kokonaista kolme filmatisointia, viimeisin 2007 Will Smithin tähdittämänä.

Näin uusimman I Am Legend -elokuvan aivan hiljattain, ja nimi jäi ihmetyttämään: en osannut sitä oikein elokuvan tapahtumiin yhdistää. Luettuani kirjan havaitsin tapahtumia muutetun sen verran, että olisi ollut parempi muuttaa samantien nimikin; juonen muokkauksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, elokuva ei vain enää vastaa nimeään. Ennen ihmiskunnan muuttumista vampyyreiksi vampyyrit ovat olleet vain legenda. Kun yhteiskunta muodostuu vampyyreista, kääntyy asetelma päälaelleen, ja viimeisestä ihmisestä tulee legenda. Mitään absoluuttista "luonnollista" tai "normaalia" ei ole olemassa, on vain enemmistön määrittelemä totuus. Tämä pointti jää valitettavasti elokuvassa täysin hyödyntämättä.

Kazuo Ishiguro: Me orvot (2000)

****

Ishiguron tyyli vie taas mennessään. Koko teoksen ajan jatkuva ahdistava tunnelma - jokin on väärin, jotakin ei kerrota - ei kuitenkaan saavuta aivan arvoistaan loppuhuipennusta. Pidin enemmän romaaneista Pitkän päivän ilta (1989) ja Ole luonani aina (2005), mutta ihan kelpo tavaraa tämäkin on.

Salman Rushdie: Shalimar, ilveilijä (2005)

****½

Boonyi ja Noman rakastavat toisiaan, eikä ole mitään väliä sillä, että toinen on hindu, toinen muslimi. Pian kyläläisetkin taipuvat nuorten rakkauden edessä, ja häät järjestetään; ja eihän Pachigamissa ennekään ole ihmisiä uskonnon perusteella eroteltu. Kylän ulkopuolisten ei ole kuitenkaan helppo sulattaa näin ennenkuulumatonta tapahtumaa. Nuori rakkaus ei kuitenkaan kestä: Boonyi pakenee pikkukylän ahtautta ja Nomanista, ilveilijä Shalimarista, tulee katkera ja kostonhaluinen.  
Boonyin ja Nomanin liitto kulkee rinnan yhteiskunnallisen tilanteen kanssa: Boonyin lähdön jälkeen alkavat kylässä puhaltaa uudet tuulet. Kylä jakautuu jyrkästi muslimien ja hindujen leireihin, ja pian entiset ystävykset ovat toistensa pahimpia vihollisia.

Rushdien tyyli on taiturimainen. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta vain teoksen Maa hänen jalkojensa alla (1999),  josta pidin vielä enemmän. Tätä aloitin pariinkiin otteeseen, mutta kun aikaa ei ollut lukea muutamaa sivua enempää, ei mielenkiintoa jatkoon löytynyt. Kirja onkin parhaimmillaan, jos sen saa luettua kerralla. Loppuvaiheessa kirjasta löytyi enemmän imua, eivätkä katkoksetkaan haitanneet kirjan loppuun vientiä.

Hänen nimensä oli India. Hän ei pitänyt tästä nimestä. Eihän ihmisiä nimetty Australiaksi, sen enempää kuin Ugandaksi, Ingushetiaksi tai Peruksi. 1960-luvun puolivälissä Max Ophüls (Maximilian Ophüls, joka oli varttunut Ranskan Strasbourgissa varhaisemmalla maailmankaudella) oli palvellut Yhdysvaltain pidetyimpänä ja skandaalinkäryisimpänä suurlähettiläänä Intiassa, mutta mitä se tähän kuului, lapset eivät saaneet taakakseen sellaisia nimiä kuin Hertsegovina, Turkki tai Burundi vain siitä syystä, että heidän vanhempansa olivat käyneet näissä maissa ja mahdollisesti käyttäytyneet sopimattomasti. Hänet oli siitetty Idässä - siitetty riettaudessa ja synnytetty keskellä suuttumuksen tulimyrskyä, joka oli ajanut hänen isänsä avioliiton karille ja katkaissut tämän diplomaattiuran - mutta jos se riitti puolustukseksi, jos oli sopivaa ripustaa ihmisten syntymäpaikkoja heidän kaulaansa kuin albatrosseja, silloin maailmassa vilisisi miehiä ja naisia nimeltään Eufrat, Pisgah, Iztaccíhuatl tai Woolloomooloo. Yhdysvalloissa, hitto vie, tällainen nimeämistapa ei ollut tuntematon, mikä hieman haittasi hänen argumentointiaan ja ärsytti häntä enemmän kuin vähän. Nevada Smith, Indiana Jones, Tennesee Williams, Tennessee Ernie Ford: hän kirosi heitä kaikkia mielessään ja näytti keskisormea.

Alastair Reynolds: Sovituksen kuilu (2003)

*****

2615: Valoarkki Gnostinen Ylösnousemus matkaa tähtien välisessä avaruudessa. Epäsuosioon joutunut Quaiche lähetetään etsimään hyödyllistä kauppatavaraa, mutta mies haaksirikkoutuu asumattomalle planeetalle. Vain ihme voi pelastaa hänet. Ja ihme tapahtuu.

2675: Vuosia sitten joukko ihmisiä evakuoitiin Resurgamista, ja he perustivat väliaikaisen siirtokunnan planeetalle, joka ristittiin leikkisästi Araratiksi. Uhka, jota he alunperin pakenivat, on saavuttanut heidät taas, ja on aika jatkaa matkaa: paeta, tai ehkä tuhota vihollinen. Apunaan heillä on Ana Khourin oraakkelimainen tytär Aura. Lunastuksen arkista tuttu hypersika Skorpioni yltää sankaruuteen, jollaiseen harva ihminen kykenee.

2727: Hela-planeetalla Rashmika Els etsii veljeään, josta ei vuosiin ole kuulunut mitään. Rashmika hakeutuu quaichelaisten kirkkokuntien ylläpitämään karavaaniin selvittääkseen veljensä kohtalon, mutta hän löytääkin jotain aivan muuta...

Karstein Daae Stene & Inge Grødum: Pekka ja Toivonen (2003)

***

Pekka ja Toivonen on kokoelma norjalaisia suomalaiskaskuja. Hupaisa kirjanen tarjoaa monet naurut, mutta osa jutuista jää käsittämättömäksi. Lieneekö syy lukijan ymmärryksessä vai kulttuurieroissa? Hauskoissa tarinoissa seikkailevat nimen mukaisesti Pekka ja Toivonen, toisinaan myös Korpinen. Mukana on myös todellisia historiallisia henkilöitä - Mannerheim, Kekkonen ja Karjalainen - joista kertovat vitsit ovat ilmeisesti Suomesta peräisin. Suomalaiskaskuissa suomalainen mies näyttäytyy toisinaan hiukan tyhmänä mutta sitäkin viriilimpänä, ja hurja viinapää on tietysti saanut ansaitsemansa huomion. Suomalaiselle lukijalle jää arvoitukseksi, miksi "vitsit pitää esittää kokonaan erityisellä suomenruotsalaisella tavalla tai tarkemmin sanottuna aksentilla, jota me norjalaiset pidämme suomalaisten tapana puhua ruotsia", kuten johdannossa kerrotaan, mutta varmasti tämä tuo norjalaisille oman lisähauskuteensa kaskuja kerrottaessa.
Kovin yllättävää ei ole se, että vitsien "suomalainen" on suomalainen mies, vaimot ja tyttöystävät näyttelevät kaskuissa korkeintaan sivuosaa. Tekijöiden mukaan vitsit "heijastavat käsitystämme suomalaisista kovaotteisina taistelijoina - -, jotka sietävät suuria määriä vahvoja juomia ja omaavat valtavat kyvyt karskeina rakastajina". Pitäisikö uskoa, että norjalaiset liittävät nämä ominaisuudet myös suomalaisnaisiin? Se, että vitsien päähahmot ovat yksinomaan miehiä, ei tietenkään ole tekijöiden vika eikä vähennä kirjasen huumoriarvoa.

Kerran kun venäläiset pommittivat Helsinkiä, Pekka ja Toivonen olivat humalassa; he olivat juhlineet jo neljä viikkoa.
Eräänä aamuna pojat heräilivät hotellihuoneessaan, vetivät rullaverhot ylös ja näkivät, että kaupunki oli raunioina.
Kun Pekka oli katsellut näkymää hetken aikaa, hän sanoi Toivoselle:
- Kuulehan Toivonen, tätä me ei kyllä perkele makseta!

Alastair Reynolds: Lunastuksen arkki (2002)

*****

Lunastuksen arkki on Reynoldsin sarjan kolmas osa, mutta toinen osa, Kuilukaupunki, on melko itsenäinen teos, kun Lunastuksen arkki taas jatkaa laajempaa juonikuviota siitä, mihin Ilmestysten avaruus jäi. Ensimmäisessä osassa aikaa vietettiin lähinnä ultrien aluksella, nyt tehdään lähempää tuttavuutta yhtyneisiin:

Hänen kasvonsa olivat vahamaiset ja sileät - eivät vailla viehätystä, mutta vailla elinikäisten ilmeiden luomia uurteita ja ryppyjä. Eikä hänen päässään tai kasvoissaan ollut lainkaan ihokarvoja, minkä ansiosta hän näytti keskeneräiseltä nukelta. Ainakaan noiden piirteiden perusteella häntä ei voinut erottaa tuhansista muista yhtyneistä: ilman mieltenvälistä linkkiä ja sitä tavanomaista heijastettujen kuvajaisten pilveä, jonka avulla he ilmaisivat yksilöllisyyttään, heitä saattoi olla vaikea erottaa toisistaan.

Ilmestysten avaruudessa Dan Sylveste herätti jotakin, ja nyt se jokin on päässyt täyteen vauhtiin. Ensimmäisestä osasta tutut Ana Khouri ja Ilia Volvoja suunnittelevat Resurgamin evakuointia ja hyökkäystä tukahduttajia vastaan tuomiopäivänluokan aseilla. Aseet ovat alkujaan peräisin yhtyneiltä, jotka havittelevat niitä takaisin omistukseensa. Aseiden perässä on myös kaksinkertainen loikkari Nevil Clavain sekalaisen miehistönsä kanssa. Lunastuksen arkissa on enemmän toimintaa kuin ensimmäisessä osassa, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Myös kielikuvien tulvaa on karsittu, mikä on plussaa niin luettavuuden kuin kielen laadunkin kannalta.

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (2000)

*****

Ilmestysten avaruus on Reynoldsin esikoisromaani - novelleja häneltä on julkaistu jo aiemmin - ja sarjan avaus. Dan Sylveste tutkii Resurgam-planeetalla amarantiinien muinoin kukoistanutta kulttuuria. Triumvir Ilia Voljova matkaa Äärettömyyden kaipuulla kohti Resurgamia, mukana on myös värvätty/soluttautunut sotilas Ana Khouri. Molemmat etsivät Sylvesteä, mutta eri syistä. Kirjan sympaattisin, hiukan tragikoominen hahmo on Ilia Voljova, joka sählää aluksella muun miehistön maatessa kryogeeniarkuissa ja yrittää peittää jälkensä ennen miehistön heräämistä. Eristäytynyt ja tunteeton ultra alkaa loppua kohden vaikuttaa varsin inhimilliseltä.

Reynoldsin sarja ei ole ehkä kaikkein älykkäintä ja pohdiskelevinta sci-fiä (vaikkei missään nimessä aivotontakaan), mutta sitäkin viihdyttävämpi. Itseäni miellyttää erityisesti se, että kirjan keskeisimmät ja voimakkaimmat hahmot ovat naisia. Romaani ei ole mikään action-pläjäys, 700 sivuun on saatu yllättävän vähän tapahtumia, mutta silti en pitkästynyt missään vaiheessa. Juoni on toimiva, mutta kaikkein onnistuneinta kirjassa ovat pienet yksityiskohdat, joilla Reynolds kuvaa luomaansa universumia ja sen asukkaita. Tämän haluaisin nähdä elokuvana.

Jeff Long: Helvetin sydän (2007)

****

Helvetin sydän
on jatkoa vuonna 1999 ilmestyneelle Helvetin piireille. Ihmisille on paljastunut, että Helvetti on todellinen, konkreettinen paikka, joka sijaitsee maan alla. Helvettiä asuttivat hadaalit (homo hadalis), kunnes ne tuhoutuivat ihmisen alulle panemaan ruttoon. Mutta vuosien päästä alkavat hyökkäykset. Aikuiset tapetaan ja lapset siepaan maanalaisiin luolastoihin; osa hadaaleista on sittenkin jäänyt eloon. Kielitieteilijä ja entinen nunna Ali lähtee etsintäretkelle työtoverinsa kanssa, toisaalla etsintöjä tekevät yhden siepatun lapsen äiti, Rebecca, ja hänen värväämänsä miehet.

Helvetin piirit ilmestyi Liken SciFi-sarjassa, mutta jatko-osa ei ole saanut SciFi-titteliä, ja kirjastossa teos on sijoitettu kauhuhyllyyn. Kirjaa lukiessani en ajatellut kertaakaan lukevani kauhuromaania, vaikka jälkikäteen luokituksen huomattuani tunnistinkin siinä kauhun piirteitä. Jäinkin miettimään, kuinka paljon etukäteislokeroinnit vaikuttavat lukukokemukseen ja tulkintaan.

Osa luvuista muodostuu oppipojan ja (langenneen) enkelin välisistä keskusteluista, jotka ovat ehkä romaanin kiinnostavinta antia. Kuka Saatana on ja mikä on hänen valtansa? Kuinka paljon yhteistä on todellisella ja myyttien Helvetillä?

"Olisin voinut väittää vastaan. Minusta kerrotut tarinat etääntyivät minusta. Te kirjoititte minua samaan aikaan kun minä kirjoitin teitä. Olisin voinut tuhota teidät. Sen sijaan päätin liittyä teihin. Aloin vaalia myyttejä ja käytin niitä elämän jälkeiseen aikaan valmistavana opetusmateriaalina. Nyt minun ei edes tarvitse lähettää vanhoja sieluja etsimään uusia. Te tulette automaattisesti luokseni. Minut on ohjelmoitu tietoisuuteenne."
"Kasvatin sielujoukkojani kuin hyvä paimen. Otan huomaani kaikki luokseni harhailevat lampaat. Painoin mieleeni jokaisen lampaan nimen, sen vanhempien ja lasten nimet, niin elävien kuin kuolleiden. Yhdistin historianne. Tiesin kaiken, mikä edelsi teitä. Pienellä ponnistelulla olen alkanut muistaa, mitä tulee jälkeenne. Teidän menneisyytenne ja tulevaisuutenne välissä olen minä. Se on tilani. Olen tarinanne vanki. Mutta samalla olen tarinankertojanne. Ymmärrätkö?" 
"En, herra."
"Niin", enkeli huokaa. "En minäkään."

Pornoakatemia! (2007), toim. Harri Kalha

*****

Pornoakatemia! tarjoaa kiintoisan queer-teoreettisen otoksen pornon monimuotoisuudesta, esillä ovat mm. anoreksiaporno ja japanilainen naisille suunnattu pornomanga. Antu Sorainen tarttuu arkaan aiheeseen artikkelissa Turmeltuuko suomalainen lapsi? Pornografia, pedofilia ja pelottamisen taide. Lapset ja seksuaalisuus ovat aiheita, joista harvoin puhutaan samassa lauseessa. Aiheen käsittely herättää lukijassa helposti vastarintaa; Sorainen kuitenkin painottaa, ettei hänen tarkoituksensa ole kiistää esimerkiksi lastensuojelun tarvetta vaan keskustella abstraktilla tasolla siitä, mistä yhteiskunnassa saa puhua ja mistä ei.

Kuvamateriaaleista erityisen mieleenpainuvia ovat pro ana -sivustolta peräisin olevat kuvat, joissa poseeraa alastomia "luurankoja". Kuvat ovat osa Juulia Jyrängin artikkelia Kuvotus ja kiihotus. Nimi on osuva: kuvia ei voi kutsua erityisen miellyttäviksi, mutta jotain hyvin puoleensavetävää niissä kuitenkin on.

Ainoat moitteet tulevat kirjan luettavuudesta: Tekstiin on jäänyt ylimääräisiä tavuviivoja ja muitakin teknisiä kömmähdyksiä on käynyt. Alaviitteitä on runsaasti, ja ne ovat pitkiä, mikä sinänsä ei ole huono asia ollenkaan, mutta aiheuttaa sen, että alaviitteet jatkuvat usein seuraavalle sivulle. Kun sekä leipäteksti että alaviitte päättyy sivun lopussa tavuviivaan, joutuu sivua kääntelemään useaan kertaan edestakaisin. Toisinaan myös viite ja viitattava kohta ovat joutuneet eri sivuille. Virheet ovat kuitenkin vain kosmeettisia, eikä sisällystä löydy pahaa sanottavaa.

Dalai-lama: Mietiskelyn harjoittaminen (1991)

***

Hänen Pyhyytensä dalai-lama piti 1985 ja 1986 esitelmäsarjan buddhalaisista näkemyksistä ja mietiskelystä intialaiselle yleisölle. Esitelmät ja niiden jälkeiset keskustelut nauhoitettiin ja myöhemmin niiden pohjalta toimitettiin kirja erityisesti kansainvälistä yleisöä ajatellen.

Kirjan seuraamista helpotti jonkin verran se, että olin aiemmin lukenut Kulanadan Buddhalaisuuden periaatteet, joka on mainio perusteos asiaan ennestään perehtymättömälle. Silti joidenkin kohtien yli täytyi hypätä, sillä buddhalaisuus on luetteloiden ja luokittelujen luvattu uskonto, eikä mielenkiinto pysynyt aina yllä.

Kieltävät ilmiöt jaetaan myös kahteen ryhmään: myöntäviin kieltäviin ilmiöihin ja ei-myöntäviin kieltäviin ilmiöihin. Yleisesti ottaen on olemassa viittä eri laatua kieltäviä ilmiöitä, mutta ne on tiivistetty näihin kahteen pääluokkaan, myöntäviin ja ei-myöntäviin kieltäviin ilmiöihin.
Myöntäviä kieltäviä ilmiöitä on neljää lajia: sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä selvästi; sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä ehdottomasti; sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä sekä selvästi että ehdottomasti; sekä sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä yhteytensä vuoksi.

Kirjan nimen mukaisesti Hänen Pyhyytensä keskittyy paljon tiibetinbuddhalaisen mietiskelyn koukeroihin, joista en itse varsinaisesti ottaen ole kiinnostunut. Teoksessa käsitellään kuitenkin myös muitakin buddhalaisuuden piirteitä. Buddhalaisuudessa (kuten muissakin uskonnoissa) on paljon hyviä asioita, jotka voi pyrkiä ottamaan osaksi omaa elämäänsä, vaikkei tunnustakaan mitään oppia. Muihin uskontoihin nähden buddhalaisuuden viehätys on luoja-jumalan puuttumisessa, jolloin puuttuvat myös ehdoton auktoriteetti ja ehdottomat säännöt. Buddhalaisuudessa on miellyttävää myös sen kunnioittava ja hyväksyvä suhtautuminen muihin uskontoihin/uskonnottomuuteen.

Luotan vahvasti siihen, että jopa uskontoa vastustavat ihmset, kuten kommunistit, voivat olla erittäin hyväsydämisiä ihmisiä. Olen henkilökohtaisesti tavannut useitakin uskonnottomia henkilöitä, jotka ovat uhranneet elämänsä muiden hyväksi. He ovat tehneet niin synnynnäisistä ominaisuuksistaan johtuen. On todellakin olemassa hyväsydämisiä ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään buddhalaiseen jälleensyntymisen teoriaan.
Minulla on tapana sanoa, että rakkaus ja hyvyys ovat yleismaailmallinen uskonto. Tänään puhumme buddhalaisuudesta, joten puhun näistä asioista buddhalaisesta näkökulmasta. Jos joku ilman näitä henkisiä asenteita yksinkertaisesti yrittää olla hyvä ihminen, se on tietenkin mahdollista ja hän tulee siinä onnistumaan.

Lena Andersson: Duck City (2006)

****

Anderssonin yhteiskunnallinen satiiri sijoittuu Duck Cityyn, jossa asuvat mm. rikas teollisuuspohatta Johan von Ankka, hänen veljenpoikansa Aku A. sekä Iines A., jolla on suhde molempiin edellä mainittuihin. Anorektinen presidentti Mikko Hiiro tukee samanaikaisesti Johan von Ankan elintarvikebisnestä, joka suoltaa markkinoille 20 kpl:n munkkipakkauksia yhden hengen kerta-annoksina, ja sotaa läskiä vastaan (Operaatio Ahab II - Suuren valkoisen valaan metsästys), jonka nimissä liikalihavat lähetetään työleireille.

Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta (2008)

***½

Outoa rakkautta koostuu kuudesta (rakkaus)novellista. Kokoelma on sikäli hyvin yhtenäinen, että kaikki tekstit kuvaavat teoksen nimen mukaisesti outoa rakkautta; toisaalta kokoelman voi nähdä jakautuvan kolmeen osaan, joissa kuusi novellia muodostavat kolme paria. Kaksi ensimmäistä, Pullakahvit ja Leikkiä vain, ovat ennen julkaisemattomia. Itse pidin eniten näistä kahdesta, ne ovat vähintään neljän tähden arvoisia. Novellien aiheet ja asetelmat ovat kuin naistenlehtinovellissa, mutta itse tarinat ovat hiukan vinksahtaneita.

Ensimmäisten novellien jälkeen odotukset olivat korkealla, ja kaksi seuraavaa, Perintö ja Taivaalta satoi rahaa, olivatkin melkoinen pettymys tavanomaisuudessaan. Kirjan lopussa olevista julkaisutiedoista selviääkin, että novellit on alunperin julkaistu Reginassa, mikä selittää paljon. Toisaalta Regina-novelleiksi tekstit ovat jopa kumouksellisia: molemmat päättyvät tilanteeseen, jossa sankaritar (oudolla tavalla) rakastaa kahta miestä samanaikaisesti, ja tilanne esitetään hyväksyttävänä. Jälkimmäisen novellin viimeinen lause, "Siitä huolimatta sydäntäni särki", saa melkei itkemään - ei liikutuksesta - ja onkin pakko miettiä, onko kyse jopa tahallisesta parodioinnista.

Viimeiset novellit, Kujanjuoksu ja Kaunokainen, on julkaistu aiemmin science fictioniin ja fantasiaan erikoistuneessa Portissa (jälkimmäinen nimellä Naisten maailma). Ensimmäinen on tyypillinen dystopiakuvaus maailmasta, jossa lihavista on tullut toisen luokan kansalaisia. Se, että lihavat ovat jo toisen luokan kansalaisia, tekee novellista entistä tyypillisemmän. Toisaalta pidin novellin lopetuksesta ja lopetukset ovat mielestäni novelleissa erityisen tärkeitä. Kaunokainen kertoo miehestä, sienitutkijasta, jonka naissuhteet eivät ole erityisen onnistuneita. Niinpä hänen elämässään sienet tulevatkin yhä tärkeämmiksi. Novelli on "ihan hyvä", muttei sekään erityisen omaperäinen.

Freeman Dyson: Origins of Life. Second Edition (1999)

****

Kumpi tuli ensin, kopioituminen vai aineenvaihdunta? Suurin osa tutkijoista veikkaa ensimmäistä, Freeman Dyson puhuu jälkimmäisen puolesta. Asiaan liittyy myös hauska kielitieteellinen seikka: englannin kielen sana metabolism viittaa geenien säätelemään tapahtumaan, joten useimmille englanninkielisille tutkijoille ajatus aineenvaihdunnasta ilman geenejä (ja kopioitumista) on mahdoton. Sen sijaan saksankielinen termi aineenvaihdunnalle, Stoffwechsel, joka voidaan kääntää englanniksi stuffchange, ei edellytä geenien olemassaoloa. Dyson ymmärtääkin teoksessaan aineenvaihdunnan saksalaisittain.

Origins of life ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellinen kirja. Kunnollisia todisteita ei voida esittää sen enempää aineenvaihdunnan kuin kopioitumisenkaan ensisijaisuudesta, voidaan vain esittää olettamuksia ja pohtia todennäköisyyksiä. Dyson painottaakin pariin otteeseen, että hänen esityksessään ei ole kyse teoriasta, vaan hän tuo esiin seikkoja, joiden vuoksi hänestä tuntuu, että aineenvaihdunta olisi voinut esiintyä ensin. Hän nimittää myös teostaan filosofiseksi.

Dyson sanoo teoksen olevan tarkoitettu koulutetuille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan ole biologian asiantuntijoita. Teos oli kirjoitettu onnistuneesti selkokielellä, koska itsekin ymmärsin suurimman osan, vaikkei englantini niin kovin vahvaa olekaan. Miinusta tulee ainoastaan kolmannesta luvusta, jossa Dyson esittää oman toy modelinsa, yksinkertaistetun mallin Oparinin teorian toiminnasta. Tämä "yksinkertainen" malli on yhtä kuin matemaattisia kaavoja toisensa perään ja välissä selityksiä, mitä kukin kirjainsymboli kaavassa edustaa. Jäi itseltäni lukematta. Dyson sanoi, ettei tarvitse olla biologian asiantuntija, muttei kertonut, että pitäisi olla matematiikan ammattilainen.

Timo Lindholm / Pauli Arola / Kimmo Jalonen / Sirkka Kauppinen: Kansalainen ja talous (2007; 3., uudistettu painos)

****

Lukion oppikirja perehdyttää lukijan taloustiedon perusteisiin. Läpi käydään niin Suomen teollistuminen, valuutta- ja pörssimarkkinat kuin EMUn vaikutukset Suomen talous- ja finanssipolitiikkaan. Asiat on esitetty selkeästi ja yksinkertaisesti. Jos et ymmärrä sanomalehden taloussivuja lukiessasi juuri mitään, kannattaa tämä kirja etsiä käsiinsä.

Marko Kitti: Viidakko (2003)

***½

Pidin Marko Kitin kirjoitustyylistä jo esikoisnovellikokoelmassa Kottarainen, mutta muuten novellit eivät erityisesti sykähdyttäneet. Romaanimuoto tuntuukin sopivan Kitille paremmin, ainakin minun makuuni.

Viidakossa Markku palaa lapsuuskaupunkinsa lähiöön selvittämään isänsä kauan sitten tapahtunutta kuolemaa. Sairaalassa makaava narkkariveli on antanut ymmärtää, että asiaan liittyy jotakin hämärää, muttei tajuttomuuskohtauksiltaan ole pystynyt kaikkea kertomaan. Etsintämatkalla nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat nuoren miehen mielessä, ja entisestään kuviota sekoittaa lähikuppilan tarjoilija Salli, jonka matkaan Markku eksyy, vaikka kotona odottavat vaimo ja lapsi. Lähtökohdat eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimmät, mutta kerronta vie silti mukaansa. Loppuratkaisu on kuitenkin kliseisyydessään aikamoinen pettymys.

Marja Björk: Posliini (2008)

****½

Pikkuisen Jaanan perheessä asiat eivät ole ihan mallillaan. Lapsia tulee koko ajan lisää, isä on humalassa pahapäinen ja lopulta tulee konkurssikin. Onneksi on Helsingin täti ja hänen miehensä Kurt, Kurre, Nuutti-setä. Täti ja Nuutti-setä ottavat Jaanan usein hoiviinsa Helsinkiin ja Kurt opastaa Jaanan aikuisten maailmaan monin tavoin.

Tämä kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on hämmentävä: kun Jaana kasvaa Kurtin kieroutuneeseen maailmaan, alkaa karkean ja vääristyneen seksuaalisuuden täyttämään suhteeseen ilmestyä myös aidon tuntuisia ilon ja kiintymyksen sävyjä. Toisinaan hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytetyn roolien rajat ovat häilyvät ja myös Kurt näyttäytyy lukijalle uhrina. Vaikka aihetta käsitellään totutusta poikkeavasti, tehdään romaanissa kuitenkin selväksi, että Kurt on vastuussa tapahtumista ja että hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä.

Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (1947)

****½

Taattua Christie-laatua. Christien teoksia on vaikea arvostella erillisinä kokonaisuuksina: joko niistä pitää kaikista tai sitten niistä ei pidä. Christien dekkarit eivät ole mitään suurta sanataidetta, mutta voiko kokonaisen romaanityypin luojalle antaa vähemmän kuin viisi tähteä? Tai ainakaan vähemmän kuin neljä? Toisaalta hänen teoksensa ovat pitkälti toistensa toisintoja, toisaalta sanotaan hänen suuruutensa piilevän juuri siinä: hän toisti samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan, ja silti ihmiset jaksoivat lukea.

Herkuleen urotyöt on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa hyvin kiinteästi. Hercule Poirot lukee antiikin tarinoista kaimansa vaiheista ja päättää toteuttaa omat herkuleen urotyönsä. Hän valitsee 12 toimeksiantoa, jotka jollakin tavoin linkittyvät vanhoihin taruihin. Christie solmii taas novellien lopuksi arvoitusten langat yhteen melkein yhtä näppärästi kuin aina. Yhdessä novellissa lukijalle annettiin liikaa vihjeitä, tai sitten onnistuin vain ylittämään itseni: keksin ratkaisun itse, mitä ei ole koskaan ennen Christien teosten kohdalla tapahtunut.