Kassandra Block: Viimeinen ruusu (2009)
Iain M. Banks: Algebraisti (2004)
Aiskhylos: Oresteia; Agamemnon, Hautauhrin tuojat, Eumenidit (400-luvulla eaa.)
Jukka Halme (toim.): Uuskummaa? Modernin fantasian antologia (2006)
Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines (2000)
Arne Dahl: Maan alla (2002)
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)
Patricia Cornwell: Scarpetta (2008)
Rauni Paadar-Leivo: Vieras talvi (1994)
Risto Isomäki: Kristalliruusu (1991)
Himon anatomia (1997), toim. Toni Jerrman
Koska ruumillisuudesta on laajassa mielessä mahdoton puhua ilman seksuaalisuutta, johti tämä tietysti valtavaan eroottisen kauhun aaltoon. Yhtäkkiä kauhukirjallisuudsta tuli himon anatomian kartoittamisen edelläkävijä. Kipu ja nautinto, pelko ja kiihottavuus yhtyivät tutkailtaessa sitä, kuinka pitkälle ihmiset voivat edetä seksuaalisuuden mutkaisilla maanteillä. Mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus voi virikkeikseen keksiä, millä moninaisilla tavoilla vartaloa voi muokata tyydytystä haettaessa ja missä vaiheessa lopulliset rajat tulevat vastaan?
Suuri hiljaisuus (1995), toim. Markku Sadelehto
Mutta extreme fiction ei tarkoita vain äärimmäisen väkivaltaista kirjallisuutta. Se tarkoittaa maailmankuvaa, jossa täytyy hyväksyä luonnollisiksi androgyynit, transseksuaalit, transvestiitit ja homoseksuaalit.
Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain (1850)
Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)
Arne Dahl: Eurooppa blues (2001)
Hän rupesi matkustelemaan; siitä tuli vastustamaton tarve. Ei suurisuuntaisia tilausmatkoja yli aavojen valtamerten, ei junamatkoja Venäjän halki, ei kiipeämistä Mount Everestille. Kyse oli vain matkalla olemisesta. Yleensä maanalaisella - se tuntui kaikkein loogisimmalta. Matkustaa näkemättä minne on matkalla. Pelkkää liikettä. Tuntea matkustaminen, liike, ilman että se oikeastaan vei minnekään. Sellainen tarve hänellä oli.Siispä hän oli viettänyt viime päivät maanalaisessa. Hän vain matkusti, ilman päämäärää, holtittomasti. Jollakin tavoin se vastasi matkaa, jonka hän teki sisimmässään. Paperin toisella puolella olevien torjuttujen kirjainten luo. Paperin jota hän oli koettanut kääntää niin että se vaikutti täysin tyhjältä.Ja hän kohtasi asioita. Niitä syöksyi maanalaisen tunneleista, ne vyöryivät häntä kohti asemalaitureilta, ne kaatuivat hänen päälleen rullaportaista. Näkymiä, pelkästään, lyhyitä jaksoja, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta saada niitä järjestykseen. Se oli hyvin kummallista. Hänet oli tuomittu vaeltamaan, tuomittu pysyttelemään liikkeellä kuin hän olisi kuollut heti pysähdyttyään. Kuin hai.
Hän taisteli raivokkaasti. Hän huitoi käsillään, ja hänen leukansa liukui pitkin laituria. Hän taisteli henkensä edestä. Mutta ei ollut mitä vastaan taistella. Häntä työnnettiin reunan yli, hitaasti, armottoman hitaasti, ja maanalaisen junan yhä voimistuva ääni muuttui mielipuoliseksi kirkunaksi ja se oli viimeinen ääni, jonka Hamid kuuli.Sen jälkeen hän oli aivan poikki.
John Wyndham: Uhka syvyydestä (1953)
Ralf König: Pretty baby (1988)
Ralf König: ...vasemmalla kädellä! (1996)
Alastair Reynolds: Prefekti (2007)
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)
J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005)
Vernor Vinge: Linnunradan ääret (1992)
Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953 - 1975 (1996)
Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan >>Pakolainen ylittää jälkensä>>, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: >>älä luule että sinä olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin me...>> Maailma on täynnä janteja, pikkuporvarillisia, virikkeettömiä, tasapäisiä. Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.
Emily Brontë: Humiseva harju (1847)
Tarina ottopojasta ja kartanon tyttärestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta koston kierteestä. Emily Bronten (1818- 1848) ainoaksi jäänyt romaani on viktoriaanisen kartanoromaaniperinteen mestariteos ja psykologisen romaanin ensimmäisiä taidonnäytteitä - edelleen hätkähdyttävän moderni goottilaisissa tunnelmissaan.
Ralf König: Beach Boys (1989)
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (1936)
Ray Bradbury: Kuvitettu mies (1951)
D. W. Buffa: Viimeinen tahto (2002)
Anna Kontula: Tästä äiti varoitti (2009)
D. W. Buffa: Tuomio (2001)
"Haluaako puolustus kutsua omia todistajiaan, herra Antonelli?" Bingham kysyi toistamiseen sama kohtelias hymy huulillaan.Tällaiseltako tuntui menettää järkensä: olla koko ajan tietoinen - väkevästi, syvästi tietoinen - siitä mitä ympärillä tapahtui, tyrmistynyt siitä kuinka omituisia olivat seikat, joita oli aina pitänut itsestäänselvyyksinä, hämmästellä jopa kaikkein yksinkertaisimmiltakin tuntuvien asioiden loputonta monimutkaisuutta? Esimerkiksi sanojen: sitä miten ilmaa piti ensin vetää keuhkoihin, jotta pysyisi hengissä, ja sitten puhaltaa sitä ulos, jotta saisi aikaan äännähdyksen, jolla saattoi selittää itselleen ja ehkä muillekin miksi sitä piti jatkaa. Tällaistako oli silloin kun, lukittuna omaan itseensä, kaiken näki kirkkaammin kuin koskaan ennen, mutta kun yritti kertoa siitä muille - kuvailla näkemäänsä - huomasikin äkkiä menettäneensä puhekyvyn?"Kyllä, herra puheenjohtaja", kuulin itseni sanovan hämmästyneenä siitä että nousin seisomaan. "Puolustus kutsuu todistajaksi tohtori Clifford Foxin."
Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008)
Kathy Reichs: Kuoleman kyydissä (2000)
D. W. Buffa: Syyttäjä (1999)
Merja Hermonen: Pimeä hehku. Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa (2006)
Jeff Long: Seinämä (2006)
Agatha Christie: Kohtalokas viikonloppu (1946)
Jo käytävässä Lucy, jonka ajatuksenjuoksu oli ällistyttävän nopeaa, aloitti keskustelun Midgen kanssa keksien tämän vastaukset omasta pursuavasta mielikuvituksestaan.Keskustelu oli täydessä käynnissä, kun lady Angkatell avasi Midgen oven.- - - Niin se vain on, kultaseni, sinun täytyy myöntää, että viikonloppu on vähän vaikea asia.- Mitä, mitä sinä tarkoitat? Midge äännähti herätessään makeasta unesta.
Gavin Baddeley: Goth chic. Johdatus pimeän puolen estetiikkaan (2002)
Punkrock iski Englantiin kuin miljoona volttia vuonna 1976, ja sen aiheuttamia tärinöitä saattoi aistia ympäri maailman vielä vuosia myöhemminkin. Monille punk merkitsi ruohonjuuritason räjähtävää kapinaa ja sotaa 1970-luvun puolivälin lamassa rypevän kulttuurin turpeaa apatiaa vastaan. Liike sai kuitenkin alkunsa Bowien ja Roxy Musicin suurieleisiä spektaakkeleita ihailleiden taide- ja muotisuunnittelijaopiskelijoiden kokeiluna, joka median avustuksella kasvoi suureksi huijaukseksi ja osoitti lopulta, miten teinikapina ja jopa kaaos voitiin panna siistiin pakettiin ja markkinoida massoille.
Agatha Christie: Määränpää tuntematon (1954)
Robin Cook: Hoitovirhe (2006)
Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (1924)
Robin Cook: Kuoleman ruhtinas (1983)
Anne Holt: Kuollut jokeri (1999)
Stephen King: Kuulolla (2006)
Thomas H. Cook: Hämärään kätketty (2000)
Stephen King: Liseyn tarina (2006)
Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoria (2003)
Charlotte Roche: Kosteikkoja (2008)
Outi Pakkanen: Hinnalla millä hyvänsä (2005)
Tuva Korsström: Osaako nainen ajatella? - esseitä ja haastatteluja (2003)
Eileen Favorite: Sankarittaret (2008)
Irina Denežkina: Anna mulle! (2002)
Denežkinan novellit kertovat venäläislähiöiden nuorten koruttomasta arjesta. Päihteitä kuluu kokoelman aikana kohtuuttomasti ja seksi kuuluu tietenkin aina nuortenkirjallisuuden aihealueisiin. Novellit muuttuvat alun pitkistä ja realistisista lopun lyhyiksi ja vähemmän realistisiksi. Jotenkin tulee tunne, kuin kirjailija olisi kyllästynyt ja kirjoittanut hutaisten viimeiset novellit - vaikkei novellien järjestys kokoelmassa tietenkään kerro mitään kirjoitusjärjestyksestä. Ensimmäisen, niminovellin kieli tuntuu kömpelöltä, lieneekö syy suomentajassa. Muuten kieli on sujuvaa, mutta tarinat eivät anna juurikaan mitään uutta. Lukemissani arvosteluissa teosta hehkutetaan; onko todella niin, ettei tämänkaltaisia teoksia paljon ole? Nuorten elämää kuvataan kaunistelematta, mistä tulee toki plussaa, kuin myös siitä, että toilailuista kerrotaan melko toteavaan sävyyn moralisoimatta mihinkään suuntaan. Anna mulle! on esikoiskokoelma, ehkä Denežkina seuraavassa parantaa?
Edy Poppy: Anatomia. Monotonia. (2005)
Vår ja Lou eivät halua tottumuksen turruttavan ja turmelevan avioliittoaan. He pelaavat pelejä, ja nyt pelattava peli on seuraavanlainen: jos Vår onnistuu löytämään miehen, johon rakastuu, lupaa Lou jättää rakastajattarensa.
Tunteitaan ei voi arvata ennalta eikä tuskaa järkeillä pois. Ehkä jännittävin peli olisikin se, jossa ollaan uskollisia ja leikitään kaikin tavoin tavallista avioparia?
Pidän Poppyn tyylistä, mutta aina kun kirja on näin täynnä seksiä, tulee tunne, että kirjailija yrittää tarpeettoman tarkoituksellisesti hätkähdyttää. Parisuhteen kuvauksen ohella teos on myös kuvaus kirjoittamisesta: Vår kirjoittaa teosta nimeltä Anatomia. Monotonia. Kirja tuntuu myös enemmän tai vähemmän kertovan Poppyn omasta elämästä, ja lukiessa tuleekin etsimättä mieleen Anja Kaurasen Kiinalainen kesä.
Alastair Reynolds: Jäänpuskijat (2005)
Reynoldsin teokset ovat aina vain yhtä hyviä. Aivan aluksi tuli ikävä Ilmestysten avaruudesta alkaneen avaruusoopperan universumia, mutta ei tämä toisenlainenkaan sen huonompi ollut.
Teokselle nimensä antaneet jäänpuskijat työskentelevät avaruudessa ohjaten energianlähteenä käytettäviä komeettoja kohti maata. Tapahtumat lähtevät käyntiin, kun Saturnuksen kuu Janus yhtäkkiä irrottautuu radaltaan ja ampaisee kohti kaukaista aurinkokuntaa. Janus ei ole koskaan ollutkaan luonnollinen taivaankappale vaan jonkinlainen kone. Lähistöllä olevan Kivisirkka-aluksen työntekijät värvätään lähtemään Januksen perään ja keräämään siitä tietoja. Matka jatkuu pidempään, kuin alunperin oli tarkoitus. Kivisirkan asukkaiden on opittava tulemaan toimeen täysin uudenlaisissa olosuhteissa.
Jäänpuskijat muistuttaa lukijaa ikävistä asioista: Vallanpitäjät osaavat olla häikäilemättömiä, ja muutama ihmiselämä on kelpoa kauppatavaraa. Kostonhimo ja katkeruus voivat elää vuosikymmeniä myrkyttäen niin kokijansa kuin kohteenkin elämän.
Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia (2007)
Ralf König: Vapautunut mies (1987)
Richard Matheson: Olen legenda (1954)
Robert Neville on oman tietonsa mukaan viimeinen ihminen maailmassa, jossa kaikki muut ovat muuttuneet zombimaisiksi vampyyreiksi. Neville jatkaa elämäänsä tottumuksen voimasta ja yrittää selvittää, mistä vampyrismi johtuu ja onko se parannettavissa. Takakannen teksti kertoo teoksen olevan "sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen" ja että "[k]okonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa - -". Tarinasta onkin tehty kokonaista kolme filmatisointia, viimeisin 2007 Will Smithin tähdittämänä.
Näin uusimman I Am Legend -elokuvan aivan hiljattain, ja nimi jäi ihmetyttämään: en osannut sitä oikein elokuvan tapahtumiin yhdistää. Luettuani kirjan havaitsin tapahtumia muutetun sen verran, että olisi ollut parempi muuttaa samantien nimikin; juonen muokkauksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, elokuva ei vain enää vastaa nimeään. Ennen ihmiskunnan muuttumista vampyyreiksi vampyyrit ovat olleet vain legenda. Kun yhteiskunta muodostuu vampyyreista, kääntyy asetelma päälaelleen, ja viimeisestä ihmisestä tulee legenda. Mitään absoluuttista "luonnollista" tai "normaalia" ei ole olemassa, on vain enemmistön määrittelemä totuus. Tämä pointti jää valitettavasti elokuvassa täysin hyödyntämättä.
Kazuo Ishiguro: Me orvot (2000)
Salman Rushdie: Shalimar, ilveilijä (2005)
Hänen nimensä oli India. Hän ei pitänyt tästä nimestä. Eihän ihmisiä nimetty Australiaksi, sen enempää kuin Ugandaksi, Ingushetiaksi tai Peruksi. 1960-luvun puolivälissä Max Ophüls (Maximilian Ophüls, joka oli varttunut Ranskan Strasbourgissa varhaisemmalla maailmankaudella) oli palvellut Yhdysvaltain pidetyimpänä ja skandaalinkäryisimpänä suurlähettiläänä Intiassa, mutta mitä se tähän kuului, lapset eivät saaneet taakakseen sellaisia nimiä kuin Hertsegovina, Turkki tai Burundi vain siitä syystä, että heidän vanhempansa olivat käyneet näissä maissa ja mahdollisesti käyttäytyneet sopimattomasti. Hänet oli siitetty Idässä - siitetty riettaudessa ja synnytetty keskellä suuttumuksen tulimyrskyä, joka oli ajanut hänen isänsä avioliiton karille ja katkaissut tämän diplomaattiuran - mutta jos se riitti puolustukseksi, jos oli sopivaa ripustaa ihmisten syntymäpaikkoja heidän kaulaansa kuin albatrosseja, silloin maailmassa vilisisi miehiä ja naisia nimeltään Eufrat, Pisgah, Iztaccíhuatl tai Woolloomooloo. Yhdysvalloissa, hitto vie, tällainen nimeämistapa ei ollut tuntematon, mikä hieman haittasi hänen argumentointiaan ja ärsytti häntä enemmän kuin vähän. Nevada Smith, Indiana Jones, Tennesee Williams, Tennessee Ernie Ford: hän kirosi heitä kaikkia mielessään ja näytti keskisormea.
Alastair Reynolds: Sovituksen kuilu (2003)
2615: Valoarkki Gnostinen Ylösnousemus matkaa tähtien välisessä avaruudessa. Epäsuosioon joutunut Quaiche lähetetään etsimään hyödyllistä kauppatavaraa, mutta mies haaksirikkoutuu asumattomalle planeetalle. Vain ihme voi pelastaa hänet. Ja ihme tapahtuu.
2675: Vuosia sitten joukko ihmisiä evakuoitiin Resurgamista, ja he perustivat väliaikaisen siirtokunnan planeetalle, joka ristittiin leikkisästi Araratiksi. Uhka, jota he alunperin pakenivat, on saavuttanut heidät taas, ja on aika jatkaa matkaa: paeta, tai ehkä tuhota vihollinen. Apunaan heillä on Ana Khourin oraakkelimainen tytär Aura. Lunastuksen arkista tuttu hypersika Skorpioni yltää sankaruuteen, jollaiseen harva ihminen kykenee.
2727: Hela-planeetalla Rashmika Els etsii veljeään, josta ei vuosiin ole kuulunut mitään. Rashmika hakeutuu quaichelaisten kirkkokuntien ylläpitämään karavaaniin selvittääkseen veljensä kohtalon, mutta hän löytääkin jotain aivan muuta...
Karstein Daae Stene & Inge Grødum: Pekka ja Toivonen (2003)
Kerran kun venäläiset pommittivat Helsinkiä, Pekka ja Toivonen olivat humalassa; he olivat juhlineet jo neljä viikkoa.Eräänä aamuna pojat heräilivät hotellihuoneessaan, vetivät rullaverhot ylös ja näkivät, että kaupunki oli raunioina.Kun Pekka oli katsellut näkymää hetken aikaa, hän sanoi Toivoselle:- Kuulehan Toivonen, tätä me ei kyllä perkele makseta!
Alastair Reynolds: Lunastuksen arkki (2002)
Hänen kasvonsa olivat vahamaiset ja sileät - eivät vailla viehätystä, mutta vailla elinikäisten ilmeiden luomia uurteita ja ryppyjä. Eikä hänen päässään tai kasvoissaan ollut lainkaan ihokarvoja, minkä ansiosta hän näytti keskeneräiseltä nukelta. Ainakaan noiden piirteiden perusteella häntä ei voinut erottaa tuhansista muista yhtyneistä: ilman mieltenvälistä linkkiä ja sitä tavanomaista heijastettujen kuvajaisten pilveä, jonka avulla he ilmaisivat yksilöllisyyttään, heitä saattoi olla vaikea erottaa toisistaan.
Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (2000)
Jeff Long: Helvetin sydän (2007)
"Olisin voinut väittää vastaan. Minusta kerrotut tarinat etääntyivät minusta. Te kirjoititte minua samaan aikaan kun minä kirjoitin teitä. Olisin voinut tuhota teidät. Sen sijaan päätin liittyä teihin. Aloin vaalia myyttejä ja käytin niitä elämän jälkeiseen aikaan valmistavana opetusmateriaalina. Nyt minun ei edes tarvitse lähettää vanhoja sieluja etsimään uusia. Te tulette automaattisesti luokseni. Minut on ohjelmoitu tietoisuuteenne.""Kasvatin sielujoukkojani kuin hyvä paimen. Otan huomaani kaikki luokseni harhailevat lampaat. Painoin mieleeni jokaisen lampaan nimen, sen vanhempien ja lasten nimet, niin elävien kuin kuolleiden. Yhdistin historianne. Tiesin kaiken, mikä edelsi teitä. Pienellä ponnistelulla olen alkanut muistaa, mitä tulee jälkeenne. Teidän menneisyytenne ja tulevaisuutenne välissä olen minä. Se on tilani. Olen tarinanne vanki. Mutta samalla olen tarinankertojanne. Ymmärrätkö?""En, herra.""Niin", enkeli huokaa. "En minäkään."
Pornoakatemia! (2007), toim. Harri Kalha
Pornoakatemia! tarjoaa kiintoisan queer-teoreettisen otoksen pornon monimuotoisuudesta, esillä ovat mm. anoreksiaporno ja japanilainen naisille suunnattu pornomanga. Antu Sorainen tarttuu arkaan aiheeseen artikkelissa Turmeltuuko suomalainen lapsi? Pornografia, pedofilia ja pelottamisen taide. Lapset ja seksuaalisuus ovat aiheita, joista harvoin puhutaan samassa lauseessa. Aiheen käsittely herättää lukijassa helposti vastarintaa; Sorainen kuitenkin painottaa, ettei hänen tarkoituksensa ole kiistää esimerkiksi lastensuojelun tarvetta vaan keskustella abstraktilla tasolla siitä, mistä yhteiskunnassa saa puhua ja mistä ei.
Kuvamateriaaleista erityisen mieleenpainuvia ovat pro ana -sivustolta peräisin olevat kuvat, joissa poseeraa alastomia "luurankoja". Kuvat ovat osa Juulia Jyrängin artikkelia Kuvotus ja kiihotus. Nimi on osuva: kuvia ei voi kutsua erityisen miellyttäviksi, mutta jotain hyvin puoleensavetävää niissä kuitenkin on.
Ainoat moitteet tulevat kirjan luettavuudesta: Tekstiin on jäänyt ylimääräisiä tavuviivoja ja muitakin teknisiä kömmähdyksiä on käynyt. Alaviitteitä on runsaasti, ja ne ovat pitkiä, mikä sinänsä ei ole huono asia ollenkaan, mutta aiheuttaa sen, että alaviitteet jatkuvat usein seuraavalle sivulle. Kun sekä leipäteksti että alaviitte päättyy sivun lopussa tavuviivaan, joutuu sivua kääntelemään useaan kertaan edestakaisin. Toisinaan myös viite ja viitattava kohta ovat joutuneet eri sivuille. Virheet ovat kuitenkin vain kosmeettisia, eikä sisällystä löydy pahaa sanottavaa.
Dalai-lama: Mietiskelyn harjoittaminen (1991)
***
Hänen Pyhyytensä dalai-lama piti 1985 ja 1986 esitelmäsarjan buddhalaisista näkemyksistä ja mietiskelystä intialaiselle yleisölle. Esitelmät ja niiden jälkeiset keskustelut nauhoitettiin ja myöhemmin niiden pohjalta toimitettiin kirja erityisesti kansainvälistä yleisöä ajatellen.
Kirjan seuraamista helpotti jonkin verran se, että olin aiemmin lukenut Kulanadan Buddhalaisuuden periaatteet, joka on mainio perusteos asiaan ennestään perehtymättömälle. Silti joidenkin kohtien yli täytyi hypätä, sillä buddhalaisuus on luetteloiden ja luokittelujen luvattu uskonto, eikä mielenkiinto pysynyt aina yllä.
Kieltävät ilmiöt jaetaan myös kahteen ryhmään: myöntäviin kieltäviin ilmiöihin ja ei-myöntäviin kieltäviin ilmiöihin. Yleisesti ottaen on olemassa viittä eri laatua kieltäviä ilmiöitä, mutta ne on tiivistetty näihin kahteen pääluokkaan, myöntäviin ja ei-myöntäviin kieltäviin ilmiöihin.
Myöntäviä kieltäviä ilmiöitä on neljää lajia: sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä selvästi; sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä ehdottomasti; sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä sekä selvästi että ehdottomasti; sekä sellaisia, jotka muistuttavat muita ilmiöitä yhteytensä vuoksi.
Kirjan nimen mukaisesti Hänen Pyhyytensä keskittyy paljon tiibetinbuddhalaisen mietiskelyn koukeroihin, joista en itse varsinaisesti ottaen ole kiinnostunut. Teoksessa käsitellään kuitenkin myös muitakin buddhalaisuuden piirteitä. Buddhalaisuudessa (kuten muissakin uskonnoissa) on paljon hyviä asioita, jotka voi pyrkiä ottamaan osaksi omaa elämäänsä, vaikkei tunnustakaan mitään oppia. Muihin uskontoihin nähden buddhalaisuuden viehätys on luoja-jumalan puuttumisessa, jolloin puuttuvat myös ehdoton auktoriteetti ja ehdottomat säännöt. Buddhalaisuudessa on miellyttävää myös sen kunnioittava ja hyväksyvä suhtautuminen muihin uskontoihin/uskonnottomuuteen.
Luotan vahvasti siihen, että jopa uskontoa vastustavat ihmset, kuten kommunistit, voivat olla erittäin hyväsydämisiä ihmisiä. Olen henkilökohtaisesti tavannut useitakin uskonnottomia henkilöitä, jotka ovat uhranneet elämänsä muiden hyväksi. He ovat tehneet niin synnynnäisistä ominaisuuksistaan johtuen. On todellakin olemassa hyväsydämisiä ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään buddhalaiseen jälleensyntymisen teoriaan.
Minulla on tapana sanoa, että rakkaus ja hyvyys ovat yleismaailmallinen uskonto. Tänään puhumme buddhalaisuudesta, joten puhun näistä asioista buddhalaisesta näkökulmasta. Jos joku ilman näitä henkisiä asenteita yksinkertaisesti yrittää olla hyvä ihminen, se on tietenkin mahdollista ja hän tulee siinä onnistumaan.
Lena Andersson: Duck City (2006)
****
Anderssonin yhteiskunnallinen satiiri sijoittuu Duck Cityyn, jossa asuvat mm. rikas teollisuuspohatta Johan von Ankka, hänen veljenpoikansa Aku A. sekä Iines A., jolla on suhde molempiin edellä mainittuihin. Anorektinen presidentti Mikko Hiiro tukee samanaikaisesti Johan von Ankan elintarvikebisnestä, joka suoltaa markkinoille 20 kpl:n munkkipakkauksia yhden hengen kerta-annoksina, ja sotaa läskiä vastaan (Operaatio Ahab II - Suuren valkoisen valaan metsästys), jonka nimissä liikalihavat lähetetään työleireille.
Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta (2008)
***½
Outoa rakkautta koostuu kuudesta (rakkaus)novellista. Kokoelma on sikäli hyvin yhtenäinen, että kaikki tekstit kuvaavat teoksen nimen mukaisesti outoa rakkautta; toisaalta kokoelman voi nähdä jakautuvan kolmeen osaan, joissa kuusi novellia muodostavat kolme paria. Kaksi ensimmäistä, Pullakahvit ja Leikkiä vain, ovat ennen julkaisemattomia. Itse pidin eniten näistä kahdesta, ne ovat vähintään neljän tähden arvoisia. Novellien aiheet ja asetelmat ovat kuin naistenlehtinovellissa, mutta itse tarinat ovat hiukan vinksahtaneita.
Ensimmäisten novellien jälkeen odotukset olivat korkealla, ja kaksi seuraavaa, Perintö ja Taivaalta satoi rahaa, olivatkin melkoinen pettymys tavanomaisuudessaan. Kirjan lopussa olevista julkaisutiedoista selviääkin, että novellit on alunperin julkaistu Reginassa, mikä selittää paljon. Toisaalta Regina-novelleiksi tekstit ovat jopa kumouksellisia: molemmat päättyvät tilanteeseen, jossa sankaritar (oudolla tavalla) rakastaa kahta miestä samanaikaisesti, ja tilanne esitetään hyväksyttävänä. Jälkimmäisen novellin viimeinen lause, "Siitä huolimatta sydäntäni särki", saa melkei itkemään - ei liikutuksesta - ja onkin pakko miettiä, onko kyse jopa tahallisesta parodioinnista.
Viimeiset novellit, Kujanjuoksu ja Kaunokainen, on julkaistu aiemmin science fictioniin ja fantasiaan erikoistuneessa Portissa (jälkimmäinen nimellä Naisten maailma). Ensimmäinen on tyypillinen dystopiakuvaus maailmasta, jossa lihavista on tullut toisen luokan kansalaisia. Se, että lihavat ovat jo toisen luokan kansalaisia, tekee novellista entistä tyypillisemmän. Toisaalta pidin novellin lopetuksesta ja lopetukset ovat mielestäni novelleissa erityisen tärkeitä. Kaunokainen kertoo miehestä, sienitutkijasta, jonka naissuhteet eivät ole erityisen onnistuneita. Niinpä hänen elämässään sienet tulevatkin yhä tärkeämmiksi. Novelli on "ihan hyvä", muttei sekään erityisen omaperäinen.
Freeman Dyson: Origins of Life. Second Edition (1999)
****
Kumpi tuli ensin, kopioituminen vai aineenvaihdunta? Suurin osa tutkijoista veikkaa ensimmäistä, Freeman Dyson puhuu jälkimmäisen puolesta. Asiaan liittyy myös hauska kielitieteellinen seikka: englannin kielen sana metabolism viittaa geenien säätelemään tapahtumaan, joten useimmille englanninkielisille tutkijoille ajatus aineenvaihdunnasta ilman geenejä (ja kopioitumista) on mahdoton. Sen sijaan saksankielinen termi aineenvaihdunnalle, Stoffwechsel, joka voidaan kääntää englanniksi stuffchange, ei edellytä geenien olemassaoloa. Dyson ymmärtääkin teoksessaan aineenvaihdunnan saksalaisittain.
Origins of life ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellinen kirja. Kunnollisia todisteita ei voida esittää sen enempää aineenvaihdunnan kuin kopioitumisenkaan ensisijaisuudesta, voidaan vain esittää olettamuksia ja pohtia todennäköisyyksiä. Dyson painottaakin pariin otteeseen, että hänen esityksessään ei ole kyse teoriasta, vaan hän tuo esiin seikkoja, joiden vuoksi hänestä tuntuu, että aineenvaihdunta olisi voinut esiintyä ensin. Hän nimittää myös teostaan filosofiseksi.
Dyson sanoo teoksen olevan tarkoitettu koulutetuille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan ole biologian asiantuntijoita. Teos oli kirjoitettu onnistuneesti selkokielellä, koska itsekin ymmärsin suurimman osan, vaikkei englantini niin kovin vahvaa olekaan. Miinusta tulee ainoastaan kolmannesta luvusta, jossa Dyson esittää oman toy modelinsa, yksinkertaistetun mallin Oparinin teorian toiminnasta. Tämä "yksinkertainen" malli on yhtä kuin matemaattisia kaavoja toisensa perään ja välissä selityksiä, mitä kukin kirjainsymboli kaavassa edustaa. Jäi itseltäni lukematta. Dyson sanoi, ettei tarvitse olla biologian asiantuntija, muttei kertonut, että pitäisi olla matematiikan ammattilainen.
Timo Lindholm / Pauli Arola / Kimmo Jalonen / Sirkka Kauppinen: Kansalainen ja talous (2007; 3., uudistettu painos)
Lukion oppikirja perehdyttää lukijan taloustiedon perusteisiin. Läpi käydään niin Suomen teollistuminen, valuutta- ja pörssimarkkinat kuin EMUn vaikutukset Suomen talous- ja finanssipolitiikkaan. Asiat on esitetty selkeästi ja yksinkertaisesti. Jos et ymmärrä sanomalehden taloussivuja lukiessasi juuri mitään, kannattaa tämä kirja etsiä käsiinsä.
Marko Kitti: Viidakko (2003)
Pidin Marko Kitin kirjoitustyylistä jo esikoisnovellikokoelmassa Kottarainen, mutta muuten novellit eivät erityisesti sykähdyttäneet. Romaanimuoto tuntuukin sopivan Kitille paremmin, ainakin minun makuuni.
Viidakossa Markku palaa lapsuuskaupunkinsa lähiöön selvittämään isänsä kauan sitten tapahtunutta kuolemaa. Sairaalassa makaava narkkariveli on antanut ymmärtää, että asiaan liittyy jotakin hämärää, muttei tajuttomuuskohtauksiltaan ole pystynyt kaikkea kertomaan. Etsintämatkalla nykyisyys ja menneisyys sekoittuvat nuoren miehen mielessä, ja entisestään kuviota sekoittaa lähikuppilan tarjoilija Salli, jonka matkaan Markku eksyy, vaikka kotona odottavat vaimo ja lapsi. Lähtökohdat eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimmät, mutta kerronta vie silti mukaansa. Loppuratkaisu on kuitenkin kliseisyydessään aikamoinen pettymys.
Marja Björk: Posliini (2008)
Pikkuisen Jaanan perheessä asiat eivät ole ihan mallillaan. Lapsia tulee koko ajan lisää, isä on humalassa pahapäinen ja lopulta tulee konkurssikin. Onneksi on Helsingin täti ja hänen miehensä Kurt, Kurre, Nuutti-setä. Täti ja Nuutti-setä ottavat Jaanan usein hoiviinsa Helsinkiin ja Kurt opastaa Jaanan aikuisten maailmaan monin tavoin.
Tämä kertomus lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on hämmentävä: kun Jaana kasvaa Kurtin kieroutuneeseen maailmaan, alkaa karkean ja vääristyneen seksuaalisuuden täyttämään suhteeseen ilmestyä myös aidon tuntuisia ilon ja kiintymyksen sävyjä. Toisinaan hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytetyn roolien rajat ovat häilyvät ja myös Kurt näyttäytyy lukijalle uhrina. Vaikka aihetta käsitellään totutusta poikkeavasti, tehdään romaanissa kuitenkin selväksi, että Kurt on vastuussa tapahtumista ja että hänen tekonsa eivät ole hyväksyttäviä.
Agatha Christie: Herkuleen urotyöt (1947)
Taattua Christie-laatua. Christien teoksia on vaikea arvostella erillisinä kokonaisuuksina: joko niistä pitää kaikista tai sitten niistä ei pidä. Christien dekkarit eivät ole mitään suurta sanataidetta, mutta voiko kokonaisen romaanityypin luojalle antaa vähemmän kuin viisi tähteä? Tai ainakaan vähemmän kuin neljä? Toisaalta hänen teoksensa ovat pitkälti toistensa toisintoja, toisaalta sanotaan hänen suuruutensa piilevän juuri siinä: hän toisti samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan, ja silti ihmiset jaksoivat lukea.
Herkuleen urotyöt on novellikokoelma, jonka novellit liittyvät toisiinsa hyvin kiinteästi. Hercule Poirot lukee antiikin tarinoista kaimansa vaiheista ja päättää toteuttaa omat herkuleen urotyönsä. Hän valitsee 12 toimeksiantoa, jotka jollakin tavoin linkittyvät vanhoihin taruihin. Christie solmii taas novellien lopuksi arvoitusten langat yhteen melkein yhtä näppärästi kuin aina. Yhdessä novellissa lukijalle annettiin liikaa vihjeitä, tai sitten onnistuin vain ylittämään itseni: keksin ratkaisun itse, mitä ei ole koskaan ennen Christien teosten kohdalla tapahtunut.