Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2010)

****

En varmaan lue kenenkään toisen kirjailijan teoksen esipuheita ja muita "ylimääräisiä osia" yhtä mielelläni kuin Stephen Kingin. Jokin kirjailijan tyylissä vain on niin itseäni miellyttävää, ja se miellyttävyys tulee jopa paremmin esiin näissä oheisteksteissä kuin varsinaisissa tuotoksissa. Tällä kertaa King valottaa Esipuheessa teoksensa syntyhistoriaa kertomalla, että oli kadottanut kykynsä kirjoittaa novelleja. Sitten hänelle tarjoutui tilaisuus editoida novelliantologia, ja luettuaan satoja novelleja hän sai taas kiinni kadottamastaan taidosta. Hyvä niin, sillä Auringonlaskun jälkeen on varsin tunnelmallinen kokoelma ja omaan makuuni parempi kuin viimeisin romaanisuomennos Tapahtumapaikkana Duma Key.

Kokoelman lopusta löytyy saatesanoja novelleille, koska Kingin mukaan "joitakin lukijoita kiinnostaa tietää, miten ja miksi tietty novelli on syntynyt". Itse kuulun ehdottomasti tähän joukkoon. Taustatietoja on aina hauska kuulla, kunhan kirjailija ei äidy liiaksi analysoimaan omaa tekstiään. Esimerkiksi kokoelman yököttävin ja mieleenpainuvin novelli Piru kissaksi paljastui sangen vanhaksi tuotannoksi, ja on peräisin niiltä ajoilta, kun King vielä kituutteli miestenlehtien maksamilla novellipalkkioilla.

Kokoelma on melko sekalainen, muttei mielestäni mitenkään hajanainen. En ole kyllä koskaan ollutkaan sitä mieltä, että novellikokoelman täytyisi muodostaa jokin teemallinen kokonaisuus; novelli on oma itseriittoinen kokonaisuutensa. Kun Piparkakkutyttö tarjoilee ensin viisikymmentä sivua hermoja raastavaa splatteria, sen jälkeen on hyvä rauhoittua Harveyn unen tunnelmakatkelmaan. Itse pidän eniten juuri jälkimmäisen kaltaisista fiilistelypätkistä, joissa ei ole vahvaa juonta. Samaa sarjaa edustaa Lakkiaispäivä, jonka kirjailija kertoo olevan "Harveyn unen tavoin pikemminkin sanelua kuin sepitettä", koska molemmat novellit ovat syntyneet unien pohjalta. Soisinpa Kingin kirjoittavan enemmänkin uniaan novelleiksi.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset (2007)

***

Eija Reinikainen on kasvatustieteen maisteri, joka on opettanut mm. laitoskoulussa, tarkkailuluokalla, erityisopetuksessa sekä alkuopetuksessa. Reinikaisen tekstistä huomaa, että hänen työskentelyään on ohjannut aina vilpitön ja palava halu auttaa lapsia ja nuoria. Tämä on ollut hänen työssään varmastikin ehdoton vahvuus, mutta kirjassa se on heikkous. Reinikainen on kuin Torey Haydenin suomalainen versio, joka ehtymättömällä paatoksella puolustaa heikkoja ja tulee samalla ylistäneeksi omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Reinikainen mm. kertoo, kuinka hän haki silloin parivuotiaan adoptiolapsensa lastenkodista. Lapsi piti jatkuvasti tuttia suussaan, ja hoitohenkilökunta kertoi, ettei pojan kanssa "tule mistään mitään" ilman tuttia. Reinikainen onnistui kuitenkin jo automatkan aikana tekemään sen, mihin henkilökunta ei ollut pystynyt. Tutti lensi autonikkunasta ulos, eikä siitä ollut tarvinut sen koommin puhua.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista kokonaisuuksista, joiden otsikkona on yleensä lapsen tai nuoren nimi. Tarinat pohjautuvat tosielämään, mutta niitä on muuteltu ja yhdistelty, ja nimet ovat keksittyjä. Kertomukset lasten kohtaloista laittoivat ainakin minut itkemään useaan kertaan, mutta sekin oli jotenkin ärsyttävää. Teksti oli kirjoitettu niin tunteita herättävästi, että vähemmästäkin alkaa itkettää. Toisaalta, onko myötätunnon hakeminen lapsia kohtaan tuomittavaa - sen päättäköön kukin itse.

Kaikesta itsetehostuksesta huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Reinikainen ole erinomainen opettaja. Hänen kertomuksensa esim. siitä, kuinka hän nousi aina seisomaan päällään pienen oppilaan opittua uuden asian, ovat kerrassaan riemastuttavia. Lapset saivat konkreettisen todisteen siitä, kuinka iloinen opettaja oli heidän onnistumisestaan. Kunpa itselläkin olisi rohkeutta olla näin radikaali! Kirjassa on muitakin hyviä ajatuksia, joita opettajan omatunto käskee noudattaa, mutta joihin koulun viralliset käytännöt eivät kannusta.

Usein olen hämmästellyt myös koulumaailman ristiriitaisuutta. Puhutaan lapsilähtöisyydestä, mutta jo aivan varhain lapset eritellään ja lajitellaan monin eri mittarein, jotta lopputulos olisi mahdollisimman homogeeninen. Puhutaan luovuudesta lasten kohtaamisessa, mutta opetussuunnitelma on hyvin yksityiskohtainen ja velvoittava. Puhutaan siitä, miten tärkeää opettajan on olla aidosti oma itsensä luokassa. Samalla korostetaan sellaista "ammatillisuutta", johon ei kuulu aito kiintyminen oppilaaseen tai sen osoittaminen. Minuakin on kehotettu jättämään kouluasiat kouluun ja neuvottu pitämään etäisyyttä suhteissani vanhempiin. Kuitenkaan en ole koskaan nähnyt pienintäkään haittaa läheisistä suhteistani oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Päinvastoin, läheisyydestä olen saanut voimaa ja merkitystä työhöni.
Minulla on valtava luottamus lapseen. Hän oppii kyllä, ellemme me opettajat ja kasvattajat vie häneltä oppimisen iloa. Aina on tuntunut ikävältä kuulla, kun opettajat valittavat, että luokka olisi muuten hyvä, mutta kun siellä on se tai tämä ongelmatapaus. Luokka on toki se, mikä se on, ja opettajan tehtävä on luoda juuri sille luokalle sopivat toimintamuodot. Minkäänlainen opetussuunnitelma ei voi, eikä saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle.

Ross W. Greene: Koulun hukkaamat lapset. Opas käytösongelmaisten lasten auttamiseksi

***

Greene puhuu teoksessaan Koulun hukkaamat lapset yhteistoiminnallisesta ongelmanratkaisusta, jonka avulla käytösongelmaisille lapsille opetetaan taitoja, joiden avulla he voivat käyttäytyä hyvin. Kirja lähtee siis olettamuksesta, että huonosti käyttäytyvät lapset eivät käyttäydy huonosti siksi, että he haluaisivat tehdä niin. Jatkuvat rangaistukset eivät motivoi ketään jatkamaan huonoa käytöstään, ja lapset muuttaisivatkin käytöstään heti, jos he vain tietäisivät miten.

Kirjassa häiritsi jankuttava ja vähän lapsellinen tyyli, joka heikensi sanoman uskottavuutta. Tietotekstin rinnalla kulki pätkittäin etenevä fiktiivinen tarina, jolla havainnollistettiin menetelmän toimivuutta. Nämä kerronnalliset katkelmat olivat pateettisia ja hyvin tarkoitushakuisia. En myöskään täysin allekirjoittaisi väittämää, jonka mukaan lapsi/nuori ei saa minkäänlaista sosiaalista palkkiota huonosta käyttäytymisestä. Oman ymmärrykseni ja kokemukseni perusteella nuori voi saada ihailua osakseen rikkomalla sääntöjä - ja joissain tapauksissa nuori voi kuvitella, että näin on. Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa, ja jälkimmäisessä tapauksessa ratkaisu on saada nuori ymmärtämään, että hänen toimintansa ei johda toivottuun lopputulokseen.

Kirjassa oli kuitenkin monia hyviä pointteja, ja sen suurin ongelma olikin ehkä se, että se homogenisoi nuoret ongelmakäyttäytyjät ja esittää yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun ainoana ja parhaana keinona joka tilanteeseen. Kirjan esittelemät toimintamallit voivat kuitenkin olla hyvinkin toimivia, myös ns. normaalinuorten kanssa. Olen jo aiemmin miettinyt rangaistusten mielekkyyttä, ja tämä kirja sai kyseenalaistamaan ne entistä voimakkaammin. Käsittääkseni tämä on yleinen trendi koulumaailmassa, koska esim. jälki-istuntojen määrät ovat tippuneet huimasti omista kouluajoistani, vaikka nuoret tuskin ovat parantaneet radikaalisti käytöstään viimeisen viidentoista vuoden aikana. (Tässä lienee myös koulukohtaisia eroja.)

Kirja havahdutti minut myös huomaamaan erän toisen seikan, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi. Koulussa pidetään yleensä itsestäänselvyytenä, että opettajan sana on luokkahuoneessa laki, ja nuoria opettajia rohkaistaan ottamaan auktoriteettiasema ns. näyttämällä kaapin paikka oppilaille.

"Kun Crystal oppii, että oikeassa elämässä on sääntöjä, joita on noudatettava ja tapoja, joilla muita ihmisiä on kohdeltava ja että olemassa sellainen sana kuin 'ei', hänellä itsellään ja meillä muilla menee heti paljon paremmin."
"Jerry, kuinka monta kertaa joku on sanonut sinulle 'ei' viime viikon aikana?"
Herra Armstrong näytti hämmentyneeltä ja mietti sitten kysymystä. "Ei kertaakaan."
"Kuinka monta kertaa jouduit ratkaisemaan jonkin ongelman viime viikolla?"
"Monta kertaa. En ymmärrä, miten tämä liittyy Crystaliin."
"Ilmeisesti sanan 'ei' kuuleminen ei olekaan niin yleistä todellisessa elämässä kuin meidät on opetettu uskomaan."

Suoraviivainen "ei" toimii niihin oppilaisiin, jotka käyttäytyvät muutenkin hyvin ja tottelevaisesti. Jos ongelmakäyttäytyjän saa tottelemaan "eitä", se johtuu todennäköisesti pelosta. Ehkä hyvinkäyttäytyvilläkin olisi parempi olla, jos he tottelisivat siksi, että säännöt ovat mielekkäitä, eivätkä siksi, että niin kuuluu tehdä. Koulun jokapäiväisessä arjessa tulee eteen niin määrätön määrä tilanteita, joissa oppilaita joutuu ojentamaan, ettei jokaisen tilanteen ratkaisu oikeaoppisesti - mitä se sitten tarkoittaakin - tunnu mahdolliselta. Mutta voisiko olla mahdollista, että jos oppilaat kasvaisivat keskustelevaan ja yhteistoiminnalliseen kulttuuriin, myös "turha" vastaanväittäminen, kysely ja inttäminen vähenisi? Ehkä näin ei ole, mutta ainakin jonkinlaista itsearviointia ja -kriittisyyttä omaa työtäni kohtaan tämä kirja sai aikaan.

Tuuli Hypén: Nanna

*****

Ihana sarjakuva kettutytöstä/tyttöketusta, joka ihmisyyskurssin käytyään muuttaa kaupunkiin ja ryhtyy opiskelemaan. Sarjakuvan toinen keskeinen hahmo on Nannan asuinkumppani Ritu, ja aina toisinaan törmätään omaan lempparihahmooni Ritun mummoon. Fanien iloksi Nanna alkaa ilmestyä ensi vuonna Turun Sanomissa, ja toivon mukaan jossain vaiheessa ilmestyisi uusi albumikin.