Eija Reinikainen: Leimatut lapset (2007)

***

Eija Reinikainen on kasvatustieteen maisteri, joka on opettanut mm. laitoskoulussa, tarkkailuluokalla, erityisopetuksessa sekä alkuopetuksessa. Reinikaisen tekstistä huomaa, että hänen työskentelyään on ohjannut aina vilpitön ja palava halu auttaa lapsia ja nuoria. Tämä on ollut hänen työssään varmastikin ehdoton vahvuus, mutta kirjassa se on heikkous. Reinikainen on kuin Torey Haydenin suomalainen versio, joka ehtymättömällä paatoksella puolustaa heikkoja ja tulee samalla ylistäneeksi omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Reinikainen mm. kertoo, kuinka hän haki silloin parivuotiaan adoptiolapsensa lastenkodista. Lapsi piti jatkuvasti tuttia suussaan, ja hoitohenkilökunta kertoi, ettei pojan kanssa "tule mistään mitään" ilman tuttia. Reinikainen onnistui kuitenkin jo automatkan aikana tekemään sen, mihin henkilökunta ei ollut pystynyt. Tutti lensi autonikkunasta ulos, eikä siitä ollut tarvinut sen koommin puhua.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista kokonaisuuksista, joiden otsikkona on yleensä lapsen tai nuoren nimi. Tarinat pohjautuvat tosielämään, mutta niitä on muuteltu ja yhdistelty, ja nimet ovat keksittyjä. Kertomukset lasten kohtaloista laittoivat ainakin minut itkemään useaan kertaan, mutta sekin oli jotenkin ärsyttävää. Teksti oli kirjoitettu niin tunteita herättävästi, että vähemmästäkin alkaa itkettää. Toisaalta, onko myötätunnon hakeminen lapsia kohtaan tuomittavaa - sen päättäköön kukin itse.

Kaikesta itsetehostuksesta huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Reinikainen ole erinomainen opettaja. Hänen kertomuksensa esim. siitä, kuinka hän nousi aina seisomaan päällään pienen oppilaan opittua uuden asian, ovat kerrassaan riemastuttavia. Lapset saivat konkreettisen todisteen siitä, kuinka iloinen opettaja oli heidän onnistumisestaan. Kunpa itselläkin olisi rohkeutta olla näin radikaali! Kirjassa on muitakin hyviä ajatuksia, joita opettajan omatunto käskee noudattaa, mutta joihin koulun viralliset käytännöt eivät kannusta.

Usein olen hämmästellyt myös koulumaailman ristiriitaisuutta. Puhutaan lapsilähtöisyydestä, mutta jo aivan varhain lapset eritellään ja lajitellaan monin eri mittarein, jotta lopputulos olisi mahdollisimman homogeeninen. Puhutaan luovuudesta lasten kohtaamisessa, mutta opetussuunnitelma on hyvin yksityiskohtainen ja velvoittava. Puhutaan siitä, miten tärkeää opettajan on olla aidosti oma itsensä luokassa. Samalla korostetaan sellaista "ammatillisuutta", johon ei kuulu aito kiintyminen oppilaaseen tai sen osoittaminen. Minuakin on kehotettu jättämään kouluasiat kouluun ja neuvottu pitämään etäisyyttä suhteissani vanhempiin. Kuitenkaan en ole koskaan nähnyt pienintäkään haittaa läheisistä suhteistani oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Päinvastoin, läheisyydestä olen saanut voimaa ja merkitystä työhöni.

Minulla on valtava luottamus lapseen. Hän oppii kyllä, ellemme me opettajat ja kasvattajat vie häneltä oppimisen iloa. Aina on tuntunut ikävältä kuulla, kun opettajat valittavat, että luokka olisi muuten hyvä, mutta kun siellä on se tai tämä ongelmatapaus. Luokka on toki se, mikä se on, ja opettajan tehtävä on luoda juuri sille luokalle sopivat toimintamuodot. Minkäänlainen opetussuunnitelma ei voi, eikä saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle.