***
Greene puhuu teoksessaan Koulun hukkaamat lapset yhteistoiminnallisesta ongelmanratkaisusta, jonka avulla käytösongelmaisille lapsille opetetaan taitoja, joiden avulla he voivat käyttäytyä hyvin. Kirja lähtee siis olettamuksesta, että huonosti käyttäytyvät lapset eivät käyttäydy huonosti siksi, että he haluaisivat tehdä niin. Jatkuvat rangaistukset eivät motivoi ketään jatkamaan huonoa käytöstään, ja lapset muuttaisivatkin käytöstään heti, jos he vain tietäisivät miten.
Kirjassa häiritsi jankuttava ja vähän lapsellinen tyyli, joka heikensi sanoman uskottavuutta. Tietotekstin rinnalla kulki pätkittäin etenevä fiktiivinen tarina, jolla havainnollistettiin menetelmän toimivuutta. Nämä kerronnalliset katkelmat olivat pateettisia ja hyvin tarkoitushakuisia. En myöskään täysin allekirjoittaisi väittämää, jonka mukaan lapsi/nuori ei saa minkäänlaista sosiaalista palkkiota huonosta käyttäytymisestä. Oman ymmärrykseni ja kokemukseni perusteella nuori voi saada ihailua osakseen rikkomalla sääntöjä - ja joissain tapauksissa nuori voi kuvitella, että näin on. Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa, ja jälkimmäisessä tapauksessa ratkaisu on saada nuori ymmärtämään, että hänen toimintansa ei johda toivottuun lopputulokseen.
Kirjassa oli kuitenkin monia hyviä pointteja, ja sen suurin ongelma olikin ehkä se, että se homogenisoi nuoret ongelmakäyttäytyjät ja esittää yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun ainoana ja parhaana keinona joka tilanteeseen. Kirjan esittelemät toimintamallit voivat kuitenkin olla hyvinkin toimivia, myös ns. normaalinuorten kanssa. Olen jo aiemmin miettinyt rangaistusten mielekkyyttä, ja tämä kirja sai kyseenalaistamaan ne entistä voimakkaammin. Käsittääkseni tämä on yleinen trendi koulumaailmassa, koska esim. jälki-istuntojen määrät ovat tippuneet huimasti omista kouluajoistani, vaikka nuoret tuskin ovat parantaneet radikaalisti käytöstään viimeisen viidentoista vuoden aikana. (Tässä lienee myös koulukohtaisia eroja.)
Kirja havahdutti minut myös huomaamaan erän toisen seikan, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi. Koulussa pidetään yleensä itsestäänselvyytenä, että opettajan sana on luokkahuoneessa laki, ja nuoria opettajia rohkaistaan ottamaan auktoriteettiasema ns. näyttämällä kaapin paikka oppilaille.
"Kun Crystal oppii, että oikeassa elämässä on sääntöjä, joita on noudatettava ja tapoja, joilla muita ihmisiä on kohdeltava ja että olemassa sellainen sana kuin 'ei', hänellä itsellään ja meillä muilla menee heti paljon paremmin.""Jerry, kuinka monta kertaa joku on sanonut sinulle 'ei' viime viikon aikana?"Herra Armstrong näytti hämmentyneeltä ja mietti sitten kysymystä. "Ei kertaakaan.""Kuinka monta kertaa jouduit ratkaisemaan jonkin ongelman viime viikolla?""Monta kertaa. En ymmärrä, miten tämä liittyy Crystaliin.""Ilmeisesti sanan 'ei' kuuleminen ei olekaan niin yleistä todellisessa elämässä kuin meidät on opetettu uskomaan."
Suoraviivainen "ei" toimii niihin oppilaisiin, jotka käyttäytyvät muutenkin hyvin ja tottelevaisesti. Jos ongelmakäyttäytyjän saa tottelemaan "eitä", se johtuu todennäköisesti pelosta. Ehkä hyvinkäyttäytyvilläkin olisi parempi olla, jos he tottelisivat siksi, että säännöt ovat mielekkäitä, eivätkä siksi, että niin kuuluu tehdä. Koulun jokapäiväisessä arjessa tulee eteen niin määrätön määrä tilanteita, joissa oppilaita joutuu ojentamaan, ettei jokaisen tilanteen ratkaisu oikeaoppisesti - mitä se sitten tarkoittaakin - tunnu mahdolliselta. Mutta voisiko olla mahdollista, että jos oppilaat kasvaisivat keskustelevaan ja yhteistoiminnalliseen kulttuuriin, myös "turha" vastaanväittäminen, kysely ja inttäminen vähenisi? Ehkä näin ei ole, mutta ainakin jonkinlaista itsearviointia ja -kriittisyyttä omaa työtäni kohtaan tämä kirja sai aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti