Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:
Kustantaja Olli Suominen matkusteli paljon työssään ja tapasi kaikkialla naisia. Monet heistä tarjosivat itseään hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntenut kiusausta ryhtyä eroottisiin seikkailuihin. Itse asiassa häntä ahdisti ajatus, että hänen pitäisi perehtyä vieraaseen kehoon ja kohdata kaikki siihen sisältyvät erityispiirteet, epätäydellisyydet ja normipoikkeamat. Hän kohdisti seksuaaliset päiväunensa aina vaimonsa vartaloon, jonka oli oppinut tuntemaan läpikotaisin ja joka siksi oli kokemuksena miellyttävän selkeä.
Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.
Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.
Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.