****
Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.
Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.
Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.
Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti