Orson Scott Card: Kansanmurha (1991)

****

Lusitanialla on ongelmia: Planeetan ekosysteemiin kiinteästi kuuluva descolada-virus uhkaa tuhota siellä elävät ihmiset. Tähtiteiden kongressi on lähettänyt aluksen hävittämään viruksen - ja samalla koko planeetan asukkaineen. Pieni ryhmä possukoita suunnittelee lähtevänsä levittämään virusta pitkin Aurinkokuntaa, viis ihmisistä. Perusteluinaan possukoilla on (kristillinen) uskonto, jota he ovat siis oppineet väärinkäyttämään yhtä ansiokkaasti kuin ihmiset. Ihmisten ja possukoiden välit kiristyvät.

Ender-saagan kolmas osa jatkaa taitavasti aiempien osien moraalisia pohdintoja: jos on pakko valita "meidän" ja "niiden" välillä, eikö ole oikein pelastaa itsensä? Jokaisen luvun alussa on muusta tekstistä irrallinen dialogi, jossa pequenino ja kuningatar käytvät kiinnostavaa keskustelua ihmisyydestä.

Juonenkäänteet yltyvät pari kertaa turhan fantastisiksi omaan makuuni, minkä vuoksi "vain" neljä tähteä. Mielikuvituksellisimmista käänteistä jää ikävä deus ex machina-tyyppisen hätäratkaisun maku. Muuten teos on loistava. Suosittelen ainakin Kuolleiden puolustajan lukemista tätä ennen.

Orson Scott Card: Kuolleiden puolustaja (1986)

*****

Lusitanialla elää kaksi älyllistä lajia: ihmisten siirtokunta ja alkuperäislaji pequeninot - tuttavallisemmin possukat. Rinnakkaiselo sujuu rauhallisesti, kunnes eräänä päivänä possukoita tutkinut tiedemies löydetään raa'asti silvottuna possukoiden mailta. Syytä ei kukaan ymmärrä. Kunnioitettu kuolleiden puolustaja Andrew Wiggin lähtee matkalle kohti Lusitaniaa.

Ender-saagan toinen osa science fictionia parhaimmillaan. Mitä tapahtuu, kun kaksi toisilleen täysin vierasta kulttuuria kohtaa? Voivatko lajit erilaisine tapoineen, uskomuksineen ja ajattelumalleineen koskaan ymmärtää toisiaan ja hyväksyä toisensa? Tekisi mieleni jopa sanoa, että juuri näitä kysymyksiä varten sci-fi on olemassa.

Koska me emme vielä ole täysin tottuneet ajatukseen, että naapurikylän väki on yhtä ihmismäistä kuin itsekin olemme, on äärimmäisen rohkeaa olettaa, että voisimme koskaan katsoa ystävällisiä, työkaluja tekeviä olentoja, jotka ovat kulkenet toista kehityksen haaraa kuin me, ja nähdä petojen asemasta veljiä, kilpailijoiden asemesta matkatovereitamme älykkyyden lähteitä kohti.

Kuitenkin minä näen sen, ja haluan sen nähdä. Ramanin ja varelsen ero ei ole arvosteltavassa olennossa, vaan arvostelijassa. Kun julistamme jonkin muukalaisen ramaniksi, se ei suinkaan merkitse sitä, että hän olisi päässyt moraalisen aikuisuuden kynnyksen yli. Se merkitsee, että olemme itse päässeet sinne.


Kuolleiden puolustajan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan ensin Enderin. Teoksesta saa enemmän irti, kun tuntee Andrew'n tarinan kokonaisuudessaan.

Orson Scott Card: Ender (1985)

****

Ender-saagan ensimmäisessä osassa nuorta Andrew Wigginia - tunnetaan paremmin nimellä Ender - koulutetaan tärkeää tehtävää varten: ihmiskunnan on tuhottava vihamielinen muukalaislaji, ötökät, tai se tulee itse tuhotuksi. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää.

Cardin hienossa teoksessa pohditaan ihmismieltä, sisarussuhteita ja moraalia. Ainoat miinuspisteet tulevat paljon tilaa vievistä taistelukoulutuskuvauksista. Toisaalta ne ovat olennainen osa romaania ja myös yllättävän kiinnostavaa luettavaa.