Richard Matheson: Olen legenda (1954)

****

Robert Neville on oman tietonsa mukaan viimeinen ihminen maailmassa, jossa kaikki muut ovat muuttuneet zombimaisiksi vampyyreiksi. Neville jatkaa elämäänsä tottumuksen voimasta ja yrittää selvittää, mistä vampyrismi johtuu ja onko se parannettavissa. Takakannen teksti kertoo teoksen olevan "sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen" ja että "[k]okonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa - -". Tarinasta onkin tehty kokonaista kolme filmatisointia, viimeisin 2007 Will Smithin tähdittämänä.

Näin uusimman I Am Legend -elokuvan aivan hiljattain, ja nimi jäi ihmetyttämään: en osannut sitä oikein elokuvan tapahtumiin yhdistää. Luettuani kirjan havaitsin tapahtumia muutetun sen verran, että olisi ollut parempi muuttaa samantien nimikin; juonen muokkauksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, elokuva ei vain enää vastaa nimeään. Ennen ihmiskunnan muuttumista vampyyreiksi vampyyrit ovat olleet vain legenda. Kun yhteiskunta muodostuu vampyyreista, kääntyy asetelma päälaelleen, ja viimeisestä ihmisestä tulee legenda. Mitään absoluuttista "luonnollista" tai "normaalia" ei ole olemassa, on vain enemmistön määrittelemä totuus. Tämä pointti jää valitettavasti elokuvassa täysin hyödyntämättä.

Kazuo Ishiguro: Me orvot (2000)

****

Ishiguron tyyli vie taas mennessään. Koko teoksen ajan jatkuva ahdistava tunnelma - jokin on väärin, jotakin ei kerrota - ei kuitenkaan saavuta aivan arvoistaan loppuhuipennusta. Pidin enemmän romaaneista Pitkän päivän ilta (1989) ja Ole luonani aina (2005), mutta ihan kelpo tavaraa tämäkin on.

Salman Rushdie: Shalimar, ilveilijä (2005)

****½

Boonyi ja Noman rakastavat toisiaan, eikä ole mitään väliä sillä, että toinen on hindu, toinen muslimi. Pian kyläläisetkin taipuvat nuorten rakkauden edessä, ja häät järjestetään; ja eihän Pachigamissa ennekään ole ihmisiä uskonnon perusteella eroteltu. Kylän ulkopuolisten ei ole kuitenkaan helppo sulattaa näin ennenkuulumatonta tapahtumaa. Nuori rakkaus ei kuitenkaan kestä: Boonyi pakenee pikkukylän ahtautta ja Nomanista, ilveilijä Shalimarista, tulee katkera ja kostonhaluinen.  

Boonyin ja Nomanin liitto kulkee rinnan yhteiskunnallisen tilanteen kanssa: Boonyin lähdön jälkeen alkavat kylässä puhaltaa uudet tuulet. Kylä jakautuu jyrkästi muslimien ja hindujen leireihin, ja pian entiset ystävykset ovat toistensa pahimpia vihollisia.

Rushdien tyyli on taiturimainen. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta vain teoksen Maa hänen jalkojensa alla (1999),  josta pidin vielä enemmän. Tätä aloitin pariinkiin otteeseen, mutta kun aikaa ei ollut lukea muutamaa sivua enempää, ei mielenkiintoa jatkoon löytynyt. Kirja onkin parhaimmillaan, jos sen saa luettua kerralla. Loppuvaiheessa kirjasta löytyi enemmän imua, eivätkä katkoksetkaan haitanneet kirjan loppuun vientiä.

Hänen nimensä oli India. Hän ei pitänyt tästä nimestä. Eihän ihmisiä nimetty Australiaksi, sen enempää kuin Ugandaksi, Ingushetiaksi tai Peruksi. 1960-luvun puolivälissä Max Ophüls (Maximilian Ophüls, joka oli varttunut Ranskan Strasbourgissa varhaisemmalla maailmankaudella) oli palvellut Yhdysvaltain pidetyimpänä ja skandaalinkäryisimpänä suurlähettiläänä Intiassa, mutta mitä se tähän kuului, lapset eivät saaneet taakakseen sellaisia nimiä kuin Hertsegovina, Turkki tai Burundi vain siitä syystä, että heidän vanhempansa olivat käyneet näissä maissa ja mahdollisesti käyttäytyneet sopimattomasti. Hänet oli siitetty Idässä - siitetty riettaudessa ja synnytetty keskellä suuttumuksen tulimyrskyä, joka oli ajanut hänen isänsä avioliiton karille ja katkaissut tämän diplomaattiuran - mutta jos se riitti puolustukseksi, jos oli sopivaa ripustaa ihmisten syntymäpaikkoja heidän kaulaansa kuin albatrosseja, silloin maailmassa vilisisi miehiä ja naisia nimeltään Eufrat, Pisgah, Iztaccíhuatl tai Woolloomooloo. Yhdysvalloissa, hitto vie, tällainen nimeämistapa ei ollut tuntematon, mikä hieman haittasi hänen argumentointiaan ja ärsytti häntä enemmän kuin vähän. Nevada Smith, Indiana Jones, Tennesee Williams, Tennessee Ernie Ford: hän kirosi heitä kaikkia mielessään ja näytti keskisormea.

Alastair Reynolds: Sovituksen kuilu (2003)

*****

2615: Valoarkki Gnostinen Ylösnousemus matkaa tähtien välisessä avaruudessa. Epäsuosioon joutunut Quaiche lähetetään etsimään hyödyllistä kauppatavaraa, mutta mies haaksirikkoutuu asumattomalle planeetalle. Vain ihme voi pelastaa hänet. Ja ihme tapahtuu.

2675: Vuosia sitten joukko ihmisiä evakuoitiin Resurgamista, ja he perustivat väliaikaisen siirtokunnan planeetalle, joka ristittiin leikkisästi Araratiksi. Uhka, jota he alunperin pakenivat, on saavuttanut heidät taas, ja on aika jatkaa matkaa: paeta, tai ehkä tuhota vihollinen. Apunaan heillä on Ana Khourin oraakkelimainen tytär Aura. Lunastuksen arkista tuttu hypersika Skorpioni yltää sankaruuteen, jollaiseen harva ihminen kykenee.

2727: Hela-planeetalla Rashmika Els etsii veljeään, josta ei vuosiin ole kuulunut mitään. Rashmika hakeutuu quaichelaisten kirkkokuntien ylläpitämään karavaaniin selvittääkseen veljensä kohtalon, mutta hän löytääkin jotain aivan muuta...

Karstein Daae Stene & Inge Grødum: Pekka ja Toivonen (2003)

***

Pekka ja Toivonen on kokoelma norjalaisia suomalaiskaskuja. Hupaisa kirjanen tarjoaa monet naurut, mutta osa jutuista jää käsittämättömäksi. Lieneekö syy lukijan ymmärryksessä vai kulttuurieroissa? Hauskoissa tarinoissa seikkailevat nimen mukaisesti Pekka ja Toivonen, toisinaan myös Korpinen. Mukana on myös todellisia historiallisia henkilöitä - Mannerheim, Kekkonen ja Karjalainen - joista kertovat vitsit ovat ilmeisesti Suomesta peräisin. Suomalaiskaskuissa suomalainen mies näyttäytyy toisinaan hiukan tyhmänä mutta sitäkin viriilimpänä, ja hurja viinapää on tietysti saanut ansaitsemansa huomion. Suomalaiselle lukijalle jää arvoitukseksi, miksi "vitsit pitää esittää kokonaan erityisellä suomenruotsalaisella tavalla tai tarkemmin sanottuna aksentilla, jota me norjalaiset pidämme suomalaisten tapana puhua ruotsia", kuten johdannossa kerrotaan, mutta varmasti tämä tuo norjalaisille oman lisähauskuteensa kaskuja kerrottaessa.

Kovin yllättävää ei ole se, että vitsien "suomalainen" on suomalainen mies, vaimot ja tyttöystävät näyttelevät kaskuissa korkeintaan sivuosaa. Tekijöiden mukaan vitsit "heijastavat käsitystämme suomalaisista kovaotteisina taistelijoina - -, jotka sietävät suuria määriä vahvoja juomia ja omaavat valtavat kyvyt karskeina rakastajina". Pitäisikö uskoa, että norjalaiset liittävät nämä ominaisuudet myös suomalaisnaisiin? Se, että vitsien päähahmot ovat yksinomaan miehiä, ei tietenkään ole tekijöiden vika eikä vähennä kirjasen huumoriarvoa.

Kerran kun venäläiset pommittivat Helsinkiä, Pekka ja Toivonen olivat humalassa; he olivat juhlineet jo neljä viikkoa.

Eräänä aamuna pojat heräilivät hotellihuoneessaan, vetivät rullaverhot ylös ja näkivät, että kaupunki oli raunioina.

Kun Pekka oli katsellut näkymää hetken aikaa, hän sanoi Toivoselle:

- Kuulehan Toivonen, tätä me ei kyllä perkele makseta!