Salman Rushdie: Shalimar, ilveilijä (2005)

****½

Boonyi ja Noman rakastavat toisiaan, eikä ole mitään väliä sillä, että toinen on hindu, toinen muslimi. Pian kyläläisetkin taipuvat nuorten rakkauden edessä, ja häät järjestetään; ja eihän Pachigamissa ennekään ole ihmisiä uskonnon perusteella eroteltu. Kylän ulkopuolisten ei ole kuitenkaan helppo sulattaa näin ennenkuulumatonta tapahtumaa. Nuori rakkaus ei kuitenkaan kestä: Boonyi pakenee pikkukylän ahtautta ja Nomanista, ilveilijä Shalimarista, tulee katkera ja kostonhaluinen.  

Boonyin ja Nomanin liitto kulkee rinnan yhteiskunnallisen tilanteen kanssa: Boonyin lähdön jälkeen alkavat kylässä puhaltaa uudet tuulet. Kylä jakautuu jyrkästi muslimien ja hindujen leireihin, ja pian entiset ystävykset ovat toistensa pahimpia vihollisia.

Rushdien tyyli on taiturimainen. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta vain teoksen Maa hänen jalkojensa alla (1999),  josta pidin vielä enemmän. Tätä aloitin pariinkiin otteeseen, mutta kun aikaa ei ollut lukea muutamaa sivua enempää, ei mielenkiintoa jatkoon löytynyt. Kirja onkin parhaimmillaan, jos sen saa luettua kerralla. Loppuvaiheessa kirjasta löytyi enemmän imua, eivätkä katkoksetkaan haitanneet kirjan loppuun vientiä.

Hänen nimensä oli India. Hän ei pitänyt tästä nimestä. Eihän ihmisiä nimetty Australiaksi, sen enempää kuin Ugandaksi, Ingushetiaksi tai Peruksi. 1960-luvun puolivälissä Max Ophüls (Maximilian Ophüls, joka oli varttunut Ranskan Strasbourgissa varhaisemmalla maailmankaudella) oli palvellut Yhdysvaltain pidetyimpänä ja skandaalinkäryisimpänä suurlähettiläänä Intiassa, mutta mitä se tähän kuului, lapset eivät saaneet taakakseen sellaisia nimiä kuin Hertsegovina, Turkki tai Burundi vain siitä syystä, että heidän vanhempansa olivat käyneet näissä maissa ja mahdollisesti käyttäytyneet sopimattomasti. Hänet oli siitetty Idässä - siitetty riettaudessa ja synnytetty keskellä suuttumuksen tulimyrskyä, joka oli ajanut hänen isänsä avioliiton karille ja katkaissut tämän diplomaattiuran - mutta jos se riitti puolustukseksi, jos oli sopivaa ripustaa ihmisten syntymäpaikkoja heidän kaulaansa kuin albatrosseja, silloin maailmassa vilisisi miehiä ja naisia nimeltään Eufrat, Pisgah, Iztaccíhuatl tai Woolloomooloo. Yhdysvalloissa, hitto vie, tällainen nimeämistapa ei ollut tuntematon, mikä hieman haittasi hänen argumentointiaan ja ärsytti häntä enemmän kuin vähän. Nevada Smith, Indiana Jones, Tennesee Williams, Tennessee Ernie Ford: hän kirosi heitä kaikkia mielessään ja näytti keskisormea.