****
Edellisessä postauksessani lupasin lukea Hyperionin jatko-osat tänä vuonna. Tämän yhden osan sainkin luettua heti ensimmäisen perään, mutta blogin päivittäminen on jäänyt moneksi kuukaudeksi. Syytän työkiireitä. Laiska päivittäminen johtaa valitettavasti siihen, että olen unohtanut jo monta asiaa kirjasta. Teos on paksu, siinä on monta henkilöhahmoa ja siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista; pienen osan saatan vielä muistaa.
Sarjan ensimmäisessä osassa tutuiksi tulleet pyhiinvaeltajat ovat päässeet perille. Muutamakin heistä kohtaa Lepinkäisen ja päätyy suuren piikkipuuhun kitumaan. Mutta mikä tai kuka Lepinkäinen oikeastaan on, ja mitä ovat mystiset aikahaudat, jotka vaeltavat tulevaisuudesta kohti nykyhetkeä?
Teos kuvaa vuorotellen pyhiinvaeltajien vaiheita ja Hegemonian presidentin Meina Gladstonen päätöksentekoa vaikeiden valintojen edessä. Hegemonia on ajautumassa sotaan Hyljittyjen kanssa, ja ratkaisut ovat Gladstonen käsissä. Käy kuitenkin ilmi, ettei monikaan asia ole aivan sitä, miltä näyttää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ****. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ****. Näytä kaikki tekstit
Dan Simmons: Hyperion (1989)
****
Hyperion kertoo seitsemästä pyhiinvaeltajasta, jotka ovat matkalla kohtaamaan Lepinkäistä, myyttistä Kivun herraa. Kehyskertomuksessa tapahtumat etenevät verkkaisesti: teoksen alussa matkalaiset lähtevät kohti Hyperion-planeettaa, lopussa he saapuvat planeetalle saavuttamatta kuitenkaan matkansa lopullista päämäärää. Teos rakentuukin varsinaisesti matkalaisten kertomuksista, joissa he kukin vuorollaan valottavat syitä mukana ololleen.
Hyperionin Aikahaudoissa elävä Lepinkäinen on lähes yliluonnollisilla voimilla varustettu teräksinen tappokone, jolle on perustettu oma kirkkokin. Matkalaisten tarinat rakentavat palapelin tavoin kuvaa sekä Lepinkäisestä että Simmonsin luomasta huikeasta tulevaisuuden maailmasta.
Alkusivuilla lukeminen uhkasi loppua alkuunsa koukeroisen ja vaikeaselkoisen tyylin vuoksi, mutta kohta joko tyyli muuttui tai sitten totuin siihen. Joka tapauksessa pyhiinvaeltajien kertomukset tempaisivat mukaansa. Erityisen mieleenpainuva oli ensimmäinen, isä Lenar Hoytin tarina isä Duréesta ja ristinmuotoisista.
Hyperion jäi viimeiseksi kirjakseni scifi-haasteessa, jota en valitettavasti saanut urakoitua loppuun. Ensi vuodelle voisin asettaa tavoitteeksi lukea Hyperionin jatko-osat nyt, kun ensimmäinen on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.
Hyperion kertoo seitsemästä pyhiinvaeltajasta, jotka ovat matkalla kohtaamaan Lepinkäistä, myyttistä Kivun herraa. Kehyskertomuksessa tapahtumat etenevät verkkaisesti: teoksen alussa matkalaiset lähtevät kohti Hyperion-planeettaa, lopussa he saapuvat planeetalle saavuttamatta kuitenkaan matkansa lopullista päämäärää. Teos rakentuukin varsinaisesti matkalaisten kertomuksista, joissa he kukin vuorollaan valottavat syitä mukana ololleen.
Hyperionin Aikahaudoissa elävä Lepinkäinen on lähes yliluonnollisilla voimilla varustettu teräksinen tappokone, jolle on perustettu oma kirkkokin. Matkalaisten tarinat rakentavat palapelin tavoin kuvaa sekä Lepinkäisestä että Simmonsin luomasta huikeasta tulevaisuuden maailmasta.
Alkusivuilla lukeminen uhkasi loppua alkuunsa koukeroisen ja vaikeaselkoisen tyylin vuoksi, mutta kohta joko tyyli muuttui tai sitten totuin siihen. Joka tapauksessa pyhiinvaeltajien kertomukset tempaisivat mukaansa. Erityisen mieleenpainuva oli ensimmäinen, isä Lenar Hoytin tarina isä Duréesta ja ristinmuotoisista.
Hyperion jäi viimeiseksi kirjakseni scifi-haasteessa, jota en valitettavasti saanut urakoitua loppuun. Ensi vuodelle voisin asettaa tavoitteeksi lukea Hyperionin jatko-osat nyt, kun ensimmäinen on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)
****
Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:
Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.
Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.
Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.
Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:
Kustantaja Olli Suominen matkusteli paljon työssään ja tapasi kaikkialla naisia. Monet heistä tarjosivat itseään hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntenut kiusausta ryhtyä eroottisiin seikkailuihin. Itse asiassa häntä ahdisti ajatus, että hänen pitäisi perehtyä vieraaseen kehoon ja kohdata kaikki siihen sisältyvät erityispiirteet, epätäydellisyydet ja normipoikkeamat. Hän kohdisti seksuaaliset päiväunensa aina vaimonsa vartaloon, jonka oli oppinut tuntemaan läpikotaisin ja joka siksi oli kokemuksena miellyttävän selkeä.
Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.
Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.
Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)
****
Pidän huomattavasti enemmän Sinisalon novellituotannosta, ja romaanit ovatkin enimmäkseen olleet sellaista "ihan hyvä, mutta..." -materiaalia minun makuuni. Suosikkini on ollut Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, ja nyt voin ilokseni todeta, että Enkelten verta nousee kyllä sen rinnalle toiseksi suosikiksi.
Mehiläisiä kasvattava Orvo on menettänyt niin vaimonsa kuin poikansakin. Jo vuosia sitten toisen miehen matkaan lähtenyt Marja-Terttu ei Orvoa juuri sureta, mutta Eero-pojan kuolema satuttaa sitäkin enemmän. Perheenjäsenten lisäksi Orvo kohtaa vielä kolmannenkin menetyksen, kun mehiläispesät alkavat tyhjentyä yksi kerrallaan - eivätkä vain Orvon pesät, vaan mehiläisten katoamisia aletaan raportoida ympäri maailmaa. Mehiläisillä on teoksessa kaksoisfunktio: mehiläisten katoamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin lisäksi Sinisalo hyödyntää niiden mytologista roolia kahden maailman kulkijana.
Orvoon fokalisoituvaa kerrontaa katkovat Eeron kirjoittamat blogimerkinnät kommentteineen. Blogimerkintöjen kautta Orvo oppii tuntimaan pojastaan uuden, vieraan puolen. Blogeja on kaksi, ja vaikka molemmat keskittyvät eläinten oikeuksiin, on uudempi niistä sanankäänteiltään ja ajatuksiltaan huomattavasti radikaalimpi. Oliko jommankumman blogin takana "todellisempi" Eero, vai voiko kirjoittajan olemusta ylipäätään etsiä hänen teksteistään? Netti-identiteettejä ei kirjassa pohdita, mutta se herättää helposti niihin liittyviä sivupohdintoja.
Blogitekstien tehtävänä on myös antaa tietoa mm. lihan tehotuotannosta, eräänlaista infodumppia siis. Hesarin arvostelussa todetaankin, että "romaani luennoi liikaa". Itse en kuitenkaan näihin informaatiopätkiin tympääntynyt, koska blogimerkintöjen kärjekkyys ja provosoiva luonne veivät niiltä "luentomaisuutta". Kokonaisuuden kruunasivat kommentit, joissa oli taitavasti jäljitelty keskustelupalstojen yleistä tasoa. Loppukäänteiden avulla oli myös vältetty se moralistisuus, jota pelkäsin koko ajan ja joka tällaisia aiheita käsitteleviä teoksia helposti vaivaa.
Kaiken kaikkiaan kirja rakentaa Sinisalolle tyypillistä pessimististä ihmiskuvaa ja muistuttaa siitä, että asiat ovat jo nyt huonosti - huomenna todennäköisesti vielä huonommin.
Pidän huomattavasti enemmän Sinisalon novellituotannosta, ja romaanit ovatkin enimmäkseen olleet sellaista "ihan hyvä, mutta..." -materiaalia minun makuuni. Suosikkini on ollut Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, ja nyt voin ilokseni todeta, että Enkelten verta nousee kyllä sen rinnalle toiseksi suosikiksi.
Mehiläisiä kasvattava Orvo on menettänyt niin vaimonsa kuin poikansakin. Jo vuosia sitten toisen miehen matkaan lähtenyt Marja-Terttu ei Orvoa juuri sureta, mutta Eero-pojan kuolema satuttaa sitäkin enemmän. Perheenjäsenten lisäksi Orvo kohtaa vielä kolmannenkin menetyksen, kun mehiläispesät alkavat tyhjentyä yksi kerrallaan - eivätkä vain Orvon pesät, vaan mehiläisten katoamisia aletaan raportoida ympäri maailmaa. Mehiläisillä on teoksessa kaksoisfunktio: mehiläisten katoamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin lisäksi Sinisalo hyödyntää niiden mytologista roolia kahden maailman kulkijana.
Orvoon fokalisoituvaa kerrontaa katkovat Eeron kirjoittamat blogimerkinnät kommentteineen. Blogimerkintöjen kautta Orvo oppii tuntimaan pojastaan uuden, vieraan puolen. Blogeja on kaksi, ja vaikka molemmat keskittyvät eläinten oikeuksiin, on uudempi niistä sanankäänteiltään ja ajatuksiltaan huomattavasti radikaalimpi. Oliko jommankumman blogin takana "todellisempi" Eero, vai voiko kirjoittajan olemusta ylipäätään etsiä hänen teksteistään? Netti-identiteettejä ei kirjassa pohdita, mutta se herättää helposti niihin liittyviä sivupohdintoja.
Blogitekstien tehtävänä on myös antaa tietoa mm. lihan tehotuotannosta, eräänlaista infodumppia siis. Hesarin arvostelussa todetaankin, että "romaani luennoi liikaa". Itse en kuitenkaan näihin informaatiopätkiin tympääntynyt, koska blogimerkintöjen kärjekkyys ja provosoiva luonne veivät niiltä "luentomaisuutta". Kokonaisuuden kruunasivat kommentit, joissa oli taitavasti jäljitelty keskustelupalstojen yleistä tasoa. Loppukäänteiden avulla oli myös vältetty se moralistisuus, jota pelkäsin koko ajan ja joka tällaisia aiheita käsitteleviä teoksia helposti vaivaa.
Kaiken kaikkiaan kirja rakentaa Sinisalolle tyypillistä pessimististä ihmiskuvaa ja muistuttaa siitä, että asiat ovat jo nyt huonosti - huomenna todennäköisesti vielä huonommin.
Alastair Reynolds: Pääteasema (2010)
****
Reynoldsin kirjat eivät ole koskaan pettäneet, eikä uusin suomennos Pääteasema tee tästä poikkeusta. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa Maapallo on enimmäkseen asumatonta aluetta. Asutus keskittyy neulamaisen Spearpointin rinteille ja sen lähiympäristöön. Maailma jakautuu vyöhykkeisiin, jotka poikkeavat toisistaan käytettävissä olevan teknologian tason osalta: Neon Heightsin etuoikeutetut asiakkaat nauttivat sähkölaitteiden tuomasta viihtyvyydestä, Horsetownissa ei toimi mikään hevosvaunuja mutkikkaampi. Jos ylemmän teknologian tasolta tuo laitteita alemmalle tasolle, ne rikkoutuvat. Samoin käy ihmisille, joten vyöhykeraja kannattaa ylittää vain, jos käytettävissä on oireita lievittävää lääkettä.
Patologi Quillon on saanut peräänsä enkelitappajia Taivaallisilta tasoilta ja vaeltaa läpi vyöhykkeiden rääväsuisen Merokan opastamana. Takaa-ajajien lisäksi kaksikko kohtaa pakomatkalla monenlaisia vaaroja. Niistä vähäisimpiä eivät ole vyöhykerajat, jotka ovat alkaneet tuntemattomasta syystä siirtyillä rajusti ja hallitsemattomasti. Vaarassa ovat niin ihmishenget kuin koko sivilisaatiokin.
Sijoitin Pääteaseman haasteessa steampunkiin, vaikkei se kovin puhtaasti lajia edustakaan. Yksi teoksen maailman vyöhykkeistä on kuitenkin nimeltään Steamville ja ilmalaivat ovat tarinassa merkittävässä osassa - se riittäköön. Hiukan teoksessa häiritsi se, että se yritti olla syvällisempi kuin olikaan. Reynolds on parhaimmillaan maailmojen ja erilaisten hahmojen luojana, ne tuovat teoksiin ihmeen tuntua ja kantavat jo yksinään pitkälle.
Hän käveli kumpareelle, jolla Meroka jo seisoi aivan samoin kuin hän itse oli seisonut edellisiltana ja katsellut Spearpointia. Torni kohosi siellä yhä, edelleen valaistuna purppuran ja oranssin väristä auringonnousua vasten: Se oli kuin valopisteiden täplittämä tikari, joka oli survaistu maailman ihon läpi ja kimmelsi nyt kylmässä kaukaisuudessa, liian lähellä jotta hän olisi voinut tuntea heidän matkustaneen merkittävän kauas ja liian kaukana tarjotakseen turvaa.
Reynoldsin kirjat eivät ole koskaan pettäneet, eikä uusin suomennos Pääteasema tee tästä poikkeusta. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa Maapallo on enimmäkseen asumatonta aluetta. Asutus keskittyy neulamaisen Spearpointin rinteille ja sen lähiympäristöön. Maailma jakautuu vyöhykkeisiin, jotka poikkeavat toisistaan käytettävissä olevan teknologian tason osalta: Neon Heightsin etuoikeutetut asiakkaat nauttivat sähkölaitteiden tuomasta viihtyvyydestä, Horsetownissa ei toimi mikään hevosvaunuja mutkikkaampi. Jos ylemmän teknologian tasolta tuo laitteita alemmalle tasolle, ne rikkoutuvat. Samoin käy ihmisille, joten vyöhykeraja kannattaa ylittää vain, jos käytettävissä on oireita lievittävää lääkettä.
Patologi Quillon on saanut peräänsä enkelitappajia Taivaallisilta tasoilta ja vaeltaa läpi vyöhykkeiden rääväsuisen Merokan opastamana. Takaa-ajajien lisäksi kaksikko kohtaa pakomatkalla monenlaisia vaaroja. Niistä vähäisimpiä eivät ole vyöhykerajat, jotka ovat alkaneet tuntemattomasta syystä siirtyillä rajusti ja hallitsemattomasti. Vaarassa ovat niin ihmishenget kuin koko sivilisaatiokin.
Sijoitin Pääteaseman haasteessa steampunkiin, vaikkei se kovin puhtaasti lajia edustakaan. Yksi teoksen maailman vyöhykkeistä on kuitenkin nimeltään Steamville ja ilmalaivat ovat tarinassa merkittävässä osassa - se riittäköön. Hiukan teoksessa häiritsi se, että se yritti olla syvällisempi kuin olikaan. Reynolds on parhaimmillaan maailmojen ja erilaisten hahmojen luojana, ne tuovat teoksiin ihmeen tuntua ja kantavat jo yksinään pitkälle.
Riikka Pulkkinen: Raja (2007)
****
Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.
Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.
Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.
Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.
Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.
Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.
Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.
Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (2008)
****
Köyhä ja epäonninen kirjailija David Martin tekee kuolemansairaana sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa. Martin tervehtyy, mutta sopimus alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän saatanan kanssa solmitulta. Selvittäessään kustantajan taustoja Martin sotkeutuu noituuden ja murhien sekavaan vyyhteen.
Teoksessa esiintyvä kirjojen hautausmaa tuntui etäisesti tutulta ja kas vain, sehän esiintyi myös Zafónin aiemmassa teoksessa, Tuulen varjossa. Tämän tiedon löysin Hesarin arvostelusta, samoin kuin sen, että teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka menivät minulta täysin ohi. Ehkä kirjallisuushistorian ja klassikoiden kertaus olisi paikallaan..?
Köyhä ja epäonninen kirjailija David Martin tekee kuolemansairaana sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa. Martin tervehtyy, mutta sopimus alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän saatanan kanssa solmitulta. Selvittäessään kustantajan taustoja Martin sotkeutuu noituuden ja murhien sekavaan vyyhteen.
Teoksessa esiintyvä kirjojen hautausmaa tuntui etäisesti tutulta ja kas vain, sehän esiintyi myös Zafónin aiemmassa teoksessa, Tuulen varjossa. Tämän tiedon löysin Hesarin arvostelusta, samoin kuin sen, että teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka menivät minulta täysin ohi. Ehkä kirjallisuushistorian ja klassikoiden kertaus olisi paikallaan..?
Tomi Kontio: Austraasian viimeiset lapset (2002)
****
Tomi, Timo ja muut Huostolan lapset ovat päässeet perheidensä luokse Austraasiaan. Austraasia on kerrassaan ihmeellinen paikka, siellä kaikki ovat onnellisia ja osaavat lentää. Austraasiassa ihmiset ovat jopa niin hyviä, ettei heillä ole lainkaan varjoa. Mutta lapset eivät ole lainkaan varmoja, onko elämä ilman varjoa elämisen arvoista. Niinpä he lähtevät pitkälle ja vaaralliselle matkalle, josta ei selvitä ilman menetyksiä. Kontion trilogian toinen osa on synkkäsävyisempi ja filosofisempi kuin edeltäjänsä.
Tomi, Timo ja muut Huostolan lapset ovat päässeet perheidensä luokse Austraasiaan. Austraasia on kerrassaan ihmeellinen paikka, siellä kaikki ovat onnellisia ja osaavat lentää. Austraasiassa ihmiset ovat jopa niin hyviä, ettei heillä ole lainkaan varjoa. Mutta lapset eivät ole lainkaan varmoja, onko elämä ilman varjoa elämisen arvoista. Niinpä he lähtevät pitkälle ja vaaralliselle matkalle, josta ei selvitä ilman menetyksiä. Kontion trilogian toinen osa on synkkäsävyisempi ja filosofisempi kuin edeltäjänsä.
Jyri Kontturi: Niukkuuden pedagogiikka. Perusasioiden opettamisen puolesta (2009)
****
Kontturi liputtaa kirjassaan yksinkertaisia ja pieniä asioita. Niukkuuden pedagogiikka ei ole kasvatusteoria, eikä se anna valmiita ohjeita. Lähinnä se antaa virikkeitä opettajalle oman työnsä pohtimiseen; hauskasti ja helpolla kielellä. Kirjan ydinajatukset ovat: Valitse oma tapasi opettaa ja seiso sen takana. Uskalla olla aikuinen.
Tämän kirjan joudun ehkä hankkimaan omaan hyllyyn.
Miten koulu kykenee ikinä kilpailemaan sen kanssa, että lapset ovat koko pienen ikänsä eläneet elämystulvassa puuhalandiassa,mediamyrskyissä, ostoshelveteissä, kaukomatkoilla ja lelumeressä? Sokerikoomassa tokkuroivia ja ylivilkkaiksi viritettyjä maailmanvalloittajia ei herätetä luokassa edes peilipallolla, metelillä ja värivaloilla.
Kontturi liputtaa kirjassaan yksinkertaisia ja pieniä asioita. Niukkuuden pedagogiikka ei ole kasvatusteoria, eikä se anna valmiita ohjeita. Lähinnä se antaa virikkeitä opettajalle oman työnsä pohtimiseen; hauskasti ja helpolla kielellä. Kirjan ydinajatukset ovat: Valitse oma tapasi opettaa ja seiso sen takana. Uskalla olla aikuinen.
Tämän kirjan joudun ehkä hankkimaan omaan hyllyyn.
Stephen King: Musta Torni VII - Musta Torni (2004)
****
Ka-tet saapuu Devar-Toihin, jossa murtajat tekevät hellittämätöntä työtä Säteiden murtamiseksi, ja Roland johdattaa joukkonsa taas kerran taisteluun. Revolverimiesten toimia seuraa syrjästä Mordred, Mian synnyttämä poika, jolla on kaksi isää: Roland, joka yrittää pitää pystyssä Mustaa Tornia saavuttaakseen sen jonain päivänä, ja Purppurakuningas, joka haluaa tuhota Mustan Tornin. Mordred on päättänyt olla uskollinen Punaiselle isälleen, ja odottaa sopivaa hetkeä hyökätäkseen Valkoisen isänsä kimppuun.
Murtajien työ saadaan pysäytettyä, Säteet alkavat vahvistua uudelleen, ja matka Tornille jatkuu. Musta Torni on jo lähellä, mutta ketkä kaikki sen luokse pääsevät? Kuinka monta kumppaniaan Rolandin täytyy uhrata päästäkseen päämääräänsä, vai pääseekö hän sinne itsekään? Ja lopulta, mitä Mustan Tornin, kaikkien maailmojen pystyssä pitäjän, ylimmästä kerroksesta löytyy?
Ka-tet saapuu Devar-Toihin, jossa murtajat tekevät hellittämätöntä työtä Säteiden murtamiseksi, ja Roland johdattaa joukkonsa taas kerran taisteluun. Revolverimiesten toimia seuraa syrjästä Mordred, Mian synnyttämä poika, jolla on kaksi isää: Roland, joka yrittää pitää pystyssä Mustaa Tornia saavuttaakseen sen jonain päivänä, ja Purppurakuningas, joka haluaa tuhota Mustan Tornin. Mordred on päättänyt olla uskollinen Punaiselle isälleen, ja odottaa sopivaa hetkeä hyökätäkseen Valkoisen isänsä kimppuun.
Murtajien työ saadaan pysäytettyä, Säteet alkavat vahvistua uudelleen, ja matka Tornille jatkuu. Musta Torni on jo lähellä, mutta ketkä kaikki sen luokse pääsevät? Kuinka monta kumppaniaan Rolandin täytyy uhrata päästäkseen päämääräänsä, vai pääseekö hän sinne itsekään? Ja lopulta, mitä Mustan Tornin, kaikkien maailmojen pystyssä pitäjän, ylimmästä kerroksesta löytyy?
Stephen King: Musta Torni V - Callan sudet (2003)
Parinkymmenen vuoden välein Calla Bryn Sturgisiin hyökkäävät "sudet", jotka vievät osan lapsista mennessään. Jälkikäteen lapset aina palautetaan, mutta he ovat muuttuneet ronteiksi, aivottomiksi olennoiksi, joista on hyötyä korkeintaan työjuhtina. Revolverimiehen joukkio saapuu paikalle parahiksi ennen susien hyökkäystä, ja kaupungin asukkaat päättävät viimein ryhtyä vastarintaan.
Kaupungissa joukkiomme tutustuu myös isä Callahaniin, joka on Kingin lukijoille tuttu romaanista Painajainen. Paettuaan 'Salems Lotista Callahan on vaeltanut New Yorkin eri versioissa, kunnes kuoltuaan joutui Calla Bryn Sturgisiin. (Brooklynin Co-Op Citystä kotoisin olevan Eddien käsitys todellisuudesta kokee kovan kolauksen, kun Callahan vakuuttaa hänelle, että Co-Op sijaitsee Bronxissa.) Susien lisäksi ka-tetillä on myös toinen huoli, tyhjän tontin ruusu, joka on vaarassa jäädä rakennustyömaan alle. Revolverimiehet punovat monimutkaisen suunnitelman ruusun turvaamiseksi.
Kaupungissa joukkiomme tutustuu myös isä Callahaniin, joka on Kingin lukijoille tuttu romaanista Painajainen. Paettuaan 'Salems Lotista Callahan on vaeltanut New Yorkin eri versioissa, kunnes kuoltuaan joutui Calla Bryn Sturgisiin. (Brooklynin Co-Op Citystä kotoisin olevan Eddien käsitys todellisuudesta kokee kovan kolauksen, kun Callahan vakuuttaa hänelle, että Co-Op sijaitsee Bronxissa.) Susien lisäksi ka-tetillä on myös toinen huoli, tyhjän tontin ruusu, joka on vaarassa jäädä rakennustyömaan alle. Revolverimiehet punovat monimutkaisen suunnitelman ruusun turvaamiseksi.
Stephen King: Musta Torni IV - Velho (1997)
****
Velho vie lukijan Rolandin menneisyyteen, aikaan, jolloin hänestä tuli revolverimies. Velho on tarina nuoresta Rolandista ja hänen ystävistään Alainista ja Cuthbertista, jotka seikkailevat Mejsissä, kaukana kotoaan. Se on myös tarina Rolandin ensirakkaudesta kauniiseen Susan Delgadoon, joka on luvattu pojansynnyttäjäksi kaupungin pormestarille.
Roland yrittää ystävineen vapauttaa Mejsin Ruumisarkkumetsästäjistä, ja tehtävän suoritettuaan Roland aikoo viedä Susanin mukanaan. Roland ei kuitenkaan pysty suojelemaan Susania, ja niin tytöstä tulee ensimmäinen monista uhreista revolverimiehen etsintäretkellä.
Velho vie lukijan Rolandin menneisyyteen, aikaan, jolloin hänestä tuli revolverimies. Velho on tarina nuoresta Rolandista ja hänen ystävistään Alainista ja Cuthbertista, jotka seikkailevat Mejsissä, kaukana kotoaan. Se on myös tarina Rolandin ensirakkaudesta kauniiseen Susan Delgadoon, joka on luvattu pojansynnyttäjäksi kaupungin pormestarille.
Roland yrittää ystävineen vapauttaa Mejsin Ruumisarkkumetsästäjistä, ja tehtävän suoritettuaan Roland aikoo viedä Susanin mukanaan. Roland ei kuitenkaan pysty suojelemaan Susania, ja niin tytöstä tulee ensimmäinen monista uhreista revolverimiehen etsintäretkellä.
Stephen King: Musta Torni I - Revolverimies (1982)
****
Revolverimies aloittaa Kingin seitsenosaisen suurtyön, jonka ensimmäiset sanat King pisti paperille jo 70-luvulla. Reilu 200-sivuinen teos on oikeastaan vain johdanto tuleviin tapahtumiin. Lukija tutustuu Rolandiin, viimeiseen revolverimieheen, joka on loputtomalta tuntuvalla taipaleella kohti myytistä Mustaa Tornia. Matkallaan Roland kohtaa pojan, Jaken, joka muistaa kuolleensa auto-onnettomuudessa. Roland lupaa suojella poikaa, mutta myöhemmin hän joutuu valintatilanteeseen: tavoittaako mustiin puettu mies vai pelastaa poika, joka roikkuu kuilun yllä hengenvaarassa. Roland tekee päätöksensä, ja kuiluun putoava Jake huutaa hänelle:
Lopulta Roland saavuttaa mustiin puetun miehen, joka näyttää hänelle tulevan.
Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.
Revolverimies aloittaa Kingin seitsenosaisen suurtyön, jonka ensimmäiset sanat King pisti paperille jo 70-luvulla. Reilu 200-sivuinen teos on oikeastaan vain johdanto tuleviin tapahtumiin. Lukija tutustuu Rolandiin, viimeiseen revolverimieheen, joka on loputtomalta tuntuvalla taipaleella kohti myytistä Mustaa Tornia. Matkallaan Roland kohtaa pojan, Jaken, joka muistaa kuolleensa auto-onnettomuudessa. Roland lupaa suojella poikaa, mutta myöhemmin hän joutuu valintatilanteeseen: tavoittaako mustiin puettu mies vai pelastaa poika, joka roikkuu kuilun yllä hengenvaarassa. Roland tekee päätöksensä, ja kuiluun putoava Jake huutaa hänelle:
Mene sitten. On muitakin maailmoja kuin nämä.
Lopulta Roland saavuttaa mustiin puetun miehen, joka näyttää hänelle tulevan.
Cate Tiernan: Awakening & Spellbound (2001)
****
Morganin voimat kasvavat, mutta hänen täytyy opetella voimiensa käyttöä ilman Calia. Onko Cal poistunut lopullisesti Morganin elämästä? Voisiko Morgan ikinä antaa anteeksi Calille, jos tämä tulisi takaisin? Morgan ja Hunter ihastuvat toisiinsa, mutta ehkä Hunterissakin on oma pimeä puolensa...
Morganin voimat kasvavat, mutta hänen täytyy opetella voimiensa käyttöä ilman Calia. Onko Cal poistunut lopullisesti Morganin elämästä? Voisiko Morgan ikinä antaa anteeksi Calille, jos tämä tulisi takaisin? Morgan ja Hunter ihastuvat toisiinsa, mutta ehkä Hunterissakin on oma pimeä puolensa...
Charlaine Harris: Veren imussa (2004)
****
Sookie ja Bill harkitsevat yhteen palaamista, mutta Bill uppoutuu töihinsä ja lähtee kaiken lisäksi pitkälle työmatkalle Peruun. Pian tämän jälkeen Sookie törmää Ericiin palatessaan töistä: tämä juoksee tienpientareella kuin henkensä edestä, eikä kaiken lisäksi tunnista Sookieta. Sookie vie Ericin kotiinsa ja ottaa yhteyttä tämän alaisiin. Käy ilmi, että Eric on kirottu noitien toimesta ja on kirouksen vuoksi menettänyt muistinsa. Lisäksi huolta aiheuttaa Jason, Sookien veli, joka tuntuu kadonneen jäljettömiin.
Eric jää asumaan Sookien luo piiloon noidilta, ja Sookien ja Ericin välinen suhde saa uusia sävyjä. Valta-asemansa unohtaneena Eric on huomaavainen ja lempeä, mutta yhtä hyvä suutelemaan kuin ennenkin. Sookiesta ja Ericistä tulee rakastavaiset, mutta miten suhteen käy, jos ja kun Eric saa muistinsa takaisin?
Sookie ja Bill harkitsevat yhteen palaamista, mutta Bill uppoutuu töihinsä ja lähtee kaiken lisäksi pitkälle työmatkalle Peruun. Pian tämän jälkeen Sookie törmää Ericiin palatessaan töistä: tämä juoksee tienpientareella kuin henkensä edestä, eikä kaiken lisäksi tunnista Sookieta. Sookie vie Ericin kotiinsa ja ottaa yhteyttä tämän alaisiin. Käy ilmi, että Eric on kirottu noitien toimesta ja on kirouksen vuoksi menettänyt muistinsa. Lisäksi huolta aiheuttaa Jason, Sookien veli, joka tuntuu kadonneen jäljettömiin.
Eric jää asumaan Sookien luo piiloon noidilta, ja Sookien ja Ericin välinen suhde saa uusia sävyjä. Valta-asemansa unohtaneena Eric on huomaavainen ja lempeä, mutta yhtä hyvä suutelemaan kuin ennenkin. Sookiesta ja Ericistä tulee rakastavaiset, mutta miten suhteen käy, jos ja kun Eric saa muistinsa takaisin?
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (2005)
****
Eräänä kesäpäivänä Tukholmassa joukko kuolleita herää henkiin. Ihme koskee vain Tukholmaa ja kahden kuukauden sisällä kuolleita, sitä ennen kuolleet pysyvät haudoissaan ja uudet vainajat pysyvät vainajina. Ruumishuoneella vallitsee kaaos, hautoja avataan ja kuolleita kärrätään keskitysleiriin. Kuinka näitä kuolleita kuuluisi käsitellä? Mitkä ovat heidän oikeutensa, vai onko heillä lainkaan sellaisia? Mitkä ovat omaisten oikeudet?
Lindqvistin toinen romaani (ensimmäinen oli elokuvanakin tunnettu Ystävät hämärän jälkeen) on hiukan surumielinen kertomus itsensä ulkopuoliseksi tuntevista ihmisistä. Teoksessa ei ole turhia selittelyjä, eikä sen juoni painotu arvoituksen ratkaisemiseen.
Eräänä kesäpäivänä Tukholmassa joukko kuolleita herää henkiin. Ihme koskee vain Tukholmaa ja kahden kuukauden sisällä kuolleita, sitä ennen kuolleet pysyvät haudoissaan ja uudet vainajat pysyvät vainajina. Ruumishuoneella vallitsee kaaos, hautoja avataan ja kuolleita kärrätään keskitysleiriin. Kuinka näitä kuolleita kuuluisi käsitellä? Mitkä ovat heidän oikeutensa, vai onko heillä lainkaan sellaisia? Mitkä ovat omaisten oikeudet?
Lindqvistin toinen romaani (ensimmäinen oli elokuvanakin tunnettu Ystävät hämärän jälkeen) on hiukan surumielinen kertomus itsensä ulkopuoliseksi tuntevista ihmisistä. Teoksessa ei ole turhia selittelyjä, eikä sen juoni painotu arvoituksen ratkaisemiseen.
Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska (2008)
****
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä kertoo hyvin populaaristi evoluutiosta ja nimenomaan sen ihmeellisyyksistä. Käsittelyyn otetaan myös evoluution "virhearvioinnit", jotka kirjoittajien mukaan omalta osaltaan sotivat älykkään suunnittelun teoriaa vastaan. Nämä lajin kannalta epäedulliset muutokset johtuvat usein siitä, että samat muutokset edesauttavat yksittäisten yksilöiden lisääntymistä. Yksinkertaistaen samasta ilmiöstä on kyse myös ihmiskunnassa, joka tuntuu kulkevan hitaasti mutta varmasti kohti tuhoaan. Ihminen valitsee lähes poikkeuksetta vaihtoehdon, joka on hänelle itselleen hyödyllinen lyhyellä aikavälillä ja tuntuu olevan kykenemätön tarkastelemaan lajin hyvinvointia pidemmällä tähtäimellä.
Kissojen ystävänä kiinnostavinta - ja inhottavinta - oli lukea Toxoplasma-loisesta. Eliön aiheuttama toksoplasmoosihan on tunnetusti vaarallinen raskaana oleville, mutta täysin vaikutukseton se ei ole muillekaan. Toksoplasmaa kantavista naisista tulee vastuuntuntoisempia ja toiset huomioon ottavampia, miehillä vaikutus on täsmälleen päinvastainen; naisten suorituskyky älykkyystesteissä paranee, miehillä puolestaan heikkenee. Vaikutukset ovat lieviä, mutta kansallisella tasolla ne voivat olla merkittäviä. Yhdysvaltalainen tutkija Kevin Lafferty on koonnut tilastoja 38 maasta ja toteaa, että maan kansalaisten keskimääräinen neuroottisuus sekä kulttuurin "maskuliinisuus" (korostaa miesten asemaa ja naisten kuulumista hellan ääreen) selittyvät ainakin osittain toksoplasmoosin yleisyydellä. Siinäpä miettimistä kissanomistajille. :)
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä kertoo hyvin populaaristi evoluutiosta ja nimenomaan sen ihmeellisyyksistä. Käsittelyyn otetaan myös evoluution "virhearvioinnit", jotka kirjoittajien mukaan omalta osaltaan sotivat älykkään suunnittelun teoriaa vastaan. Nämä lajin kannalta epäedulliset muutokset johtuvat usein siitä, että samat muutokset edesauttavat yksittäisten yksilöiden lisääntymistä. Yksinkertaistaen samasta ilmiöstä on kyse myös ihmiskunnassa, joka tuntuu kulkevan hitaasti mutta varmasti kohti tuhoaan. Ihminen valitsee lähes poikkeuksetta vaihtoehdon, joka on hänelle itselleen hyödyllinen lyhyellä aikavälillä ja tuntuu olevan kykenemätön tarkastelemaan lajin hyvinvointia pidemmällä tähtäimellä.
Kissojen ystävänä kiinnostavinta - ja inhottavinta - oli lukea Toxoplasma-loisesta. Eliön aiheuttama toksoplasmoosihan on tunnetusti vaarallinen raskaana oleville, mutta täysin vaikutukseton se ei ole muillekaan. Toksoplasmaa kantavista naisista tulee vastuuntuntoisempia ja toiset huomioon ottavampia, miehillä vaikutus on täsmälleen päinvastainen; naisten suorituskyky älykkyystesteissä paranee, miehillä puolestaan heikkenee. Vaikutukset ovat lieviä, mutta kansallisella tasolla ne voivat olla merkittäviä. Yhdysvaltalainen tutkija Kevin Lafferty on koonnut tilastoja 38 maasta ja toteaa, että maan kansalaisten keskimääräinen neuroottisuus sekä kulttuurin "maskuliinisuus" (korostaa miesten asemaa ja naisten kuulumista hellan ääreen) selittyvät ainakin osittain toksoplasmoosin yleisyydellä. Siinäpä miettimistä kissanomistajille. :)
Audrey Niffernegger: Hänen varjonsa tarina (2009)
****
Julia ja Valentine Pool ovat identtiset kaksoset, joiden äiti on myöskin identtisen kaksosparin toinen puolisko. Tytöt eivät ole koskaan tavanneet tätiään, eikä tällä ole muutenkaan ollut mitään sijaa heidän elämässään - ennen kuolemaansa. Elspeth-täti nimittäin testamenttaa talonsa ja omaisuutensa siskontyttärilleen, sillä ehdolla, että he asuvat talossa vuoden. Sitä Elspeth ei tietenkään osaa etukäteen aavistaa, että hän jää itsekin asumaan taloon kuolemansa jälkeen. Niinpä haasteeseen tarttuvat tytöt pääsevät tutustumaan kummittelua harjoittelevaan tätiinsä.
Identtisiin kaksosiin liittyy ihmisten mielissä paljon myyttisiä piirteitä, joten identtisyys-teemaan sisältyvä erilaisuuden ja samanlaisuuden ristiriita riittää jo itsessään tekemään kirjasta kiinnostavan. Mieleeni tulee Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, joka kuvaa siamilaisten kaksosten elämää. Jotenkin nämä fyysisesti yhteen liitetyt miehet ovat paljon kauempana toisistaan kuin Nifferneggerin kaksospari. Kyse on tietenkin fiktiivisistä kuvauksista, mutta ehkäpä näin on todellisuudessakin?
Kaksosista Julia on dominoivampi, ja Valentine alkaa pikkuhiljaa tehdä irtiottoa sisarestaan. Kuten niin usein, vahvempi osapuoli alkaa tilanteen muuttuessa näyttää yhä heikommalta. Julia yrittää kaikin voimin pitää kiinni tutusta ja turvallisesta tilanteesta, jonka ja jossa hän hallitsee. Elspeth-täti seuraa voimattomana sivusta tilannetta, joka alkaa muistuttaa koko ajan enemmän hänen ja sisarensa historiaa.
Tämän modernin kummitustarinan loppuratkaisu on melko yllättävä, mistä paljon plussaa. Ehkäpä vielä enemmän pidin kuitenkin kirjailijan aiemmasta teoksesta Aikamatkustajan vaimo.
Julia ja Valentine Pool ovat identtiset kaksoset, joiden äiti on myöskin identtisen kaksosparin toinen puolisko. Tytöt eivät ole koskaan tavanneet tätiään, eikä tällä ole muutenkaan ollut mitään sijaa heidän elämässään - ennen kuolemaansa. Elspeth-täti nimittäin testamenttaa talonsa ja omaisuutensa siskontyttärilleen, sillä ehdolla, että he asuvat talossa vuoden. Sitä Elspeth ei tietenkään osaa etukäteen aavistaa, että hän jää itsekin asumaan taloon kuolemansa jälkeen. Niinpä haasteeseen tarttuvat tytöt pääsevät tutustumaan kummittelua harjoittelevaan tätiinsä.
Identtisiin kaksosiin liittyy ihmisten mielissä paljon myyttisiä piirteitä, joten identtisyys-teemaan sisältyvä erilaisuuden ja samanlaisuuden ristiriita riittää jo itsessään tekemään kirjasta kiinnostavan. Mieleeni tulee Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, joka kuvaa siamilaisten kaksosten elämää. Jotenkin nämä fyysisesti yhteen liitetyt miehet ovat paljon kauempana toisistaan kuin Nifferneggerin kaksospari. Kyse on tietenkin fiktiivisistä kuvauksista, mutta ehkäpä näin on todellisuudessakin?
Kaksosista Julia on dominoivampi, ja Valentine alkaa pikkuhiljaa tehdä irtiottoa sisarestaan. Kuten niin usein, vahvempi osapuoli alkaa tilanteen muuttuessa näyttää yhä heikommalta. Julia yrittää kaikin voimin pitää kiinni tutusta ja turvallisesta tilanteesta, jonka ja jossa hän hallitsee. Elspeth-täti seuraa voimattomana sivusta tilannetta, joka alkaa muistuttaa koko ajan enemmän hänen ja sisarensa historiaa.
Tämän modernin kummitustarinan loppuratkaisu on melko yllättävä, mistä paljon plussaa. Ehkäpä vielä enemmän pidin kuitenkin kirjailijan aiemmasta teoksesta Aikamatkustajan vaimo.
Neil Gaiman: Unohdetut jumalat (2002)
****
Tämä nykyfantasian suurteos on ollut lukulistalla pitkään. Gaimanin tuotanto on minulle muutenkin outoa, kun häpeäkseni en ole saanut luettua edes Sandmaneja... tätä puolustelen kyllä sillä, että kyseiset sarjakuvat ovat kirjastosta jatkuvasti lainassa. Tämän sain nyt sitten vihdoin luetuksi, ja kyllähän se kannatti. Kirjasta on esitetty aika paljon kritiikkiä, mutta itse pidin paljonkin. Yhdelle lukijalle maalaileva tyyli oli tuonut mieleen Stephen Kingin, ja hassua kyllä, sama kirjailija tuli minunkin mieleeni lukiessani. Minulle se kyllä oli yksinomaan positiivinen asia.
Shadow on juuri vapautunut vankilasta, ja aikoo jatkossa vältellä kaikkia hankaluuksia. Kohtalolla tuntuu kuitenkin olevan näppinsä pelissä, ja Shadow löytää itsensä viettämästä kaikkea muuta kuin suunnittelemaansa tasapaksua elämää. Tai ehkäpä kohtalon sijaan näppinsä peliin onkin iskenyt muutama apua tarvitseva jumala. Niin tai näin, Shadow joutuu mukaan taisteluun, jossa ovat vastakkain Amerikan jumalat: siirtolaisten mukanaan tuomat vanhat jumalat ja nykypolven uudet jumalat.
Sitten pieni spoileri, muttei kuitenkaan varsinainen juonipaljastus: Tutun mielestä kirjan lopetus on varsinainen antikliimaksi, joka saa aivan toisenlaista lopetusta odottavan lukijan pettymään. Koska itse osasin tämän keskustelun perusteella sitten odottaa lässähtävää loppua, en pettynyt, ja itse asiassa pidin lopetuksesta. Mielestäni sen voisi nähdä vastavetona vanhalle perinteiselle fantasialle, jossa taisteluilla ja niiden voittamisilla on merkittävä asema. Lopetusta on kylläkin venytetty turhan pitkäksi, sen vuoksi en täysiä pisteitä kirjalle annakaan.
Tämä nykyfantasian suurteos on ollut lukulistalla pitkään. Gaimanin tuotanto on minulle muutenkin outoa, kun häpeäkseni en ole saanut luettua edes Sandmaneja... tätä puolustelen kyllä sillä, että kyseiset sarjakuvat ovat kirjastosta jatkuvasti lainassa. Tämän sain nyt sitten vihdoin luetuksi, ja kyllähän se kannatti. Kirjasta on esitetty aika paljon kritiikkiä, mutta itse pidin paljonkin. Yhdelle lukijalle maalaileva tyyli oli tuonut mieleen Stephen Kingin, ja hassua kyllä, sama kirjailija tuli minunkin mieleeni lukiessani. Minulle se kyllä oli yksinomaan positiivinen asia.
Shadow on juuri vapautunut vankilasta, ja aikoo jatkossa vältellä kaikkia hankaluuksia. Kohtalolla tuntuu kuitenkin olevan näppinsä pelissä, ja Shadow löytää itsensä viettämästä kaikkea muuta kuin suunnittelemaansa tasapaksua elämää. Tai ehkäpä kohtalon sijaan näppinsä peliin onkin iskenyt muutama apua tarvitseva jumala. Niin tai näin, Shadow joutuu mukaan taisteluun, jossa ovat vastakkain Amerikan jumalat: siirtolaisten mukanaan tuomat vanhat jumalat ja nykypolven uudet jumalat.
Sitten pieni spoileri, muttei kuitenkaan varsinainen juonipaljastus: Tutun mielestä kirjan lopetus on varsinainen antikliimaksi, joka saa aivan toisenlaista lopetusta odottavan lukijan pettymään. Koska itse osasin tämän keskustelun perusteella sitten odottaa lässähtävää loppua, en pettynyt, ja itse asiassa pidin lopetuksesta. Mielestäni sen voisi nähdä vastavetona vanhalle perinteiselle fantasialle, jossa taisteluilla ja niiden voittamisilla on merkittävä asema. Lopetusta on kylläkin venytetty turhan pitkäksi, sen vuoksi en täysiä pisteitä kirjalle annakaan.
Cate Tiernan: Book of Shadows & The Coven (2001)
****
Cate Tiernanin Sweep-sarjasta tuli hetkeksi kuuluisa Suomessa, kun kristillisdemokraattien Leena Rauhala teki sen julkaisusta Suomessa kirjallisen kysymyksen hallitukselle. Rauhalan mukaan kirjat ovat nuorille täysin sopimattomia, mutta kustantaja puolustautui sillä, että suomennoksesta on poistettu alkoholi- ja tupakkaviittaukset. Tässä kohtaa järkytyin itse: harjoitetaanko Suomessa oikeasti tällaista sensuuria?
Ensimmäinen osa oli jo suomennettu ja painossa, mutta kustantaja luopui julkaisusta. Virallisen selityksen mukaan kustantamo oli saanut tietoonsa, että wiccalaisuus on oikeasti olemassa oleva uskonto, eivätkä he halua julistaa nuorille minkäänlaista uskonnollista ideologiaa. Vaikea uskoa, että joku oikeasti ei olisi tietoinen wiccan olemassaolosta, mutta niin tai näin, kirja jäi julkaisematta suomeksi. Onneksi nykyään on internet ja sen verkkokaupat, ja suurin osa suomalaisista osaa englantia vähintään kohtuullisesti. Kiitos Leena Rauhala, ilman sinua olisin todennäköisesti jäänyt paitsi hyvästä viihteestä :)
Book of Shadows & The Coven on sarjan kaksi ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Kirja kertoo maantienharmaasta Morganista, joka wiccan - ja Cal-nimisen pojan - avulla löytää itsestään uskomattomia voimia. Kyseessä on siis perinteinen ruma ankanpoikanen -tarina, jossa on tietenkin mukana niin onnetonta kuin onnellistakin rakkautta sekä ristiriitoja ystävättären kanssa. Suomalaisiin lajitovereihin verrattuna teksti on aika kilttiä, joten sikälikin Rauhalan reaktio ihmetyttää. Tai no, ei oikeasti, koska eihän kyse tietenkään ollut viinasta tai huumeista vaan kristinuskon kyseenalaistamisesta. Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan verrattuna kirja on kuitenkin aika realistinen nuorten elämästä kertoessaan, ja lisäksi aivan erinomaisen koukuttava! Enpä malttaisi odottaa, että saan jatko-osat käsiini.
Cate Tiernanin Sweep-sarjasta tuli hetkeksi kuuluisa Suomessa, kun kristillisdemokraattien Leena Rauhala teki sen julkaisusta Suomessa kirjallisen kysymyksen hallitukselle. Rauhalan mukaan kirjat ovat nuorille täysin sopimattomia, mutta kustantaja puolustautui sillä, että suomennoksesta on poistettu alkoholi- ja tupakkaviittaukset. Tässä kohtaa järkytyin itse: harjoitetaanko Suomessa oikeasti tällaista sensuuria?
Ensimmäinen osa oli jo suomennettu ja painossa, mutta kustantaja luopui julkaisusta. Virallisen selityksen mukaan kustantamo oli saanut tietoonsa, että wiccalaisuus on oikeasti olemassa oleva uskonto, eivätkä he halua julistaa nuorille minkäänlaista uskonnollista ideologiaa. Vaikea uskoa, että joku oikeasti ei olisi tietoinen wiccan olemassaolosta, mutta niin tai näin, kirja jäi julkaisematta suomeksi. Onneksi nykyään on internet ja sen verkkokaupat, ja suurin osa suomalaisista osaa englantia vähintään kohtuullisesti. Kiitos Leena Rauhala, ilman sinua olisin todennäköisesti jäänyt paitsi hyvästä viihteestä :)
Book of Shadows & The Coven on sarjan kaksi ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Kirja kertoo maantienharmaasta Morganista, joka wiccan - ja Cal-nimisen pojan - avulla löytää itsestään uskomattomia voimia. Kyseessä on siis perinteinen ruma ankanpoikanen -tarina, jossa on tietenkin mukana niin onnetonta kuin onnellistakin rakkautta sekä ristiriitoja ystävättären kanssa. Suomalaisiin lajitovereihin verrattuna teksti on aika kilttiä, joten sikälikin Rauhalan reaktio ihmetyttää. Tai no, ei oikeasti, koska eihän kyse tietenkään ollut viinasta tai huumeista vaan kristinuskon kyseenalaistamisesta. Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan verrattuna kirja on kuitenkin aika realistinen nuorten elämästä kertoessaan, ja lisäksi aivan erinomaisen koukuttava! Enpä malttaisi odottaa, että saan jatko-osat käsiini.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)