Dan Simmons: Hyperion (1989)

****

Hyperion kertoo seitsemästä pyhiinvaeltajasta, jotka ovat matkalla kohtaamaan Lepinkäistä, myyttistä Kivun herraa. Kehyskertomuksessa tapahtumat etenevät verkkaisesti: teoksen alussa matkalaiset lähtevät kohti Hyperion-planeettaa, lopussa he saapuvat planeetalle saavuttamatta kuitenkaan matkansa lopullista päämäärää. Teos rakentuukin varsinaisesti matkalaisten kertomuksista, joissa he kukin vuorollaan valottavat syitä mukana ololleen.

Hyperionin Aikahaudoissa elävä Lepinkäinen on lähes yliluonnollisilla voimilla varustettu teräksinen tappokone, jolle on perustettu oma kirkkokin. Matkalaisten tarinat rakentavat palapelin tavoin kuvaa sekä Lepinkäisestä että Simmonsin luomasta huikeasta tulevaisuuden maailmasta.

Alkusivuilla lukeminen uhkasi loppua alkuunsa koukeroisen ja vaikeaselkoisen tyylin vuoksi, mutta kohta joko tyyli muuttui tai sitten totuin siihen. Joka tapauksessa pyhiinvaeltajien kertomukset tempaisivat mukaansa. Erityisen mieleenpainuva oli ensimmäinen, isä Lenar Hoytin tarina isä Duréesta ja ristinmuotoisista.

Hyperion jäi viimeiseksi kirjakseni scifi-haasteessa, jota en valitettavasti saanut urakoitua loppuun. Ensi vuodelle voisin asettaa tavoitteeksi lukea Hyperionin jatko-osat nyt, kun ensimmäinen on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.

Brian Aldiss: Pimeät valovuodet (1964)

***½

Luin Aldissin Pimeät valovuodet ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja silloin se teki suuren vaikutuksen. Nyt, luettuani scifiä huomattavasti enemmän, se teki edelleen suuren vaikutuksen vanhahtavuudestaan huolimatta. Teos on oikeastaan aika klassinen tarina kahden lajin, ihmisten ja utodien, kohtaamisesta. Kun ihminen kohtaa jotakin, mitä se ei pysty ymmärtämään, ei jälki ole kaunista. Analogiaa rotuerotteluun on vaikea välttää ja teemaa on sittemmin varioitu useita kertoja, mutta teoksen syntyajankohtana oivallus lienee ollut kohtuullisen tuore. Luin teoksen osana scifi-haastetta (avaruusolennot).