En muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi tehnyt näin syvän vaikutuksen. Teemestarin kirja yhdistää taitavasti dystooppisen tulevaisuusnäkymän tunnelmalliseen kuvaukseen. Kieli on lyyristä, silti teoksessa on vahva juoni, joka pitää otteessaan.
Noria on valmistumassa teemestariksi maailmassa, jossa vettä säännöstellään ankarasti. Ystävänsä Sanjan kanssa hän käy muoviröykkiöistä etsimässä entismaailman merkkejä, ihmeellisiä laitteita, joiden käyttötarkoitus on täysi arvoitus. Entisajan ja nykyisajan välillä on hämärän vuosisata, joka on peittänyt unohdukseen sen, mitä joskus oli. Jäljellä on vain kasa koskaan maatumatonta turhaa romua.
Menetetty teknologia, tapahtunut katastrofi, veden puute - lopulta mikään niistä ei ole ihmisille tuhoisinta. Pahinta on valtaapitävien ahneus ja pelkurimaisuus, se uhkaa viedä viimeisenkin toivon.
"Haluaisin kaivautua muovihaudan pohjaan asti. Ehkä silloin ymmärtäisin entismaailmaa ja ihmisiä, jotka heittivät tämän kaiken pois."
"Ajattelet heitä liikaa", Sanja sanoi.
"Sinäkin ajattelet heitä", vastasin. "Et kävisi täällä muuten."
"En minä heitä ajattele", Sanja sanoi. "Vain heidän laitteitaan, sitä mitä he osasivat ja sitä minkä he jättivät meille." Hän vaikeni ja laski kätensä käsivarrelleni. Tunsin hihan kankaan läpi hänen sormiensa lämpimät ääriviivat ja niitä ympäröivän auringon, kaksi erilaista kuumuutta vierekkäin.
"Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekään ajatelleet meitä."