Hekuman huipulla. Eroottinen sf/f-antologia. (2008), toim. Pasi Karppanen

*****

Hekuman huipulla tarjoaa kotimaisten kirjoittajien scifi- ja fantasianovelleja, jotka tavalla tai toisella liittyvät seksiin/seksuaalisuuteen. Monet novellit ovat kuvauksia yhteisöstä, jossa seksuaalisuutta säännellään jollakin tavalla, mutta mukana on myös yksilön (poikkeavaa) seksuaalisuutta kuvaavia tekstejä. Itse pidin - jälleen kerran - eniten teksteistä, jotka eivät kulkeneet vahvasti juonen varassa: Heikki Nevalan Sielun peili liittää Hamelnin pillipiipari -satuun pedofiili-aspektin ja Mari Saarion Sateenkaari 2256 tarjoaa kiinnostavan sikermän erilaisia seksuaalisuuden sekä parisuhteen ilmenemismuotoja.

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara? (2009)

****

Lehtinen kirjoitti usean vuoden tauon jälkeen jatko-osan Sara-sarjaan. Missä olet, Sara? ei oikeastaan kerro Sarasta, vaan tämän sisarpuolesta Pinjasta. Kolmen ensimmäisen kirjan tapahtuma-aikoihin Pinja oli noin viisivuotias, nyt hänestä on kasvanut teini-ikäinen, josta paljastuu yhä enemmän isosiskonsa piirteitä.

Levottomat jalat -kirjan lopussa Sara lähti maailmalle, ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, hän on yhä sillä tiellään. Pinja alkaa jäljittää puoli-isosiskonsa olinpaikkaa, ja samalla hän omaksuu siskonsa punkhabituksen. Pinja ei kuitenkaan ole mikään punkkari, ja lopuksi hän luopuukin itselleen vierasta ulkoasusta päätyen omaan persoonalliseen, ketään jäljittelemättömään tyyliin. Neljännen Sara-kirjan maailmankuva poikkeaa kolmesta edellisestä: Kun asiat nähtiin Saran näkökulmasta, pystyi lukija samastumaan häneen ja sympatiseeraamaan hänen valintojaan. Nyt kun Saran tekemisiä katsotaan tasa-painoisen ja ehjässä perheessä kasvaneen pikkusiskon näkökulmasta, alkaa Sara vaikuttaa onnettomalta ja jopa häiriintyneeltä, enemmän säälittävältä kuin ihannoitavalta.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kohtaamiset Saran menneisyyden tuttujen kanssa. Peukaloaan imeskelevästä Mona Lisasta on tullut tunnettu runoilija, mutta hänen sosiaaliset taitonsa ovat yhtä surkeat kuin ennenkin, runojen sisällötkin seurailevat Saran elämää. Kolmannessa kirjassa Saran luona asunut Hellevi on nykyään onnellinen kolmen lapsen äiti, ja hänen muistonsa Saran kanssa asumisesta paljastuvat hyvin negatiivisiksi. Muutenkin vanhat tutut puhuvat Sarasta enimmäkseen kielteiseen sävyyn, vaikka joitakin hyviäkin muistoja löytyy.

Pinjan etsintäretki - itsensä, Saran, poikaystävän - on kiinnostavaa luettavaa, mutta Saran seikkailujen jälkeen vähän pliisua. Kirjasarja sai eheyttävän päätöksen, onko se hyvä vai paha, päättäköön sen kukin lukija itsekseen.

Tuija Lehtinen: Levottomat jalat (2001)

*****

Sara-sarjan kolmannessa osassa Sara on majoittunut taas enonsa asuntoon, joka sijaitsee nyt "Käpy Cityn" sijasta Helsingissä. Kun Sara törmää entiseen poikaystäväänsä Sidiin ja saa tältä turpiinsa, on hänen kuitenkin palattava takaisin enonsa vanhaan taloon. Yksin Sara ei joudu asumaan, sillä kymppiluokan luokkakaveri Hellevi tuppautuu asumaan hänen luoksensa, ja oma-aloitteisesti Sara tarjoaa kattoa pään päälle salaperäiselle katusoittajalle. Neljänneksi asukkaaksi tulee Joosef-koira, joka lähtee seuraamaan Saraa kadulta.

Elämä solahtaa uomiinsa, Sara suorittaa iltalukiota ja käy soittotunneilla. Lapsuuden huiluharrastus on päässyt ruostumaan, mutta Sara harjoittelee tosissaan ja tienaakin soitollaan, kun entinen luokkakaveri Pelle järjestää hautajaiskeikkoja. Ansaitut rahat menevät säästöön, sillä vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin, polttelee maa Saran jalkojen alla.

Tuija Lehtinen: Nottingham kesällä kello 6 (1999)

*****

Sara-sarjan toinen osa muodostaa tekstillisesti hauskan vastinparin ensimmäiselle osalle: luvut alkavat kahta viimeistä lukuun ottamatta rakastaa-verbin sisältävällä lauseella. Toiseksi viimeisessä on siirrytty ensimmäisen kirjan inhoamista voimakkaampaan tunteeseen, vihaamiseen, ja viimeisessä luvussa kaksi ääripään tunnetta yhdistyvät.

Sara liikkuu nyt erilaisissa maisemissa; kirja lähtee liikkeelle Roomasta, jossa Sara on lomailemassa mummonsa kanssa. Matkan jälkeen koittaa kuitenkin paluu tuppukylään ja ankeiden sukulaisten luo - pahansisuinen mummo on nimittäin ainoa Saran sietämä sukulainen. Hän alkaakin suunnitella välittömästi lähtöä, suuntana Nottingham kello kuudelta, kuten hän on sähköpostiystävänsä Markin kanssa sopinut.

Mark paljastuu nössöksi, mutta Sara asuu mielellään tämän upporikkaan perheen luona. Sitä paitsi hän tutustuu kiinnostaviin ihmisiin, jotka saavat hänet pysymään Nottinghamissa. Jääkö Sara sille tielleen, vai palaako hän vielä Suomeen vanhojen tuttujen luo?

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com (1998)

*****

Tuija Lehtisen Sara-sarjan ensimmäisessä osassa lukija tutustuu kymppiluokkaa käyvään punkkarityttö Saraan, joka on lähtenyt entistä jengiään ja poikaystäväänsä pakoon maalaiskylän rauhaan. Paikka tuntuu kuolettavan tylsältä, mutta pian Sara tutustuu ihmisiin ja saa kavereitakin. Sara tutustuu myös Mona Lisaan, pilkattuun runotyttöön, joka Saran kauhuksi alkaa seurata häntä joka paikkaan. Toisaalta, Mona Lisa toimii ilmaisena palvelijana ja opettaa Saran käyttämään internetiä.

Mona Lisan ansiosta Sara hankkii itselleen myös sähköpostin, jolla hän ottaa vastaan viestejä jännittävältä Markilta, joka on Saran tavoin kovia kokenut punkkari, tai niin hän ainakin Saralle kertoo. Markin lisäksi Sara saa elämäänsä Rauskin, kymppiluokan kovimman jätkän. Lukija alkaa jo aavistella, että rakkaus ja ystävyys sulattavat Saran kovan ulkokuoren paljastaen herkän sisimmän, mutta aivan niin ei käy. Vaikka inhimillisyyden välähdyksiä aina silloin tällöin esiintyykin ja pientä pehmenemistäkin tapahtuu loppua kohden, pysyy Sara kuitenkin melko kyynisenä ja ennen kaikkea varovaisena.

Kirjan parhaita puolia onkin, ettei siinä ole moraalista opetusta eikä se tarjoa epäuskottavaa väitettä, että kuka tahansa voi helposti muuttua. Hauska yksityiskohta on, että kirjan luvut alkavat viimeistä lukuun ottamatta inhota-verbin sisältävällä lauseella. Viimeinen luku alkaa Mä rakastin hetkellisesti lihavaa miestä; jotakin Saran luonteesta kertoo, että äkillisen hellyyden kohde on mies, jolle hän on myymässä mummonsa tavaroita.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2010)

****

En varmaan lue kenenkään toisen kirjailijan teoksen esipuheita ja muita "ylimääräisiä osia" yhtä mielelläni kuin Stephen Kingin. Jokin kirjailijan tyylissä vain on niin itseäni miellyttävää, ja se miellyttävyys tulee jopa paremmin esiin näissä oheisteksteissä kuin varsinaisissa tuotoksissa. Tällä kertaa King valottaa Esipuheessa teoksensa syntyhistoriaa kertomalla, että oli kadottanut kykynsä kirjoittaa novelleja. Sitten hänelle tarjoutui tilaisuus editoida novelliantologia, ja luettuaan satoja novelleja hän sai taas kiinni kadottamastaan taidosta. Hyvä niin, sillä Auringonlaskun jälkeen on varsin tunnelmallinen kokoelma ja omaan makuuni parempi kuin viimeisin romaanisuomennos Tapahtumapaikkana Duma Key.

Kokoelman lopusta löytyy saatesanoja novelleille, koska Kingin mukaan "joitakin lukijoita kiinnostaa tietää, miten ja miksi tietty novelli on syntynyt". Itse kuulun ehdottomasti tähän joukkoon. Taustatietoja on aina hauska kuulla, kunhan kirjailija ei äidy liiaksi analysoimaan omaa tekstiään. Esimerkiksi kokoelman yököttävin ja mieleenpainuvin novelli Piru kissaksi paljastui sangen vanhaksi tuotannoksi, ja on peräisin niiltä ajoilta, kun King vielä kituutteli miestenlehtien maksamilla novellipalkkioilla.

Kokoelma on melko sekalainen, muttei mielestäni mitenkään hajanainen. En ole kyllä koskaan ollutkaan sitä mieltä, että novellikokoelman täytyisi muodostaa jokin teemallinen kokonaisuus; novelli on oma itseriittoinen kokonaisuutensa. Kun Piparkakkutyttö tarjoilee ensin viisikymmentä sivua hermoja raastavaa splatteria, sen jälkeen on hyvä rauhoittua Harveyn unen tunnelmakatkelmaan. Itse pidän eniten juuri jälkimmäisen kaltaisista fiilistelypätkistä, joissa ei ole vahvaa juonta. Samaa sarjaa edustaa Lakkiaispäivä, jonka kirjailija kertoo olevan "Harveyn unen tavoin pikemminkin sanelua kuin sepitettä", koska molemmat novellit ovat syntyneet unien pohjalta. Soisinpa Kingin kirjoittavan enemmänkin uniaan novelleiksi.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset (2007)

***

Eija Reinikainen on kasvatustieteen maisteri, joka on opettanut mm. laitoskoulussa, tarkkailuluokalla, erityisopetuksessa sekä alkuopetuksessa. Reinikaisen tekstistä huomaa, että hänen työskentelyään on ohjannut aina vilpitön ja palava halu auttaa lapsia ja nuoria. Tämä on ollut hänen työssään varmastikin ehdoton vahvuus, mutta kirjassa se on heikkous. Reinikainen on kuin Torey Haydenin suomalainen versio, joka ehtymättömällä paatoksella puolustaa heikkoja ja tulee samalla ylistäneeksi omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Reinikainen mm. kertoo, kuinka hän haki silloin parivuotiaan adoptiolapsensa lastenkodista. Lapsi piti jatkuvasti tuttia suussaan, ja hoitohenkilökunta kertoi, ettei pojan kanssa "tule mistään mitään" ilman tuttia. Reinikainen onnistui kuitenkin jo automatkan aikana tekemään sen, mihin henkilökunta ei ollut pystynyt. Tutti lensi autonikkunasta ulos, eikä siitä ollut tarvinut sen koommin puhua.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista kokonaisuuksista, joiden otsikkona on yleensä lapsen tai nuoren nimi. Tarinat pohjautuvat tosielämään, mutta niitä on muuteltu ja yhdistelty, ja nimet ovat keksittyjä. Kertomukset lasten kohtaloista laittoivat ainakin minut itkemään useaan kertaan, mutta sekin oli jotenkin ärsyttävää. Teksti oli kirjoitettu niin tunteita herättävästi, että vähemmästäkin alkaa itkettää. Toisaalta, onko myötätunnon hakeminen lapsia kohtaan tuomittavaa - sen päättäköön kukin itse.

Kaikesta itsetehostuksesta huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Reinikainen ole erinomainen opettaja. Hänen kertomuksensa esim. siitä, kuinka hän nousi aina seisomaan päällään pienen oppilaan opittua uuden asian, ovat kerrassaan riemastuttavia. Lapset saivat konkreettisen todisteen siitä, kuinka iloinen opettaja oli heidän onnistumisestaan. Kunpa itselläkin olisi rohkeutta olla näin radikaali! Kirjassa on muitakin hyviä ajatuksia, joita opettajan omatunto käskee noudattaa, mutta joihin koulun viralliset käytännöt eivät kannusta.

Usein olen hämmästellyt myös koulumaailman ristiriitaisuutta. Puhutaan lapsilähtöisyydestä, mutta jo aivan varhain lapset eritellään ja lajitellaan monin eri mittarein, jotta lopputulos olisi mahdollisimman homogeeninen. Puhutaan luovuudesta lasten kohtaamisessa, mutta opetussuunnitelma on hyvin yksityiskohtainen ja velvoittava. Puhutaan siitä, miten tärkeää opettajan on olla aidosti oma itsensä luokassa. Samalla korostetaan sellaista "ammatillisuutta", johon ei kuulu aito kiintyminen oppilaaseen tai sen osoittaminen. Minuakin on kehotettu jättämään kouluasiat kouluun ja neuvottu pitämään etäisyyttä suhteissani vanhempiin. Kuitenkaan en ole koskaan nähnyt pienintäkään haittaa läheisistä suhteistani oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Päinvastoin, läheisyydestä olen saanut voimaa ja merkitystä työhöni.
Minulla on valtava luottamus lapseen. Hän oppii kyllä, ellemme me opettajat ja kasvattajat vie häneltä oppimisen iloa. Aina on tuntunut ikävältä kuulla, kun opettajat valittavat, että luokka olisi muuten hyvä, mutta kun siellä on se tai tämä ongelmatapaus. Luokka on toki se, mikä se on, ja opettajan tehtävä on luoda juuri sille luokalle sopivat toimintamuodot. Minkäänlainen opetussuunnitelma ei voi, eikä saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle.

Ross W. Greene: Koulun hukkaamat lapset. Opas käytösongelmaisten lasten auttamiseksi

***

Greene puhuu teoksessaan Koulun hukkaamat lapset yhteistoiminnallisesta ongelmanratkaisusta, jonka avulla käytösongelmaisille lapsille opetetaan taitoja, joiden avulla he voivat käyttäytyä hyvin. Kirja lähtee siis olettamuksesta, että huonosti käyttäytyvät lapset eivät käyttäydy huonosti siksi, että he haluaisivat tehdä niin. Jatkuvat rangaistukset eivät motivoi ketään jatkamaan huonoa käytöstään, ja lapset muuttaisivatkin käytöstään heti, jos he vain tietäisivät miten.

Kirjassa häiritsi jankuttava ja vähän lapsellinen tyyli, joka heikensi sanoman uskottavuutta. Tietotekstin rinnalla kulki pätkittäin etenevä fiktiivinen tarina, jolla havainnollistettiin menetelmän toimivuutta. Nämä kerronnalliset katkelmat olivat pateettisia ja hyvin tarkoitushakuisia. En myöskään täysin allekirjoittaisi väittämää, jonka mukaan lapsi/nuori ei saa minkäänlaista sosiaalista palkkiota huonosta käyttäytymisestä. Oman ymmärrykseni ja kokemukseni perusteella nuori voi saada ihailua osakseen rikkomalla sääntöjä - ja joissain tapauksissa nuori voi kuvitella, että näin on. Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa, ja jälkimmäisessä tapauksessa ratkaisu on saada nuori ymmärtämään, että hänen toimintansa ei johda toivottuun lopputulokseen.

Kirjassa oli kuitenkin monia hyviä pointteja, ja sen suurin ongelma olikin ehkä se, että se homogenisoi nuoret ongelmakäyttäytyjät ja esittää yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun ainoana ja parhaana keinona joka tilanteeseen. Kirjan esittelemät toimintamallit voivat kuitenkin olla hyvinkin toimivia, myös ns. normaalinuorten kanssa. Olen jo aiemmin miettinyt rangaistusten mielekkyyttä, ja tämä kirja sai kyseenalaistamaan ne entistä voimakkaammin. Käsittääkseni tämä on yleinen trendi koulumaailmassa, koska esim. jälki-istuntojen määrät ovat tippuneet huimasti omista kouluajoistani, vaikka nuoret tuskin ovat parantaneet radikaalisti käytöstään viimeisen viidentoista vuoden aikana. (Tässä lienee myös koulukohtaisia eroja.)

Kirja havahdutti minut myös huomaamaan erän toisen seikan, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi. Koulussa pidetään yleensä itsestäänselvyytenä, että opettajan sana on luokkahuoneessa laki, ja nuoria opettajia rohkaistaan ottamaan auktoriteettiasema ns. näyttämällä kaapin paikka oppilaille.

"Kun Crystal oppii, että oikeassa elämässä on sääntöjä, joita on noudatettava ja tapoja, joilla muita ihmisiä on kohdeltava ja että olemassa sellainen sana kuin 'ei', hänellä itsellään ja meillä muilla menee heti paljon paremmin."
"Jerry, kuinka monta kertaa joku on sanonut sinulle 'ei' viime viikon aikana?"
Herra Armstrong näytti hämmentyneeltä ja mietti sitten kysymystä. "Ei kertaakaan."
"Kuinka monta kertaa jouduit ratkaisemaan jonkin ongelman viime viikolla?"
"Monta kertaa. En ymmärrä, miten tämä liittyy Crystaliin."
"Ilmeisesti sanan 'ei' kuuleminen ei olekaan niin yleistä todellisessa elämässä kuin meidät on opetettu uskomaan."

Suoraviivainen "ei" toimii niihin oppilaisiin, jotka käyttäytyvät muutenkin hyvin ja tottelevaisesti. Jos ongelmakäyttäytyjän saa tottelemaan "eitä", se johtuu todennäköisesti pelosta. Ehkä hyvinkäyttäytyvilläkin olisi parempi olla, jos he tottelisivat siksi, että säännöt ovat mielekkäitä, eivätkä siksi, että niin kuuluu tehdä. Koulun jokapäiväisessä arjessa tulee eteen niin määrätön määrä tilanteita, joissa oppilaita joutuu ojentamaan, ettei jokaisen tilanteen ratkaisu oikeaoppisesti - mitä se sitten tarkoittaakin - tunnu mahdolliselta. Mutta voisiko olla mahdollista, että jos oppilaat kasvaisivat keskustelevaan ja yhteistoiminnalliseen kulttuuriin, myös "turha" vastaanväittäminen, kysely ja inttäminen vähenisi? Ehkä näin ei ole, mutta ainakin jonkinlaista itsearviointia ja -kriittisyyttä omaa työtäni kohtaan tämä kirja sai aikaan.

Tuuli Hypén: Nanna

*****

Ihana sarjakuva kettutytöstä/tyttöketusta, joka ihmisyyskurssin käytyään muuttaa kaupunkiin ja ryhtyy opiskelemaan. Sarjakuvan toinen keskeinen hahmo on Nannan asuinkumppani Ritu, ja aina toisinaan törmätään omaan lempparihahmooni Ritun mummoon. Fanien iloksi Nanna alkaa ilmestyä ensi vuonna Turun Sanomissa, ja toivon mukaan jossain vaiheessa ilmestyisi uusi albumikin.

Anni Nykänen: Mummo (2010)

*****

Mielettömän hauska, tätä lisää!

Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus (2009)

**

Lentokone laskeutuu kentälle matkustamo täynnä kuolleita ihmisiä. Liikkuvaa sorttia olevat ruumiit häipyvät ruumishuoneelta, ja niiden katoamisesta epäillään lääkäri Ephraim Goodweatheria. Oikeasti Eph on tietenkin sankari, joka vain yritetään lavastaa syylliseksi. Kaiken tämän actionin ohella Ephillä on huolenaan kivulias avioero ja huoltajuustaistelu 11-vuotiaasta pojasta.

Kliseet kruunaa se, että vaeltelevat elävätkuolleet ovat - vampyyreja! Ephin rinnalla hirviöitä vastaan taistelee vanhus, Abraham Setrakian, joka on kohdannut saman kauheuden jo nuorena miehenä keskitysleirissä. Juutalaisvanhus pudottelee silloin tällöin hienoin kuuloisia sanoja, jotka ovat mitälie hepreaa tai jiddišiä, vähän kulunut tyylikeino sekin.

Tarina rullaa kuitenkin sujuvasti, ja kyllä sitä ihan viihdykkeekseen lukee. Aloin kuitenkin aavistella pahaa, kun viimeiset sivut alkoivat häämöttää, mutta loppuratkaisu ei. Ja niinhän siinä kävi: tarina jäi aivan auki ja takakannesta sitten huomasinkin, että kyseessä on trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Saa nähdä, jaksanko vaivautua.


Kari Uusikylä: Naislahjakkuus (2008)

***

Valitsin kirjan sillä ajatuksella, että voisin hyödyntää sitä opetustyössäni. Siinä suhteessa opuksesta ei ollut juuri hyötyä, mutta se tarjosi varsin kiinnostavia miniomaelämäkertoja lahjakkailta naisilta. Tarinansa kertovat mm. Virpi Hämeen-Anttila ja Merja Larivaara.


Philip K. Dick: Tohtori Veriraha (1965)

*****

Yhdessä vaiheessa Likeltä tuli uusi Dick-suomennos noin kerran vuodessa, mutta sitten niiden ilmestyminen lakkasi kuin seinään. Olin jo luopunut toivosta uusien suomennosten suhteen, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin yhtenä päivänä kirjastossa J. Pekka Mäkelän kääntämään Tohtori Verirahaan. 

Tarvinneeko kirjasta muuta sanoa, kuin että se on Dickiä. Ehkä sieltä vähän selkeämmästä päästä. Henkilöitä ja tapahtumia voisi kuvitella muistavansa vielä parinkin viikon kuluttua.

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (2008)

****

Reynoldsin tuore suomennos ei yllä aivan Ilmestysten avaruuden kaltaiseen loistokkuuteen, mutta varsin kiehtova Reynoldsin luoma maailmankaikkeus on taas. Nainen nimeltään Abigail Gentian loi itsestään tuhat kloonia kuusi miljoonaa vuotta aiemmin, ja kuusi miljoonaa vuotta nuo kiertolaiset ovat rauhassa tutkineet universumin ihmeellisyyksiä. Sitten joku asettaa väijytyksen sukua vastaan, ja valtaosa klooneista kuolee. Joku tahtoo selvästikin tuhota Gentianin suvun, mutta miksi? 

Salman Rushdie: Harun ja tarinoiden meri (1990)

*****

Olipa kerran Alifbayn maassa surullinen kaupunki, kaikista kaupungeista surullisin, niin onnettoman surullinen, että se oli unohtanut nimensä. Se sijaitsi murheellisen meren rannalla, ja meri oli täynnä synkkäkalaa, joka oli niin surkeaa syötävää, että ihmiset röyhtäilivät raskasmielisyyttään, vaikka taivas loisti sinisenä.

Surullisen kaupungin pohjoislaidalla kohosi mahtavia tehtaita, joissa (niin minä olen kuullut) surua suorastaan valmistettiin, pakattiin ja lähetettiin kaikkialle maailmaan, joka ei ikinä näyttänyt saavan siitä kylläkseen. Musta savu tuprusi surutehtaiden piipuista ja kietoi kaupungin vaippaansa kuin murheenviestiin.

Surullisessa kaupungissa asuvat iloinen Harun ja hänen isänsä, tarinankertoja Rashid Khalifa, Juttujen Valtameri, Blaa-Blaan Shaahi. Mutta eräänä päivänä Soraja, Harunin äiti ja Rashidin vaimo, lähtee naapurin tarinoita inhoavan miehen matkaan, ja Rashid Khalifalta ehtyvät tarinat. Harun matkustaa Tarinavirtojen Valtameren ääreen auttamaan isäänsä ja päätyy pelastamaan kokonaisen valtakunnan. Rushdien aikuisten hyllystä löytyvä satu sopii hyvin myös pienemmille lukijoille.

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2005)

****½

Joe Hillin romaanin Sydämen muotoinen rasia jälkeen olin positiivisesti yllättynyt tähän kokoelmaan; ei romaanikaan huono ollut, mutta novellit olivat parempia, muutamat jopa loistavia. Yllättäen olin tyytyväinen myös novellien lopetuksiin, vaikkeivat ne tarjonneetkaan yllättävää paljastusta tai muuta "jännää jujua", jota yleensä (kauhu)novellin lopetukselta vaadin. 

Kokoelma sisältää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja elokuviin: Kuulet heinäsirkan laulavan kertoo Francis Kaystä (huomaa nimikirjaimet!), joka eräänä aamuna herää hyönteisenä ja päätyy mm. syömään isänsä. Abrahamin pojat on tulkinnallinen kertomus Van Helsingistä ja hänen pojistaan, kokoelman niminovellin tapahtumat puolestaan sijoittuvat Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin. Jälkimmäinen ei muuten lainkaan ole kauhunovelli, kuten ei pari muutakaan kokoelman tekstiä.

Ehkäpä toisentyyppisten novellien sirottelemista genrenovellien sekaan voisi myös pitää jonkinlaisena intertekstuaalisuutena: Hillin isä kun on silloin tällöin harrastanut samaa. Viittaussuhdetta vahvistaa se, että novelli Parempi kuin kotona kertoo... baseballista! Oma suosikkini oli Vapaaehtoinen vankeus, jossa päähenkilön autisti-skitsofreenikko-pikkuveli rakentaa pahvisia rakennelmia, joissa lopputulos on paljon enemmän kuin osiensa summa. Novelli on melko kliseinen, mutta osittain ehkä juuri siksi viehättävä. Vahvasti mieleen jäi myös Isäni naamio, jonka tunnelma on kuin David Lynchin elokuvasta.

Marjo Niemi: Miten niin valo (2008)

****

Niemi kirjoittaa omaleimaisella tyylillään kolmesta naisesta, joiden elämä risteää hetkeksi. Teoksen kuvaus lähtee liikkeelle Annista, joka on miehensä lähdettyä maannut kaksi viikkoa keittiön lattialla. Kirjan lopussa Anni on kasvanut irti epäonnistuneesta avioliitostaan ja seisoo taas omilla jaloillaan. Henkilöiden toimintaa toisinaan kommentoiva kertoja on kiinnostava tyylillinen ratkaisu.


Marja Peura: Vedenaliset (2008)

*****

Vedenalisten lyyrinen kieli ja voimakas murredialogi ovat vangitsevaa luettavaa. Nuori Mirja elää kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella, enimmäkseen täydellisessä eristyksessä muusta maailmasta; vanhemmat ja heidän pentunsa muodostavat lauman, johon ei ulkopuolisia kaivata. Varttuessaan Mirja alkaa kuitenkin kaivata kapean elämänpiirin ulkopuolelle ja lähtee kokeilemaan siipiään kaupunkiin. Kaupunki, sen rakennukset ja ihmiset, näyttäytyy outona ihmiselle, joka on ikänsä elänyt veden äärellä ja puiden keskellä. Luonto onkin teoksen keskeinen elementti, ja toisinaan elollistuva luonto luiskauttaa realistisen kerronnan fantasian puolelle. Loppuratkaisu on odottamaton, mutta onnistunut. 

Dennis Johnsson: Jeesuksen poika

***½

Dennis Johnssonin löyhästi omaelämäkerrallinen Jeesuksen poika on kirjastossa sijoitettu novellihyllyyn, mutta väitän, ettei se ole novellikokoelma. Itseasiassa alun kalsea suhtautumiseni teokseen johtui siitä, että luin sitä novellikokoelmana. Tajunnanvirtamaiset ja sirpaleiset proosakatkelmat olivat novelleiksi surkeita, ja ihmettelin, miksi tätä teosta on niin kovin kehuttu. Sitten tajusin, että samat henkilöt toistuvat katkelmissa ja että kertoja pysyy samana, ja koin ahaa-elämyksen. Yhden katkelman ei tarvinutkaan muodostaa itseriittoista kokonaisuutta vaan se toimi kokonaisuuden osana, suomeksi sanottuna (pienois)romaanin lukuna. Mitenkään huikeana en kirjaa tämänkään jälkeen pitänyt, mutta sujuvana sanataiteena kuitenkin.

Stephenie Meyer: Breaking Dawn (2008)

***

Sarjan päätösosa on piirun verran parempi kuin edeltäjänsä. Bellan kertojanäänen syrjäyttää kirjan keskivälillä Jacob, joka pääsee kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mikä on yllättävänkin onnistunut ratkaisu. 

Seksistä puhutaan taas kierrellen: kun Bella ja Edward viimein pääsevät sänkyyn asti, niin siitä seuraavaksi onkin jo aamu. Ero on huima suomalaisiin nuortenkirjoihin verrattuna, jotka toki muutenkin ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Eikä välttämättä ole pelkästään paha, että mielikuvituksellekin jätetään vähän tilaa. Toki voidaan miettiä, kuinka terve roolimalli nuorille tytöille on Bella, joka keho täynnä mustelmia kerjää vielä lisää. En kuitenkaan halua uskoa, että yksi kirjasarja pystyisi ketään korruptoimaan.

Kirjan lopetus oli kuitenkin varsinainen antikliimaksi. Aivan liian siirappisena se tosin tietysti sopi mainiosti tähän kirjasarjaan.

Stephenie Meyer: Epäilys (2007)

***

Sen verran pahasti jäin kiinni Meyerin kirjoihin, että kun en löytänyt sarjan kolmatta osaa kirjakaupasta englanninkielisenä enkä kirjastosta millään kielellä, päädyin ostamaan sen suomenkielisenä. Alkuperäinen päätös oli lukea koko sarja englanniksi, mutta en millään voinut jäädä odottamaan siihen asti, että olisin saanut kirjan käsiini...

Bella on saanut Edwardinsa takaisin, mutta nyt ongelmia tuottaa Bellaa välttelevä Jacob. Kun Jacob lopulta leppyy, Edward ei tahtoisi päästää Bellaa Jacobin lähettyville. Lopulta Bella vielä huomaa ehkä sittenkin olevansa rakastunut myös Jacobiin ja mutkikas kolmiodraama on valmis. Edward kiristää Bellaa naimisiin - seksiä tai vampyyrivirusta ei tipu ennen papin aamenta. Bella on nimittäin aikeissa muuttua vampyyriksi voidakseen viettää Edwardin kanssa ikuisuuden. Tämä ei miellytä sen enempää Bellan sielun puolesta pelkäävää Edwardia kuin Jacobiakaan, joka pelkää menettävänsä Bellan lopullisesti.


Stephenie Meyer: New Moon (2006)

**½

Bellan sydän särkyy ja hän vajoaa kuukausiksi täydelliseen apatiaan. Järkyttävän epäemansipatorista mutta pakko myöntää, että Meyer on onnistunut aika hyvin pistämään paperille nuoren tytön sielunmaiseman. Sillä juuri sellaistahan oikean rakkauden pitäisi olla: sen särkyessä millään maailmassa ei ole enää merkitystä, ja ainakaan sen jälkeen ei voi rakastua enää koskaan uudelleen. Näin minä ainakin ajattelin vajaa kaksikymmentä vuotta sitten (ja myöhemmin huomasin, ettei se niin sentään ole - onneksi!)

Pettymys oli melkoinen, kun huomasin kirjan olevan puolessa, eikä iiihana vampyyripoika Edward ollut edelleenkään kuvioissa mukana. Kirjan sankarina patsastelee pitkään Jacob, joka nostaa Bellan murheen alhosta, mutta jostain syystä Bellan ja Jacobin hiljalleen lämpenevät/kuumenevat välit eivät ole lainkaan niin kiinnostavaa luettavaa. Onneksi Edwardkin lopulta palaa ja Jacob jää nuolemaan karvaisia käpäliään.

Stephenie Meyer: Twilight (2005)

***

Olihan tämäkin nyt sitten luettava, ihan ammatillisesta mielenkiinnosta tietenkin... Twilightin alkuasetelma on nuortenkirjalle tyypillinen: tyttö muuttaa uudelle paikkakunnalle, tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi, tapaa kiinnostavan pojan. Tarinaa on maustettu vampyyreilla, jotka ovat nyt niin in; mitään itseisarvoa ne eivät mielestäni tähän teokseen tuo.

Vieras kieli etäännytti hieman ja teki tarinan siirappisuudesta siedettävää, joskaan ei miellyttävää. Sen sijaan kirjasarjan paljon puhutusta kristillisestä propagandasta en osannut häiriintyä. Ehkäpä moralistinen ote on niin tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista, joiden parissa olen kasvanut, että samanlaista kasvatuksellista otetta suorastaan odottaa amerikkalaiselta nuortenkirjalta.

Puutteistaan huolimatta tällaisilla vahvasti juonivetoisilla kirjoilla on oma koukuttavuutensa, ja kirjan luettuani lähdin välittömästi metsästämään sarjan toista osaa. Kirja tarjosi aikuiselle lukijalle aikahypyn omaan nuoruuteen: olisihan se hienoa, jos vieläkin voisi käyttää tuntikausia haaveillen suudelmasta.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (2009)

****½

Koskettava tarina veljensä varjossa elävästä Isaacista. Muistutus siitä, että siamilaiset kaksoset ovat todellakin kaksi ihmistä, kaksi mahdollisesti hyvinkin erilaista persoonaa. Toisinaan Isaac tarkkailee vejeään Maxia ja kertoo tämän toimista aivan kuin itse katselisi niitä jostakin kauempaa. Sitten lukija hätkähtäen taas tajuaa, ettei Isaac koskaan pääse etäälle veljestään, ainakaan fyysisesti. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, luulen, että se väistämättä menettäisi terävimmän kärkensä. Toisaalta se voisi mahdollistaa kiinnostavia kuvakulmakokeiluja. 

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (2005)

***

Tätä kirjaa hehkutettiin niin kovasti, että odotukset olivat ehkä liian korkealla. Tai ehkä minä vain olen niin länsimaisen (porno)kulttuurin kyllästämä, ettei Sinkkuelämää Saudi-Arabian tyyliin jaksa niin kovasti hetkauttaa. Eipä silti, hyvin kirjoitettu ja hauska kirja Rajaa Alsanean omiin kokemuksiin perustuva Riadin tytöt on. 

Alsanean kirja kertoo yläluokkaan kuuluvien nuorten saudinaisten elämästä, joka on kiintoisa sekoitus liberaalia länsimaalaisuutta ja konservatiivista islamia. Jossain vaiheessa asetelma alkoi ärsyttää: kuinka joku voi kirjoittaa näin kepeään sävyyn näiden naisten suhteellisen vapaasta elämästä kun samassa maassa naisia kivitetään ilman päteviä todisteita. Sitten tajusin asenteeni hölmöksi. Eivät länsimaissakaan kaikki niin etuoikeutettua elämää elä; en silti hermostu, jos joku kirjoittaa noiden etuoikeutettujen elämästä. Kepeän viihteen ohella Riadin tytöt on muistutus siitä, että säännöt eivät koskaan ole samat kaikille. Raha ja asema tuo vapauksia, joita köyhillä ei ole.  

Aino Kontula: Reksi on homo ja opettajat hullui! (2006)

***½

Tämä kirja on pitänyt lukea sen ilmestymisestä lähtien, nyt sille löytyi vihdoin aikaa. Muistaakseni kirjalla oli myös kova menekki kirjastossa aika pitkään, joten ei sitä helposti olisi käsiinsä saanutkaan aiemmin. Vaikka omassa opettajantyössään ei ihan näin hurjaa koulun arkea ole joutunut kohtaamaan, niin valitettavan helppoa tekstiin oli paikoitellen samastua. 

Ahdistavinta kirjassa oli minä-kertojana toimivan opettajan inhoavat ajatukset joistakin oppilaistaan. Itse haluan optimistisesti ja ideologisesti kuvitella, etten koskaan tule sortumaan moiseen, vaan uskon aina parasta oppilaistani. Katsotaan muutaman vuoden päästä... ;) 

Kirja nosti ilmestyessään jonkinmoisen kohun, ja opettajat olivat rintarinnan julistamassa, että "ei se nyt ihan tällaista oikeasti..." Ehkä ymmärtäjiäkin löytyi, mutta jotenkin nämä vastakkaiset mielenilmaukset ovat jääneet paremmin mieleen. Teos täytyy kuitenkin ymmärtää kaunokirjalliseksi teokseksi, joten mahdolliset kärjistykset ja väritykset ovat mielestäni perusteltuja. Ja mitä sitten, vaikka Kontula olisikin purkanut kirjaan kaiken turhautumisensa ja katkeruutensa; eihän se tarkoita, etteikö opettajan työssä olisi muitakin puolia. Toisaalta: Wikipedia tietää kertoa, että teoksesta on helposti tunnistettavissa Kontulan entisen työahjon opettajia ja oppilaita, joten ei ehkä ihme, että muutamat ihmiset ovat hermostuneet. 

Rudy Rucker: Robojen poika (1988)

**½

Softwaren jatko-osa on "kieli poskessa kirjoitettu kyberpunkromaani, jonka nopeatempoiseen juoneen lukija uppoaa kuin mustaan aukkoon". Liekö syynä olleet työkiireet, mutta oma uppoamiskokemukseni jäi aika vajavaiseksi. Katkonaisella lukutekniikalla vauhdikas juoni alkoi vaikuttaa vaikeaselkoiselta, ja loppua kohden en oikein ollut enää kärryillä.

Cobb Andersson on viettänyt kymmenen vuotta kuolleena Jumalan seurassa, kun hänet herätetään henkiin uuteen ruumiiseen. Kuussa asuvat robot on ajettu pinnan alle ihmisten levittäydyttyä kuuhun, mutta roboilla on edelleen suuria suunnitelmia.

Vauhtia ja huumoria löytyy vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu lukijasta; omaan makuuni tämän tyyliset opukset eivät istu kaikkein parhaiten. Kirjassa on kuitenkin paljon hyviä aineksia, ja jos tämä tyylilaji miellyttää, niin suosittelen kirjaa lämpimästi.

Rudy Rucker: Software (1982)

***½
Vuonna 2020 vierut (eli vanhat pierut) viettävät leppoisaa elämää Floridassa. Joukossa on myös Cobb Andersson, robojen vapauttaja. Kuuhun karkotetut kapinalliset koneet ottavat yhteyden Anderssoniin ja tarjoavat tälle mahdollisuutta uuteen ruumiseen ja kuolemattomuuteen. Aisaparina vauhdikkaissa ja vaarallisissa tilanteissa toimii pilviveikko Stahn "Sta-Hi" Mooney.

Philip K. Dick -palkinnon voittanutta Softwarea pidetään yhtenä kyberpunkin perusteoksista. Jatko-osan takakannessa sen kerrotaan olevan "kyynisen hauska tieteissatiiri". Itse en oikein tavoittanut teoksesta syvempiä tasoja, oman tulkintani mukaan kirja on humoristinen vauhtipläjäys, ja sellaisena ihan ok.

Kurt Vonnegut: Titanin seireenit (1959)

*****

Hupaisa ja surullinen. Ei kaikkein itsestäänselvintä muttei millään muotoa vaikeaselkoista. Aavistuksenomaisesti tuli mieleen Philip K. Dick, paitsi että tämän juoni oli huomattavasti yksinkertaisempi. Esimakua kirjan tyylistä antaa alkuteksti:

Tämän kirjan kaikki henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat todellisuudesta. Jotkin vuorosanat ja ajatukset ovat pakosta kirjailijan sepittämiä. Mitään nimiä ei ole muutettu viattomien suojelemiseksi, koska viattomien suojelu kuuluu kaikkivaltiaan Jumalan taivaallisiin rutiinihommiin.

noin sata kappaletta kotimaisia spefi-novelleja vuodelta 2009

* ' *****

Selitelläkseni itselleni määrättömän pitkää taukoa lukemisessa kirjaan ylös, että olen Atorox-esiraadin jäsenenä lukenut kaikki viime vuonna ilmestyneet kotimaiset spefi-novellit. Koska novellit ovat yleensä jo jonkinlaisen seulan läpäisseet ennen julkaisuaan, oli suurin osa kelpo tavaraa. Mukaan mahtui myös muutama loistava ja muutama surkea. Tämän tarkemmin en viitsi novelleja eritellä ennen kisan ratkeamista.

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi (2009)

***

Isomäki valistaa taas trillerin varjolla. Kirja oli ihan viihdyttävä, ei sitä mitenkään väkisin tarvinut loppuun kahlata, muttei se myöskään mikään suuri elämys ollut. Loppuun kirjailija oli tuttuun tapaan varannut romaanista erillisen infopaketin mm. aurinkotuulivoimasta. Hiukan surullista on, että tämä osio oli koko teoksen kiinnostavin.

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key (2009)

***½

Vaimonsa ja kätensä menettänyt Edgar Freemantle vetäytyy Duma Keyhin, yksinäiseen paikkaan merenranta-asuntoon. Pian mies alkaa maalata pakkomielteenomaisesti, ja maalaukset ovat harrastelijan töiksi vähän liiankin hyviä...

Takakansi lupaa: "Luultavasti parasta, mitä King on koskaan kirjoittanut." Teos ei missään nimessä ollut huono, mutta ei mielestäni lähellekää parasta Kingiä. Esimerkiksi uudemmista teoksista Liseyn tarina ajaa tämän edelle mennen tullen. 

J. Pekka Mäkelä: Karsta (2009)

****

Jonkun on siivottava sankarien jäljet

Mäkelän neljäs romaani vetää hyvinkin vertoja ulkomaisille avaruusseikkailuille. Verrattuna vaikkapa Reynoldsin teoksiin - suosikkeihini - Karstan kertoma tarina on pienieleisempi, ehkä arkisempi, mikä ei suinkaan ole häpeäksi. Mäkelän hahmot eivät ole sen enempää sankareita kuin antisankareitakaan, vain työtään tekeviä ihmisiä, jotka joutuvat pyytämättään vaikeuksiin. Sankarit tekevät suuria tekoja, jotka muistetaan, mutta jättävät usein jälkeensä rumaa jälkeä. Jonkun on siivottava jäljet. 

Boris Hurtta (toim.): Kultainen naamio. Suomalaiset kauhukirjoittajat lovecraftilaisissa tunnelmissa (1993)

****

Teoksen nimi kertoo olennaisimman. Enimmäkseen novellit nojaavat Lovecrafin Ctulhu-mytologiaan, erikoisen poikkeuksen tekee Kari Nenonen lyhyellä tunnelmanovellilla Ravintola, jonka Hurtta toteaa seurailevan Lovecraftin Poe-vaikutteita. Kokoelman parhaimmistoa on mielestäni Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, joka kytkee Suuret Muinaiset nykyajan bisnesmaailmaan.

Lise Myhre: Nemi 5 (2009)

****

Viides Nemi-kokoelma tarjoaa goottitytön kootut seikkailut keväästä 2003 talveen 2004. Suklaata himoitsevan ja satuihin uskovan Nemin edesottamukset ovat aina yhtä riemastuttavia. Pieni pettymys lukukokemus kuitenkin oli, sillä kokoelmassa oli aiempia kokoelmia vähemmän extraa. On aina hauskaa lukea tekijän kommentteja ja taustoituksia omista töistään, mutta nyt se hauskuus jäi paljolti puuttumaan. Tähän Myhre kyllä kertoo syynkin esipuheessaan:

Alkaa olla yhä vaikeampi kirjoittaa kommentteja näihin kirjoihin, sillä nykyisin ei aina tunnu laisinkaan siltä että olisin tennyt kaikki stripit itse. Ensimmäisen viidensadan hivakan osasin ulkoa, mutta nyt voin selailla itse piirtämiäni ja kirjoittamiani sivuja - ja ihan vilpittömästi katsoa niitä ilman mitään muistikuvaa siitä, että olisin nähnyt niitä aiemmin.

Itse sarjakuvia tämä ei tietenkään tee huonommaksi. Omia suosikkejani ovat "taiteellisemmat" stripit, mm. kokoelman päättävä Lines on Ale, jossa Myhre kuvittaa Edgar Allan Poen säkeitä. 

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2004)

****½

Elokuvanakin nähty Ystävät hämärän jälkeen on upea kirja. 600-sivuisen teoksen lukemiseen ei kovin kauaa mennyt, mikä ei johtunut niinkään koukuttavasta juonesta kuin yksinkertaisesti hienosta kerronnasta. Kirja ei nähdäkseni ole aivan kauhugenren keskiössä: vampyyrien ja väkivallan lisäksi se sisältää koulukiusatun Oskarin kasvutarinan ja parikin rakkauskertomusta. Itse asiassa en oikein osaa nähdä teosta kauhuna lainkaan, mutta kun sitä kaikkialla sellaiseksi tituleerataan, niin päädyin sen nyt sitten itsekin kauhuksi lokeroimaan. 

Ystäväni kritisoi kirjaa inhorealismista ja oli arvioinnissaan aivan oikeassa - itse en vain näe inhorealismia kritisoinnin aiheena. Kehuessaan elokuvaa monitulkintaisuudesta ja hienosta tunnelmasta ystävä oli myös oikeassa, kirjasta nämä elementit puuttuivat, mutten näe sitäkään varsinaisena vikana. Elokuva ja kirja olivat tältä osin erilaiset, mutten osaa niitä pistää paremmuusjärjestykseen. Hienoja teoksia molemmat. 

Dan Brown: Kadonnut symboli (2009)

***

Avattuani joululahjapaketin, josta paljastui Brownin uusin, en ollut järin innoissani, mutta kirja tarjosikin positiivisen yllätyksen. Ärsytyksiltä ei voinut välttyä, mutta kokonaisuudessaan teos tarjoaa varsin jännittävän viihdepläjäyksen. Brownin tyyli on parantunut Da Vinci -koodista - tai sitten kyse on vaihtuneesta suomentajasta (itse asiassa Kadonneella symbolilla näyttää olevan kolme suomentajaa). Ainakin kirjailijan taito käyttää cliffhangereita on harjaantunut huomattavasti, Da Vinci -koodi sai ainakin tämän lukijan raivon partaalle neitietsiväismäisillä juonenkäänteillään. 

Nippelitiedot symboliikasta, taideteoksista ja Raamatusta sekä muista vanhoista teksteistä ovat kiinnostavia ja ne herättivät myös kiinnostuksen tutustua itse kyseisiin teksteihin. Heräsi nimittäin pieni epäilys, että romaanissa saattaisi olla hippunen jonkinlaista ylitulkintaa... Jonkinlaisena sivistyksellisenä antina kirja tarjosi tiedon myös itselleni aivan ennestään tuntemattomasta tieteenalasta, noetiikasta (noetiikka on myös filosofian termi, joka tarkoittaa tieto- ja ajatteluoppia). Noeettisten tieteiden tutkimuslaitos sijaitsee aivan oikeasti Kaliforniassa, ja sen tutkimuskohteita ovat vaatimattomasti mm. sielunvaellus ja henkiparannus :)

Alan Moore & Dave Gibbons: Vartijat (1986)

****½

Matkani sarjakuvien maailmaan ovat olleet hyvin lyhyitä, suppeita ja pintapuolisia, joten tartuin hiukan arkaillen tähän teokseen, jota minulle tyrkytettiin yleissivistyksen nimissä. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin kuvittama sarjakuvaromaani on ainoa sarjakuva, joka on voittanut Hugo-palkinnon ja on mukana Time-lehden luettelossa "100 parasta romaania vuodesta 1923 nykyaikaan". Ja tokihan amerikkalaisista supersankareista kertova opus olikin tutustumisen arvoinen. 

Koska tähän mennessä lukemani sarjakuvat - lähinnä Nemejä ja Königin albumeja - ovat olleet aika "helppoja", joutui lukutaitoni koetukselle Vartijoiden kanssa. Teosta suositellut avomies joutui muutamiakin kertoja vastailemaan kysymyksiini tyyliin "Ovatko tämä ja tuo sama henkilö?", "Tapahtuuko tämä 20- vai 80-luvulla?" ja "Mitä tässä tapahtuu ja miks toi teki noin?"
Onneksi ajoittaiset ymmärrysvaikeudet eivät kuitenkaan lannistaneet vaan pistivät ajattelemaan, että ehkä sarjakuvatietoudessani olisi laajentamisen varaa.