En varmaan lue kenenkään toisen kirjailijan teoksen esipuheita ja muita "ylimääräisiä osia" yhtä mielelläni kuin Stephen Kingin. Jokin kirjailijan tyylissä vain on niin itseäni miellyttävää, ja se miellyttävyys tulee jopa paremmin esiin näissä oheisteksteissä kuin varsinaisissa tuotoksissa. Tällä kertaa King valottaa Esipuheessa teoksensa syntyhistoriaa kertomalla, että oli kadottanut kykynsä kirjoittaa novelleja. Sitten hänelle tarjoutui tilaisuus editoida novelliantologia, ja luettuaan satoja novelleja hän sai taas kiinni kadottamastaan taidosta. Hyvä niin, sillä Auringonlaskun jälkeen on varsin tunnelmallinen kokoelma ja omaan makuuni parempi kuin viimeisin romaanisuomennos Tapahtumapaikkana Duma Key.
Kokoelman lopusta löytyy saatesanoja novelleille, koska Kingin mukaan "joitakin lukijoita kiinnostaa tietää, miten ja miksi tietty novelli on syntynyt". Itse kuulun ehdottomasti tähän joukkoon. Taustatietoja on aina hauska kuulla, kunhan kirjailija ei äidy liiaksi analysoimaan omaa tekstiään. Esimerkiksi kokoelman yököttävin ja mieleenpainuvin novelli Piru kissaksi paljastui sangen vanhaksi tuotannoksi, ja on peräisin niiltä ajoilta, kun King vielä kituutteli miestenlehtien maksamilla novellipalkkioilla.
Kokoelma on melko sekalainen, muttei mielestäni mitenkään hajanainen. En ole kyllä koskaan ollutkaan sitä mieltä, että novellikokoelman täytyisi muodostaa jokin teemallinen kokonaisuus; novelli on oma itseriittoinen kokonaisuutensa. Kun Piparkakkutyttö tarjoilee ensin viisikymmentä sivua hermoja raastavaa splatteria, sen jälkeen on hyvä rauhoittua Harveyn unen tunnelmakatkelmaan. Itse pidän eniten juuri jälkimmäisen kaltaisista fiilistelypätkistä, joissa ei ole vahvaa juonta. Samaa sarjaa edustaa Lakkiaispäivä, jonka kirjailija kertoo olevan "Harveyn unen tavoin pikemminkin sanelua kuin sepitettä", koska molemmat novellit ovat syntyneet unien pohjalta. Soisinpa Kingin kirjoittavan enemmänkin uniaan novelleiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti