Rauni Paadar-Leivo: Vieras talvi (1994)

****½

Vieras talvi kertoo saamelaisten evakkomatkasta eteläiseen Suomeen ja Ruotsin puolelle, paluusta poltettuun Lappiin ja selviytymisestä sodan jälkeisestä ajasta. Lapset laitetaan kouluihin, joiden opettajat puhuvat suomea, ja saamelaisoppilaat joutuvat koville. Kirjan päähenkilölle, Birit-Annelle, tulee houkutus suomalaistua helpomman elämän toivossa. Teos kuvaa Birit-Annen kasvua lapsesta aikuiseksi ja oman identiteetin löytämistä muuttuvan kulttuurin keskellä. 

Risto Isomäki: Kristalliruusu (1991)

****

Isomäki kirjoittaa sujuvasti ensimmäisessä kaunokirjallisessa tuotoksessaan. Vaikka novelli Viimeinen tehtävä käsitteleekin ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, ei teos ole Isomäen myöhempien teosten tavoin kaunokirjallisuuden asuun puettua valistusta. Kokoelman paras novelli on ehdottomasti Puu, jonka Isomäki myöhemmin laajensi romaaniksi Gilgamesin tappio (1994).

Himon anatomia (1997), toim. Toni Jerrman

****½

Jerrmanin toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1991-1995, paitsi kokoelman aloittava Wayne Allen Salleenin Nopea siirtyminen vuodelta 1985. Kyseinen novelli jäi itselleni melko hämäräksi, seuraava novelli, Kathleen E. Jurgensin Lukuisten asumus, taas on melko tavanomainen.

David J. Schow'n Läpäisy on kerrassaan mainio tarina pariskunnan äärimmilleen viedystä rakkauden osoituksesta. Nancy A. Collinsin Mustan nahkan raivottaret on antiikin Kreikkaan viittaava kostotarina, joka toimii oikein hyvin, kun taas Kathe Kojan Kaksintanssi ei jättänyt mitään jälkiä. Joe R. Lansdalen Bubba Ho-Tep kertoo vanhainkodissa muumiota vastaan taistelevasta Elviksestä.

Brian Hodgen Kurkun alkemia kertoo surullisen tarinan vuosituhansia eläneestä miehestä ja nuoresta kastraatista. Graham Mastertonin Jajouka-peniskuoriainen on yksi verisimmistä ja kammottavimmista lukemistani novelleista. John Peyton Cooken Katumuksenharjoittaja on kiinnostava sadomasokismin kuvaus. Poppy Z. Briten Muistin tuhka, halun tomu on parempi kuin saman kirjailijan novellit Sadelehdon toimittamassa teoksessa - en olekaan koskaan oikein ollut varma, millä kriteereillä Sadelehto valitsee novellit teoksiinsa. (Joskin on sanottava, että Suuri hiljaisuus yllätti todella positiivisesti.) Grant Morrisonin Braille-ensyklopedia päättää kokoelman hyvin fyysisellä turmeltuneen halun kuvauksella.

Jerrman kirjoittaa esipuheessa:

Koska ruumillisuudesta on laajassa mielessä mahdoton puhua ilman seksuaalisuutta, johti tämä tietysti valtavaan eroottisen kauhun aaltoon. Yhtäkkiä kauhukirjallisuudsta tuli himon anatomian kartoittamisen edelläkävijä. Kipu ja nautinto, pelko ja kiihottavuus yhtyivät tutkailtaessa sitä, kuinka pitkälle ihmiset voivat edetä seksuaalisuuden mutkaisilla maanteillä. Mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus voi virikkeikseen keksiä, millä moninaisilla tavoilla vartaloa voi muokata tyydytystä haettaessa ja missä vaiheessa lopulliset rajat tulevat vastaan?

Kokoelma lunastaa erinomaisesti lupauksensa äärimmilleen viedyn ruumillisuuden kartoittamisesta. Omalle herkälle mielelleni jotkut novellit olivat liikaa, ja lukeminen tapahtui joskus sormien lomasta kurkistellen, mutta liian pliisuksi ei kokoelmaa voi ainakaan moittia.

Suuri hiljaisuus (1995), toim. Markku Sadelehto

***½

Sadelehdon toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1989-1993. Splatter-punkin raunioilta ponnistavat kirjailijat, joiden tyylilajia Sadelehto luonnehtii extreme fictioniksi:

Mutta extreme fiction ei tarkoita vain äärimmäisen väkivaltaista kirjallisuutta. Se tarkoittaa maailmankuvaa, jossa täytyy hyväksyä luonnollisiksi androgyynit, transseksuaalit, transvestiitit ja homoseksuaalit.

Kokoelman aloittavat Kim Newmanin hupaisa Mies joka keräsi Barkeria ja Minne ruumiit on haudattu, joka kertoo lapsuustraumojen aiheuttamasta epäreilusta kostosta. Brian Hodgen Androgynia on yksi kokoelman mieleenpainuvimmista queerillä teemallaan ja saman kirjoittajan Keskiyön aurinko on varsin onnistunut vampyyritarina. Nancy Holderin Kuulen merenneitojen laulavan on ahdistava mukaelma Pienestä merenneidosta ja Philip Nutmanin Himon temppelit sopivan masentava päätös kokoelmalle. Lisäksi kokoelmassa on myös novellit Rex Milleriltä ja Poppy Z. Britelta.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain (1850)

****½

Hawthornen tunnetuin teos kertoo aviorikoksen tehneestä Hester Prynnestä, joka syntinsä merkkinä joutuu kantamaan rinnassaan tulipunaista A-kirjainta. Rikoksesta todistaa lapsi, Pearl, jota Hester kasvattaa yksin eristäytyneenä muista ihmisistä. 

Mikään laki ei estäisi Hesteriä lähtemästä maasta ja aloittamasta uutta elämää muualla, vapaana paljastavasta tulipunaisesta kirjaimesta. Kuitenkin Hester jää kotikaupunkiinsa, kantaen ylpeänä häpeänsä merkkejä ihmisten katseiden alla. Lapsen isää Hester ei suostu paljastamaan, mutta mies ei suinkaan pääse kuin koira veräjästä. Eläessään valheessa hän kärsii paljon suurempia tuskia kuin Hester, ja salassa pidetyn rikoksen taakka lähes tappaa hänet.

Teoksen sanomana onkin totuuden voima: vain kertomalla totuuden voi vapautua Saatanan vallasta. Kirja ei kuitenkaan saarnaa sanomaansa, vaan tarkastelee kiinnostavalla psykologisella otteella tekojensa kanssa painiskelevia ihmisiä. Paholaisen juonet on mahdollista nähdä persoonallisen pahuuden ilmentyminä tai synnintuntoisen mielen aikaansaannoksina. Erityisen mieleenpainuvaa on Hesterin vapautuminen sovinnaismoralismin painolastista hänen eläessään erillään yhteisöstä. Olettaisin tällaisen huomion tekemisen vaativan tarkkanäköisyyttä ja epäsovinnaisuutta 1800-luvulla eläneeltä kirjailijalta.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

**½

Koen lähes henkilökohtaisena loukkauksena, että yksi lempikirjailijoistani on alkanut kirjoittaa kirjoja, joista en pidä. Kokoelman novelleista muutama on "ihan kivoja", loput eivät miellyttäneet lainkaan. Tyylikin tökki.