Arne Dahl: Eurooppa blues (2001)

****

Eläintarhan ahma-aitauksesta löytyy rikollisen ruumis, juutalaiselta hautausmaalta juutalaisen professorin. Kahdeksan prostituoitua katoaa. Ja tietenkin kaikki tämä liittyy yhteen.

Kuten aiemmatkin Jan Arnaldin Dahl-nimellä kirjoittamat dekkarit, tämäkin oli erinomainen. Dahlin kirjat ovat dekkareiksi hyvin kaunokirjallisia, mutta toisinaan "kaunoisuus" menee liiallisuuksiin lähennellen kornia. Yleisesti ottaen tyyli on kuitenkin juuri se, josta näissä teoksissa pidän.

Hän rupesi matkustelemaan; siitä tuli vastustamaton tarve. Ei suurisuuntaisia tilausmatkoja yli aavojen valtamerten, ei junamatkoja Venäjän halki, ei kiipeämistä Mount Everestille. Kyse oli vain matkalla olemisesta. Yleensä maanalaisella - se tuntui kaikkein loogisimmalta. Matkustaa näkemättä minne on matkalla. Pelkkää liikettä. Tuntea matkustaminen, liike, ilman että se oikeastaan vei minnekään. Sellainen tarve hänellä oli.

Siispä hän oli viettänyt viime päivät maanalaisessa. Hän vain matkusti, ilman päämäärää, holtittomasti. Jollakin tavoin se vastasi matkaa, jonka hän teki sisimmässään. Paperin toisella puolella olevien torjuttujen kirjainten luo. Paperin jota hän oli koettanut kääntää niin että se vaikutti täysin tyhjältä. 

Ja hän kohtasi asioita. Niitä syöksyi maanalaisen tunneleista, ne vyöryivät häntä kohti asemalaitureilta, ne kaatuivat hänen päälleen rullaportaista. Näkymiä, pelkästään, lyhyitä jaksoja, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta saada niitä järjestykseen. Se oli hyvin kummallista. Hänet oli tuomittu vaeltamaan, tuomittu pysyttelemään liikkeellä kuin hän olisi kuollut heti pysähdyttyään. Kuin hai.

Kuten pohjoismaisissa dekkareissa usein, yhteiskuntakritiikillä on olennainen osa teoksessa. Tällä kertaa osansa saavat maahanmuuttopolitiikka, naiskauppa ja Itä-Euroopan kurjat olot. Mukaan mahtuu kuitenkin huumoriakin. Yksi suosikeistani oli kohtaus metroasemalla:

 

Hän taisteli raivokkaasti. Hän huitoi käsillään, ja hänen leukansa liukui pitkin laituria. Hän taisteli henkensä edestä. Mutta ei ollut mitä vastaan taistella. Häntä työnnettiin reunan yli, hitaasti, armottoman hitaasti, ja maanalaisen junan yhä voimistuva ääni muuttui mielipuoliseksi kirkunaksi ja se oli viimeinen ääni, jonka Hamid kuuli.

Sen jälkeen hän oli aivan poikki.

John Wyndham: Uhka syvyydestä (1953)

****½

Ensin taivaalla alkaa lennellä outoja valopalloja, sitten kauppalaivoja alkaa katoilla. Onko maailman meret asuttanut vihamielinen tulokaslaji avaruudesta? Ihmiset alkavat käydä epätoivoista kamppailua selviämisestään, mutta tulokset eivät näytä kovin lupaavilta...

Wyndhamin tyyli on erinomaisen viihdyttävä ja päähenkilöpariskunnan keskinäistä sanailua on nautinto lukea. Huvittavin(?) yksityiskohta lienee se, kun Wyndham kuittaa pariskunnan lapsen syntymän ja kuoleman yhdellä rivillä.

Ralf König: Pretty baby (1988)

*****

Pretty baby on jatkoa Vapautuneelle miehelle: Axel on avioitunut Doron kanssa, ja Doro on viimeisillään raskaana. Onnea varjostavat Doron epäilyt, että hänen miehensä olisi sittenkin kiinnostunut miehistä. Norbert on löytänyt itselleen kumppanin, joka on ammatiltaan teurastaja, katselee illat splattereita ja jalkapalloa ja kärsii potenssiongelmista. Norbertin ystävä Waltraud on vakuuttunut, että Norbertin uusi miesystävä on kaappihetero. Näistä lähtökohdista syntyykin taas melkoinen soppa.

Ralf König: ...vasemmalla kädellä! (1996)

*****

Albumin alkuosa koostuu haastattelun kuvauksesta; haastateltavana on sarjakuvapiirtäjä Ralf König. König lienee halunnut tällä sarjakuvallaan tuoda julki mielipiteensä haastatteluista ja oikaista joitakin väärinkäsityksiä - käsittelyssä on mm. hänen oletettu naisvihamielisyytensä. Toisaalta jotkut sarjakuvahahmo-Königin lausumat ovat sen verran erikoisia, ettei niitä ehkä ole tarkoitettu tulkittavan todellisen Königin lausumiksi.

Albumin loppuosa koostuu sarjakuvasta 3½ tuntia. Rakastavaiset kohtaavat lentokentällä, takana ja edessä on usean päivän ero, ja yhteistä aikaa on vain kolme ja puoli tuntia. Sinä aikana pitäisi ehtiä (Königin, tai suomentaja Juha Lareksen, kursailemattomin termein) nussia, mutta pariskunnan lemmen tielle ilmaantuu esteitä yksi toisensa jälkeen. König kuvaa erinomaisesti ja hervottoman hauskasti purkamattomien paineiden aiheuttaman ahdistuksen. 

Alastair Reynolds: Prefekti (2007)

*****

Reynoldsin uusimmassa suomennoksessa ollaan samassa aika-avaruus-jatkumossa kuin Ilmestysten avaruus -sarjassa. Prefekti on aivan oma tarinansa, mutta siinä on useita viittauksia aiempiin teoksiin, ja ajallisesti se sijoittuu käsitykseni mukaan Ilmestysten avaruuden ja Kuilukaupungin tapahtumien väliseen aikaan.

Prefekti on trilleri, jossa tapahtumien tempo on jonkin verran nopeampi kuin Reynoldsin kirjoissa perinteisesti. Kokonainen habitaatti tuhoutuu ultrien aluksen törmätessä siihen. Prefekti Tom Dreyfus epäilee, ettei ultrakapteeni ole todellisuudessa syypää vaan lavastuksen uhri. Samaan aikaan tapahtuu muutakin prefektien huomiota vaativia tapahtumia: äänestysjärjestelmästä löytyy aukko, ja joku täytyy lähettää päivittämään äänestysytimet. Nuori prefekti Thalia Ng tarjoutuu tehtävään, mutta yksinkertainen päivitystehtävä muuttuukin elämän ja kuoleman kamppailuksi. Pikkuhiljaa Dreyfusille alkaa valjeta, että tapahtumat liittyvät yhteen ja että vaarassa on koko Timanttivyön tulevaisuus.

Teoksessa pohditaan teemaa yksilön oikeudet vs. yhteisö. Voidaanko yksilön oikeuksia rajoittaa, jos se on yhteisön turvallisuuden kannalta välttämätöntä, ja kuinka pitkälle rajoittamisessa voidaan mennä? Voidaanko tappaa kymmenen tuhatta ihmistä, jos sen avulla pelastetaan miljoona muuta? Voivatko demokraattisen yhteisön johtajat tehdä aseellisen hyökkäyksen vihollista vastaan, jos yhteisön kansalaiset ovat äänestyksellä kieltäneet aseiden käytön?

J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

****½

Luettuani Puoliverisen prinssin täytyi Potter-sarjan viimeinenkin osa tietenkin lukea uudestaan. Harry, Hermione ja Ron viettävät piileskelevää kiertolaiselämää etsien hirnyrkkejä, joihin on kätketty osia Voldemortin sielusta. Tehtävä ei vain tunnu edistyvän ja kolmikon keskinäiset välit ovat koetuksella. Dumbledoren nuoruuteen kurkistetaan ensimmäistä kertaan, ja Harryn on vaikea suhtautua saamiinsa tietoihin. 

Kirjaa lukiessa tuli itku useampaan otteeseen, kun tutuksi käyneet hahmot kuolivat taistelussa Voldemortia vastaan. Liikuttava oli myös kirjan alkupuolen kohtaus, jossa Harryn serkku Dudley osoittautuu ainakin jossain määrin vanhempiaan inhimillisemmäksi. Pateettista ehkä, mutta mitä sitten, jos se kerran toimii. Rowlingilta oli hyvin ystävällistä sijoittaa kirjan loppuun luku "Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin". Tietysti oli muutenkin selvää, ketkä menevät keskenään naimisiin, mutta olihan se mukavaa saada itse kirjailijalta varmuus asiaan.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2005)

*****

Uusimman Potter-elokuvan myötä täytyi kaivaa tämä opus uudestaan esiin ja tarkastaa, mitä kaikkea elokuvasta puuttuikaan. Löytyihän kirjastakin toki paljon sitä pussailua ja pussailusta puhumista, jota elokuva oli niin täynnä, ettei siihen sitten muuta mahtunutkaan, mutta löytyi kirjasta muutakin.

Harry suree edellisen kirjan lopussa kuollutta kummisetäänsä Siriusta, ja toisenlaista huolta aiheuttaa hänen ihastumisensa Ronin pikkusiskoon Ginnyyn. Dumbledore antaa Harrylle yksityistunteja ja valmistelee häntä tulevaan tehtävään, joka Harryn täytyy suorittaa Ronin ja Hermionen kanssa. Draco Malfoyn kummallinen käytös saa Harryn epäilemään tätä kuolonsyöjäksi, vaikkei kukaan muu suostukaan uskomaan häntä. Kalkaroksenkaan viattomuudesta Harry ei ole edelleenkään vakuuttunut, Dumbledoren vakuutteluista huolimatta. Ehkäpä yleensä niin viisas Dumbledoro voi joskus erehtyäkin..?