Arne Dahl: Eurooppa blues (2001)

****

Eläintarhan ahma-aitauksesta löytyy rikollisen ruumis, juutalaiselta hautausmaalta juutalaisen professorin. Kahdeksan prostituoitua katoaa. Ja tietenkin kaikki tämä liittyy yhteen.

Kuten aiemmatkin Jan Arnaldin Dahl-nimellä kirjoittamat dekkarit, tämäkin oli erinomainen. Dahlin kirjat ovat dekkareiksi hyvin kaunokirjallisia, mutta toisinaan "kaunoisuus" menee liiallisuuksiin lähennellen kornia. Yleisesti ottaen tyyli on kuitenkin juuri se, josta näissä teoksissa pidän.

Hän rupesi matkustelemaan; siitä tuli vastustamaton tarve. Ei suurisuuntaisia tilausmatkoja yli aavojen valtamerten, ei junamatkoja Venäjän halki, ei kiipeämistä Mount Everestille. Kyse oli vain matkalla olemisesta. Yleensä maanalaisella - se tuntui kaikkein loogisimmalta. Matkustaa näkemättä minne on matkalla. Pelkkää liikettä. Tuntea matkustaminen, liike, ilman että se oikeastaan vei minnekään. Sellainen tarve hänellä oli.
Siispä hän oli viettänyt viime päivät maanalaisessa. Hän vain matkusti, ilman päämäärää, holtittomasti. Jollakin tavoin se vastasi matkaa, jonka hän teki sisimmässään. Paperin toisella puolella olevien torjuttujen kirjainten luo. Paperin jota hän oli koettanut kääntää niin että se vaikutti täysin tyhjältä. 
Ja hän kohtasi asioita. Niitä syöksyi maanalaisen tunneleista, ne vyöryivät häntä kohti asemalaitureilta, ne kaatuivat hänen päälleen rullaportaista. Näkymiä, pelkästään, lyhyitä jaksoja, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta saada niitä järjestykseen. Se oli hyvin kummallista. Hänet oli tuomittu vaeltamaan, tuomittu pysyttelemään liikkeellä kuin hän olisi kuollut heti pysähdyttyään. Kuin hai.


Kuten pohjoismaisissa dekkareissa usein, yhteiskuntakritiikillä on olennainen osa teoksessa. Tällä kertaa osansa saavat maahanmuuttopolitiikka, naiskauppa ja Itä-Euroopan kurjat olot. Mukaan mahtuu kuitenkin huumoriakin. Yksi suosikeistani oli kohtaus metroasemalla:

 
Hän taisteli raivokkaasti. Hän huitoi käsillään, ja hänen leukansa liukui pitkin laituria. Hän taisteli henkensä edestä. Mutta ei ollut mitä vastaan taistella. Häntä työnnettiin reunan yli, hitaasti, armottoman hitaasti, ja maanalaisen junan yhä voimistuva ääni muuttui mielipuoliseksi kirkunaksi ja se oli viimeinen ääni, jonka Hamid kuuli.
Sen jälkeen hän oli aivan poikki.

Ei kommentteja: