Bellan sydän särkyy ja hän vajoaa kuukausiksi täydelliseen apatiaan. Järkyttävän epäemansipatorista mutta pakko myöntää, että Meyer on onnistunut aika hyvin pistämään paperille nuoren tytön sielunmaiseman. Sillä juuri sellaistahan oikean rakkauden pitäisi olla: sen särkyessä millään maailmassa ei ole enää merkitystä, ja ainakaan sen jälkeen ei voi rakastua enää koskaan uudelleen. Näin minä ainakin ajattelin vajaa kaksikymmentä vuotta sitten (ja myöhemmin huomasin, ettei se niin sentään ole - onneksi!)
Pettymys oli melkoinen, kun huomasin kirjan olevan puolessa, eikä iiihana vampyyripoika Edward ollut edelleenkään kuvioissa mukana. Kirjan sankarina patsastelee pitkään Jacob, joka nostaa Bellan murheen alhosta, mutta jostain syystä Bellan ja Jacobin hiljalleen lämpenevät/kuumenevat välit eivät ole lainkaan niin kiinnostavaa luettavaa. Onneksi Edwardkin lopulta palaa ja Jacob jää nuolemaan karvaisia käpäliään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti