Lusitanialla elää kaksi älyllistä lajia: ihmisten siirtokunta ja alkuperäislaji pequeninot - tuttavallisemmin possukat. Rinnakkaiselo sujuu rauhallisesti, kunnes eräänä päivänä possukoita tutkinut tiedemies löydetään raa'asti silvottuna possukoiden mailta. Syytä ei kukaan ymmärrä. Kunnioitettu kuolleiden puolustaja Andrew Wiggin lähtee matkalle kohti Lusitaniaa.
Ender-saagan toinen osa science fictionia parhaimmillaan. Mitä tapahtuu, kun kaksi toisilleen täysin vierasta kulttuuria kohtaa? Voivatko lajit erilaisine tapoineen, uskomuksineen ja ajattelumalleineen koskaan ymmärtää toisiaan ja hyväksyä toisensa? Tekisi mieleni jopa sanoa, että juuri näitä kysymyksiä varten sci-fi on olemassa.
Koska me emme vielä ole täysin tottuneet ajatukseen, että naapurikylän väki on yhtä ihmismäistä kuin itsekin olemme, on äärimmäisen rohkeaa olettaa, että voisimme koskaan katsoa ystävällisiä, työkaluja tekeviä olentoja, jotka ovat kulkenet toista kehityksen haaraa kuin me, ja nähdä petojen asemasta veljiä, kilpailijoiden asemesta matkatovereitamme älykkyyden lähteitä kohti.
Kuitenkin minä näen sen, ja haluan sen nähdä. Ramanin ja varelsen ero ei ole arvosteltavassa olennossa, vaan arvostelijassa. Kun julistamme jonkin muukalaisen ramaniksi, se ei suinkaan merkitse sitä, että hän olisi päässyt moraalisen aikuisuuden kynnyksen yli. Se merkitsee, että olemme itse päässeet sinne.
Kuolleiden puolustajan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan ensin Enderin. Teoksesta saa enemmän irti, kun tuntee Andrew'n tarinan kokonaisuudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti