Verrosen viimeisin romaani on dystopia, jossain määrin orwellilainen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset on jaettu kasteihin ja sirujen avulla voidaan jäljittää jokaisen liikkeet. Tässä maailmassa kukin selviytyy niin kuin parhaiten taitaa, niin myös päähenkilö Lumi, joka tekee pätkätöitä vuokrafirman osoittamissa kohteissa. Juuri muunlaisia töitä ei enää ole olemassakaan. Teoksen voi nähdä sekä varoittavana kuvauksena tulevaisuuden uhkista että (kärjistettynä) kuvauksena nykyhetkestä.
Vaikka Verronen luo taitavasti teoksensa jokseenkin toivottoman maailman, ulkokohtaiset seikat eivät kuitenkaan ole olennaisin osa, vaan kerronnan keskiössä on ihminen. Vaikka ihminen on voimaton yhteiskunnan ja byrokratian rattaissa, löytyy toivo kuitenkin ihmisestä itsestään. Lumi löytää rinnalleen itseään huomattavasti vanhemman miehen, Kalevin. Elämä on ankeaa, vuoroin yksitoikkoista puurtamista ja vuoroin täydellistä epävarmuutta tulevasta, mutta toisen ihmisen rakkaus ja läheisyys auttaa jaksamaan.
Verrosen parhaimpiin teoksiin Karsintavaihe ei mielestäni kuulu, joskin se on huomattavasti parempi kuin edeltävä teos Saari kaupungissa (2007). Jotain häiritsevää tekstissä mielestäni oli, ikään kuin kömpelyyttä, mutta voiko näin pitkän linjan kirjailijasta sanoa niin? Tai ehkä kyse on vain siitä omintakeisuudesta ja omaleimaisuudesta, jota jokaiselta kirjailijalta tulisi löytyä..?
2 kommenttia:
Verronen on minunkin suosikkejani. Mutta minua häiritsee kertojan ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen - läpi tuotannon.
Kirsi R
Mielestäni tuo ylimielisyys näkyy useissa Verrosen romaaneissa, mutta novellikokoelmista en sitä löydä. En myöskään Verrosen esikoiromaanista Pimeästä maasta; osittain ehkä siksi, että se on niin etäännytetty ja "outo". Pimeästä maasta on myös ehdottomasti lempikirjani Verroselta.
Lähetä kommentti