Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953 - 1975 (1996)

*****

Voiko päiväkirjasta oikeastaan antaa muuta kuin täydet pisteet? Mitkä ovat "hyvän päiväkirjan" kriteerit?

Lukukokemuksena päiväkirja ei ehkä jatkuvasti ollut viiden tähden arvoinen. Meriluoto ei kirjoita kirjoittamisesta tai ylipäätään taiteilijuudesta ja sen kokemuksesta vaan miehistä, miehistä ja miehistä. Välillä tuli tympäisevä pettymys siitä, etteikö Meriluodon kaltaisella lahjakkuudella todellakaan ole ollut muita päämääriä kuin saada mies(tä). Myös joidenkin asioiden toistuminen uudestaan ja uudestaan oli ajoittain häiritsevää, mutta kun palautti mieleensä lukevansa päiväkirjaa, tuli jankkaavuudesta hyväksyttävämpää. Meriluoto itsekin toteaa lopuksi, että päiväkirja näyttää olevan vain hänen elämäänsä kuuluneiden miesten kommentointia. Toisaalta yksityisestä seksinkaipuusta päästään usein myös yleisiin pohdintoihin siitä, miksi erotiikasta ja naisten hormonitoiminnoista puhuminen tuntuu olevan kiellettyä.

Henkilökohtaisesti koin koskettavimmiksi kohdat, joissa Meriluoto puhuu jantelaisuudesta.  Jantelaisuus on usein päiväkirjamerkinnöissä toistuva termi, jonka Meriluoto selittää Lukijalle-aloituskappaleessa näin: 

Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan >>Pakolainen ylittää jälkensä>>, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: >>älä luule että sinä olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin me...>> Maailma on täynnä janteja, pikkuporvarillisia, virikkeettömiä, tasapäisiä. Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Ei kommentteja: