Eipä ihme, että maailmamme ei näytä lainkaan siltä futuristiselta luomukselta, jolta monet kuvittelivat sen 2000-luvulla näyttävän. Tai että avaruusmatkailu on yhä lapsenkengissään, ja toivottoman hidasta se tulee olemaan kehittyessäänkin. Elämme nimittäin Hitaalla vyöhykkeellä, ja täällä tietyt asiat vain ovat mahdottomia. Näin Vingen mukaan.
Linnunradan äärissä eletään kaukaista tulevaisuutta, jossa ihmiset ovat aikaa sitten jättäneet vanhan Maan ja levittäytyneet Ääreen. Ääressä on mahdollista valmistaa ja käyttää teknologioita, jotka Hitaalla vyöhykkeellä ovat toimintakyvyttömiä. Äären ulkopuolella elävät transsendentoituneet Vallat, joiden puuhastelut ovat sellaista kosmista mittaluokkaa, etteivät ihmiset - tai lukuisat muut Linnunradan rodut - niistä juurikaan ole selvillä.
Straumlin valtakunnassa sijaitsee Laboratorio, jossa ihmisryhmä tekee kokeita ja herättää epäonnekseen, tai tyhmyyttään, vanhan Vitsauksen. Straumlin valtakunta tuhoutuu, samoin useimmat pakoa yrittävät ihmiset. Vain yksi pieni alus pääsee pakoon ja pakkolaskeutuu Alisen Äären (lähellä Hidasta vyöhykettä) planeetalle. Pakolaiset ottaa vastaan koiramainen rotu, jonka yksilöt koostuvat laumoista.
Lopulta pakolaisista selviytyvät hengissä vain sisarukset Jefri, 8 vuotta, ja Johanna, 14 vuotta (+ 150 lasta kryoarkuissa), ja hekin luulevat toistensa olevan kuolleita. Lapset eivät tiedä, että heidän aluksensa kantoi mukanaan Vastatoimea Vitsausta vastaan. Ihmiset Ravna ja Pham sekä kiesikkäät Sinikilpi ja Vihervarsi lähtevät piikkien (koiraolennot) planeetalle pelastamaan ihmisiä ja ottamaan Vastatoimen käyttöön.
Matkaan mahtuu tietenkin takaa-ajoa ja taistelua, jotka itse koin sangen puuduttaviksi - joku voi tietysti olla täysin päinvastaista mieltä. Muutenkin yli 600 sivusta olisi varmasti voinut muutaman jättää pois kokonaisuuden kärsimättä. Myös prologista tulee miinusta: olen aiemminkin sci-fi-kirjassa törmännyt prologiin, jossa on syystä tai toisesta tavoiteltu korkeampaa "kaunokirjallisuudellisuutta" kuin varsinaisessa romaanissa. Ongelma on se, että kun lukijalla ei ole vielä mitään konkreettista - henkilöt, juoni tms. - mihin tarttua, jää moinen "runoilu" etäiseksi. Niinpä luinkin seitsensivuista prologia useamman päivän sivu kerrallaan -menetelmällä, ja pelkäsin jo koko kirjan jäävän lukematta.
Kiinnostavinta oli Jefrin ja Johannan sopeutuminen tahoillaan piikkien maailmaan ja erityisesti Amdijefrin muodostuminen: Jefristä ja pentuikäisestä laumasta, Amdista, tulee erityisen läheisiä toistensa kanssa. Ihmisten ja laumojen yhteenliittymien mahdollisia seurauksia pohditaan hiukan turhankin korostetusti kirjan lopussa, olisin suonut lukijalle jätettävän enemmän oivaltamisen riemua. Linnunradan ääret on monin paikoin viiden tähden arvoinen, mutta hetkittäin tylsistyin, turhauduin ja ärsyynnyin. Yksi yhteinen hyvä/huono puoli on useimmissa pitkissä kirjoissa: kun henkilöhahmojen kanssa viettää pidemmän aikaa, kiintyy heihin niin, ettei soisi kirjan loppuvan lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti