Hekuman huipulla. Eroottinen sf/f-antologia. (2008), toim. Pasi Karppanen

*****

Hekuman huipulla tarjoaa kotimaisten kirjoittajien scifi- ja fantasianovelleja, jotka tavalla tai toisella liittyvät seksiin/seksuaalisuuteen. Monet novellit ovat kuvauksia yhteisöstä, jossa seksuaalisuutta säännellään jollakin tavalla, mutta mukana on myös yksilön (poikkeavaa) seksuaalisuutta kuvaavia tekstejä. Itse pidin - jälleen kerran - eniten teksteistä, jotka eivät kulkeneet vahvasti juonen varassa: Heikki Nevalan Sielun peili liittää Hamelnin pillipiipari -satuun pedofiili-aspektin ja Mari Saarion Sateenkaari 2256 tarjoaa kiinnostavan sikermän erilaisia seksuaalisuuden sekä parisuhteen ilmenemismuotoja.

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara? (2009)

****

Lehtinen kirjoitti usean vuoden tauon jälkeen jatko-osan Sara-sarjaan. Missä olet, Sara? ei oikeastaan kerro Sarasta, vaan tämän sisarpuolesta Pinjasta. Kolmen ensimmäisen kirjan tapahtuma-aikoihin Pinja oli noin viisivuotias, nyt hänestä on kasvanut teini-ikäinen, josta paljastuu yhä enemmän isosiskonsa piirteitä.

Levottomat jalat -kirjan lopussa Sara lähti maailmalle, ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, hän on yhä sillä tiellään. Pinja alkaa jäljittää puoli-isosiskonsa olinpaikkaa, ja samalla hän omaksuu siskonsa punkhabituksen. Pinja ei kuitenkaan ole mikään punkkari, ja lopuksi hän luopuukin itselleen vierasta ulkoasusta päätyen omaan persoonalliseen, ketään jäljittelemättömään tyyliin. Neljännen Sara-kirjan maailmankuva poikkeaa kolmesta edellisestä: Kun asiat nähtiin Saran näkökulmasta, pystyi lukija samastumaan häneen ja sympatiseeraamaan hänen valintojaan. Nyt kun Saran tekemisiä katsotaan tasa-painoisen ja ehjässä perheessä kasvaneen pikkusiskon näkökulmasta, alkaa Sara vaikuttaa onnettomalta ja jopa häiriintyneeltä, enemmän säälittävältä kuin ihannoitavalta.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kohtaamiset Saran menneisyyden tuttujen kanssa. Peukaloaan imeskelevästä Mona Lisasta on tullut tunnettu runoilija, mutta hänen sosiaaliset taitonsa ovat yhtä surkeat kuin ennenkin, runojen sisällötkin seurailevat Saran elämää. Kolmannessa kirjassa Saran luona asunut Hellevi on nykyään onnellinen kolmen lapsen äiti, ja hänen muistonsa Saran kanssa asumisesta paljastuvat hyvin negatiivisiksi. Muutenkin vanhat tutut puhuvat Sarasta enimmäkseen kielteiseen sävyyn, vaikka joitakin hyviäkin muistoja löytyy.

Pinjan etsintäretki - itsensä, Saran, poikaystävän - on kiinnostavaa luettavaa, mutta Saran seikkailujen jälkeen vähän pliisua. Kirjasarja sai eheyttävän päätöksen, onko se hyvä vai paha, päättäköön sen kukin lukija itsekseen.

Tuija Lehtinen: Levottomat jalat (2001)

*****

Sara-sarjan kolmannessa osassa Sara on majoittunut taas enonsa asuntoon, joka sijaitsee nyt "Käpy Cityn" sijasta Helsingissä. Kun Sara törmää entiseen poikaystäväänsä Sidiin ja saa tältä turpiinsa, on hänen kuitenkin palattava takaisin enonsa vanhaan taloon. Yksin Sara ei joudu asumaan, sillä kymppiluokan luokkakaveri Hellevi tuppautuu asumaan hänen luoksensa, ja oma-aloitteisesti Sara tarjoaa kattoa pään päälle salaperäiselle katusoittajalle. Neljänneksi asukkaaksi tulee Joosef-koira, joka lähtee seuraamaan Saraa kadulta.

Elämä solahtaa uomiinsa, Sara suorittaa iltalukiota ja käy soittotunneilla. Lapsuuden huiluharrastus on päässyt ruostumaan, mutta Sara harjoittelee tosissaan ja tienaakin soitollaan, kun entinen luokkakaveri Pelle järjestää hautajaiskeikkoja. Ansaitut rahat menevät säästöön, sillä vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin, polttelee maa Saran jalkojen alla.

Tuija Lehtinen: Nottingham kesällä kello 6 (1999)

*****

Sara-sarjan toinen osa muodostaa tekstillisesti hauskan vastinparin ensimmäiselle osalle: luvut alkavat kahta viimeistä lukuun ottamatta rakastaa-verbin sisältävällä lauseella. Toiseksi viimeisessä on siirrytty ensimmäisen kirjan inhoamista voimakkaampaan tunteeseen, vihaamiseen, ja viimeisessä luvussa kaksi ääripään tunnetta yhdistyvät.

Sara liikkuu nyt erilaisissa maisemissa; kirja lähtee liikkeelle Roomasta, jossa Sara on lomailemassa mummonsa kanssa. Matkan jälkeen koittaa kuitenkin paluu tuppukylään ja ankeiden sukulaisten luo - pahansisuinen mummo on nimittäin ainoa Saran sietämä sukulainen. Hän alkaakin suunnitella välittömästi lähtöä, suuntana Nottingham kello kuudelta, kuten hän on sähköpostiystävänsä Markin kanssa sopinut.

Mark paljastuu nössöksi, mutta Sara asuu mielellään tämän upporikkaan perheen luona. Sitä paitsi hän tutustuu kiinnostaviin ihmisiin, jotka saavat hänet pysymään Nottinghamissa. Jääkö Sara sille tielleen, vai palaako hän vielä Suomeen vanhojen tuttujen luo?

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com (1998)

*****

Tuija Lehtisen Sara-sarjan ensimmäisessä osassa lukija tutustuu kymppiluokkaa käyvään punkkarityttö Saraan, joka on lähtenyt entistä jengiään ja poikaystäväänsä pakoon maalaiskylän rauhaan. Paikka tuntuu kuolettavan tylsältä, mutta pian Sara tutustuu ihmisiin ja saa kavereitakin. Sara tutustuu myös Mona Lisaan, pilkattuun runotyttöön, joka Saran kauhuksi alkaa seurata häntä joka paikkaan. Toisaalta, Mona Lisa toimii ilmaisena palvelijana ja opettaa Saran käyttämään internetiä.

Mona Lisan ansiosta Sara hankkii itselleen myös sähköpostin, jolla hän ottaa vastaan viestejä jännittävältä Markilta, joka on Saran tavoin kovia kokenut punkkari, tai niin hän ainakin Saralle kertoo. Markin lisäksi Sara saa elämäänsä Rauskin, kymppiluokan kovimman jätkän. Lukija alkaa jo aavistella, että rakkaus ja ystävyys sulattavat Saran kovan ulkokuoren paljastaen herkän sisimmän, mutta aivan niin ei käy. Vaikka inhimillisyyden välähdyksiä aina silloin tällöin esiintyykin ja pientä pehmenemistäkin tapahtuu loppua kohden, pysyy Sara kuitenkin melko kyynisenä ja ennen kaikkea varovaisena.

Kirjan parhaita puolia onkin, ettei siinä ole moraalista opetusta eikä se tarjoa epäuskottavaa väitettä, että kuka tahansa voi helposti muuttua. Hauska yksityiskohta on, että kirjan luvut alkavat viimeistä lukuun ottamatta inhota-verbin sisältävällä lauseella. Viimeinen luku alkaa Mä rakastin hetkellisesti lihavaa miestä; jotakin Saran luonteesta kertoo, että äkillisen hellyyden kohde on mies, jolle hän on myymässä mummonsa tavaroita.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2010)

****

En varmaan lue kenenkään toisen kirjailijan teoksen esipuheita ja muita "ylimääräisiä osia" yhtä mielelläni kuin Stephen Kingin. Jokin kirjailijan tyylissä vain on niin itseäni miellyttävää, ja se miellyttävyys tulee jopa paremmin esiin näissä oheisteksteissä kuin varsinaisissa tuotoksissa. Tällä kertaa King valottaa Esipuheessa teoksensa syntyhistoriaa kertomalla, että oli kadottanut kykynsä kirjoittaa novelleja. Sitten hänelle tarjoutui tilaisuus editoida novelliantologia, ja luettuaan satoja novelleja hän sai taas kiinni kadottamastaan taidosta. Hyvä niin, sillä Auringonlaskun jälkeen on varsin tunnelmallinen kokoelma ja omaan makuuni parempi kuin viimeisin romaanisuomennos Tapahtumapaikkana Duma Key.

Kokoelman lopusta löytyy saatesanoja novelleille, koska Kingin mukaan "joitakin lukijoita kiinnostaa tietää, miten ja miksi tietty novelli on syntynyt". Itse kuulun ehdottomasti tähän joukkoon. Taustatietoja on aina hauska kuulla, kunhan kirjailija ei äidy liiaksi analysoimaan omaa tekstiään. Esimerkiksi kokoelman yököttävin ja mieleenpainuvin novelli Piru kissaksi paljastui sangen vanhaksi tuotannoksi, ja on peräisin niiltä ajoilta, kun King vielä kituutteli miestenlehtien maksamilla novellipalkkioilla.

Kokoelma on melko sekalainen, muttei mielestäni mitenkään hajanainen. En ole kyllä koskaan ollutkaan sitä mieltä, että novellikokoelman täytyisi muodostaa jokin teemallinen kokonaisuus; novelli on oma itseriittoinen kokonaisuutensa. Kun Piparkakkutyttö tarjoilee ensin viisikymmentä sivua hermoja raastavaa splatteria, sen jälkeen on hyvä rauhoittua Harveyn unen tunnelmakatkelmaan. Itse pidän eniten juuri jälkimmäisen kaltaisista fiilistelypätkistä, joissa ei ole vahvaa juonta. Samaa sarjaa edustaa Lakkiaispäivä, jonka kirjailija kertoo olevan "Harveyn unen tavoin pikemminkin sanelua kuin sepitettä", koska molemmat novellit ovat syntyneet unien pohjalta. Soisinpa Kingin kirjoittavan enemmänkin uniaan novelleiksi.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset (2007)

***

Eija Reinikainen on kasvatustieteen maisteri, joka on opettanut mm. laitoskoulussa, tarkkailuluokalla, erityisopetuksessa sekä alkuopetuksessa. Reinikaisen tekstistä huomaa, että hänen työskentelyään on ohjannut aina vilpitön ja palava halu auttaa lapsia ja nuoria. Tämä on ollut hänen työssään varmastikin ehdoton vahvuus, mutta kirjassa se on heikkous. Reinikainen on kuin Torey Haydenin suomalainen versio, joka ehtymättömällä paatoksella puolustaa heikkoja ja tulee samalla ylistäneeksi omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Reinikainen mm. kertoo, kuinka hän haki silloin parivuotiaan adoptiolapsensa lastenkodista. Lapsi piti jatkuvasti tuttia suussaan, ja hoitohenkilökunta kertoi, ettei pojan kanssa "tule mistään mitään" ilman tuttia. Reinikainen onnistui kuitenkin jo automatkan aikana tekemään sen, mihin henkilökunta ei ollut pystynyt. Tutti lensi autonikkunasta ulos, eikä siitä ollut tarvinut sen koommin puhua.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista kokonaisuuksista, joiden otsikkona on yleensä lapsen tai nuoren nimi. Tarinat pohjautuvat tosielämään, mutta niitä on muuteltu ja yhdistelty, ja nimet ovat keksittyjä. Kertomukset lasten kohtaloista laittoivat ainakin minut itkemään useaan kertaan, mutta sekin oli jotenkin ärsyttävää. Teksti oli kirjoitettu niin tunteita herättävästi, että vähemmästäkin alkaa itkettää. Toisaalta, onko myötätunnon hakeminen lapsia kohtaan tuomittavaa - sen päättäköön kukin itse.

Kaikesta itsetehostuksesta huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Reinikainen ole erinomainen opettaja. Hänen kertomuksensa esim. siitä, kuinka hän nousi aina seisomaan päällään pienen oppilaan opittua uuden asian, ovat kerrassaan riemastuttavia. Lapset saivat konkreettisen todisteen siitä, kuinka iloinen opettaja oli heidän onnistumisestaan. Kunpa itselläkin olisi rohkeutta olla näin radikaali! Kirjassa on muitakin hyviä ajatuksia, joita opettajan omatunto käskee noudattaa, mutta joihin koulun viralliset käytännöt eivät kannusta.

Usein olen hämmästellyt myös koulumaailman ristiriitaisuutta. Puhutaan lapsilähtöisyydestä, mutta jo aivan varhain lapset eritellään ja lajitellaan monin eri mittarein, jotta lopputulos olisi mahdollisimman homogeeninen. Puhutaan luovuudesta lasten kohtaamisessa, mutta opetussuunnitelma on hyvin yksityiskohtainen ja velvoittava. Puhutaan siitä, miten tärkeää opettajan on olla aidosti oma itsensä luokassa. Samalla korostetaan sellaista "ammatillisuutta", johon ei kuulu aito kiintyminen oppilaaseen tai sen osoittaminen. Minuakin on kehotettu jättämään kouluasiat kouluun ja neuvottu pitämään etäisyyttä suhteissani vanhempiin. Kuitenkaan en ole koskaan nähnyt pienintäkään haittaa läheisistä suhteistani oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Päinvastoin, läheisyydestä olen saanut voimaa ja merkitystä työhöni.

Minulla on valtava luottamus lapseen. Hän oppii kyllä, ellemme me opettajat ja kasvattajat vie häneltä oppimisen iloa. Aina on tuntunut ikävältä kuulla, kun opettajat valittavat, että luokka olisi muuten hyvä, mutta kun siellä on se tai tämä ongelmatapaus. Luokka on toki se, mikä se on, ja opettajan tehtävä on luoda juuri sille luokalle sopivat toimintamuodot. Minkäänlainen opetussuunnitelma ei voi, eikä saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle.