Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus (2009)

**

Lentokone laskeutuu kentälle matkustamo täynnä kuolleita ihmisiä. Liikkuvaa sorttia olevat ruumiit häipyvät ruumishuoneelta, ja niiden katoamisesta epäillään lääkäri Ephraim Goodweatheria. Oikeasti Eph on tietenkin sankari, joka vain yritetään lavastaa syylliseksi. Kaiken tämän actionin ohella Ephillä on huolenaan kivulias avioero ja huoltajuustaistelu 11-vuotiaasta pojasta.

Kliseet kruunaa se, että vaeltelevat elävätkuolleet ovat - vampyyreja! Ephin rinnalla hirviöitä vastaan taistelee vanhus, Abraham Setrakian, joka on kohdannut saman kauheuden jo nuorena miehenä keskitysleirissä. Juutalaisvanhus pudottelee silloin tällöin hienoin kuuloisia sanoja, jotka ovat mitälie hepreaa tai jiddišiä, vähän kulunut tyylikeino sekin.

Tarina rullaa kuitenkin sujuvasti, ja kyllä sitä ihan viihdykkeekseen lukee. Aloin kuitenkin aavistella pahaa, kun viimeiset sivut alkoivat häämöttää, mutta loppuratkaisu ei. Ja niinhän siinä kävi: tarina jäi aivan auki ja takakannesta sitten huomasinkin, että kyseessä on trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Saa nähdä, jaksanko vaivautua.

Kari Uusikylä: Naislahjakkuus (2008)

***

Valitsin kirjan sillä ajatuksella, että voisin hyödyntää sitä opetustyössäni. Siinä suhteessa opuksesta ei ollut juuri hyötyä, mutta se tarjosi varsin kiinnostavia miniomaelämäkertoja lahjakkailta naisilta. Tarinansa kertovat mm. Virpi Hämeen-Anttila ja Merja Larivaara.

Philip K. Dick: Tohtori Veriraha (1965)

*****

Yhdessä vaiheessa Likeltä tuli uusi Dick-suomennos noin kerran vuodessa, mutta sitten niiden ilmestyminen lakkasi kuin seinään. Olin jo luopunut toivosta uusien suomennosten suhteen, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin yhtenä päivänä kirjastossa J. Pekka Mäkelän kääntämään Tohtori Verirahaan. 

Tarvinneeko kirjasta muuta sanoa, kuin että se on Dickiä. Ehkä sieltä vähän selkeämmästä päästä. Henkilöitä ja tapahtumia voisi kuvitella muistavansa vielä parinkin viikon kuluttua.

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (2008)

****

Reynoldsin tuore suomennos ei yllä aivan Ilmestysten avaruuden kaltaiseen loistokkuuteen, mutta varsin kiehtova Reynoldsin luoma maailmankaikkeus on taas. Nainen nimeltään Abigail Gentian loi itsestään tuhat kloonia kuusi miljoonaa vuotta aiemmin, ja kuusi miljoonaa vuotta nuo kiertolaiset ovat rauhassa tutkineet universumin ihmeellisyyksiä. Sitten joku asettaa väijytyksen sukua vastaan, ja valtaosa klooneista kuolee. Joku tahtoo selvästikin tuhota Gentianin suvun, mutta miksi? 

Salman Rushdie: Harun ja tarinoiden meri (1990)

*****

Olipa kerran Alifbayn maassa surullinen kaupunki, kaikista kaupungeista surullisin, niin onnettoman surullinen, että se oli unohtanut nimensä. Se sijaitsi murheellisen meren rannalla, ja meri oli täynnä synkkäkalaa, joka oli niin surkeaa syötävää, että ihmiset röyhtäilivät raskasmielisyyttään, vaikka taivas loisti sinisenä.

Surullisen kaupungin pohjoislaidalla kohosi mahtavia tehtaita, joissa (niin minä olen kuullut) surua suorastaan valmistettiin, pakattiin ja lähetettiin kaikkialle maailmaan, joka ei ikinä näyttänyt saavan siitä kylläkseen. Musta savu tuprusi surutehtaiden piipuista ja kietoi kaupungin vaippaansa kuin murheenviestiin.

Surullisessa kaupungissa asuvat iloinen Harun ja hänen isänsä, tarinankertoja Rashid Khalifa, Juttujen Valtameri, Blaa-Blaan Shaahi. Mutta eräänä päivänä Soraja, Harunin äiti ja Rashidin vaimo, lähtee naapurin tarinoita inhoavan miehen matkaan, ja Rashid Khalifalta ehtyvät tarinat. Harun matkustaa Tarinavirtojen Valtameren ääreen auttamaan isäänsä ja päätyy pelastamaan kokonaisen valtakunnan. Rushdien aikuisten hyllystä löytyvä satu sopii hyvin myös pienemmille lukijoille.

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2005)

****½

Joe Hillin romaanin Sydämen muotoinen rasia jälkeen olin positiivisesti yllättynyt tähän kokoelmaan; ei romaanikaan huono ollut, mutta novellit olivat parempia, muutamat jopa loistavia. Yllättäen olin tyytyväinen myös novellien lopetuksiin, vaikkeivat ne tarjonneetkaan yllättävää paljastusta tai muuta "jännää jujua", jota yleensä (kauhu)novellin lopetukselta vaadin. 

Kokoelma sisältää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja elokuviin: Kuulet heinäsirkan laulavan kertoo Francis Kaystä (huomaa nimikirjaimet!), joka eräänä aamuna herää hyönteisenä ja päätyy mm. syömään isänsä. Abrahamin pojat on tulkinnallinen kertomus Van Helsingistä ja hänen pojistaan, kokoelman niminovellin tapahtumat puolestaan sijoittuvat Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin. Jälkimmäinen ei muuten lainkaan ole kauhunovelli, kuten ei pari muutakaan kokoelman tekstiä.

Ehkäpä toisentyyppisten novellien sirottelemista genrenovellien sekaan voisi myös pitää jonkinlaisena intertekstuaalisuutena: Hillin isä kun on silloin tällöin harrastanut samaa. Viittaussuhdetta vahvistaa se, että novelli Parempi kuin kotona kertoo... baseballista! Oma suosikkini oli Vapaaehtoinen vankeus, jossa päähenkilön autisti-skitsofreenikko-pikkuveli rakentaa pahvisia rakennelmia, joissa lopputulos on paljon enemmän kuin osiensa summa. Novelli on melko kliseinen, mutta osittain ehkä juuri siksi viehättävä. Vahvasti mieleen jäi myös Isäni naamio, jonka tunnelma on kuin David Lynchin elokuvasta.

Marjo Niemi: Miten niin valo (2008)

****

Niemi kirjoittaa omaleimaisella tyylillään kolmesta naisesta, joiden elämä risteää hetkeksi. Teoksen kuvaus lähtee liikkeelle Annista, joka on miehensä lähdettyä maannut kaksi viikkoa keittiön lattialla. Kirjan lopussa Anni on kasvanut irti epäonnistuneesta avioliitostaan ja seisoo taas omilla jaloillaan. Henkilöiden toimintaa toisinaan kommentoiva kertoja on kiinnostava tyylillinen ratkaisu.