Jyrki ja Heidi trekkaavat läpi Tasmanian vaativaa vaellusreittiä. Romaani ei ole erityisen juonikeskeinen; teosta voisi luonnehtia toisaalta matkakuvaukseksi, toisaalta ihmissuhde- kuvaukseksi. Juonellisuutta hajottaa myös tapahtumien esittäminen epälineaarisesti.
Vaellus on oikeastaan Jyrkin matka, hänen haaveensa, ja Heidi lähtee mukaan jonkinlaisesta päähänpistosta. Vaelluksesta ei saisi jäädä jälkiä luontoon, mikä toisinaan aiheuttaa Heidille ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Jyrki paasaa Heidille ekologiaa niin raivostuttavan pedantisti, että Heidi saa lukijan sympatiat, vaikka Jyrki onkin oikeassa. Sinisalo onkin tässä mielestäni onnistunut paremmin kuin Risto Isomäki, joka teoksissaan Sarasvatin hiekkaa ja Litium 6 tuo tietoiskunsa hyvin päälleliimatusti henkilöiden dialogeihin. Jostain syystä ekotietouden ujuttaminen romaaniin ei tunnu niin teennäiseltä, kun se tulee ärsyttävän ja ei-samastuttavan hahmon suusta.
Osa romaanista koostuu Heidin pikkuveljen monologeista. Pikkuveli on liitetty Jyrkin ja Heidin tarinaan kean, papukaijan kautta. Pikkuveljeä voi epämääräisen elämäntyylinsä ja yhä pahemmaksi yltyvien käytännön pilojensa kanssa pitää linnunaivoisena; keat voivat kirjan mukaan yltää pikkulapsen tasoisiin suorituksiin. Kun keat saavat ravintoa ihmisiltä, eikä niiden tarvitse käyttää aikaa ravinnon hankkimiseen, ne kehittävät itselleen sijaistoimintaa. Samoin tekee myös Heidin pikkuveli. Kea ja pikkuveli yhdistetään alleviivatusti toisiinsa, mutta silti pikkuveljen tarina tuntuu irralliselta lisältä, enkä oikein näe sen varsinaista pointtia.
Lopussa romaani yllättää. Teos on varsin realistinen, mutta viimeisillä sivuilla tarina saa mielikuvituksellisen käänteen, joka antaa uuden sävyn koko romaanille. Pidän tätä onnistuneena ratkaisuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti