Tämän veljeskaksikon tarinat ovat yleensä jääneet minulla kesken (mm. Hankalaa olla Jumala 1964) tai sitten olen lukenut ne väkisin loppuun paljoakaan niistä ymmärtämättä (mm. Poika Helvetistä 1972). Jotenkin Strugatskien kirjat ovat niin outoja, että ovat liian kaukana omasta kokemusmaailmastani. Sen sijaan Kasvatti pysyy sen verran normaaleissa rajoissa, että mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Oma osuutensa "outoudessa" saattaa olla ajalla ja paikalla: 60-70-lukujen Neuvostoliitto voi vaikuttaa teoksissa tavalla, joka ei itselleni aukene.
Kasvatissa autiolle planeetalle on lähetetty retkikunta muuttamaan se elinkelpoiseksi. Kohta selviää, ettei planeetta olekaan autio: alkuperäisen, ei-ihmismäisen elämänmuodon ohella planeettaa asuttaa myös yksi ihmislapsi, Poika, jonka vanhemmat ovat kuolleet 12 vuotta aiemmin heidän aluksensa haaksirikkoutuessa planeetalle. Retkikunnan muokkaustehtävä vaihtuu kontaktitehtäväksi. Tilaisuus on ainutlaatuinen: Poika voisi mahdollistaa ihmisten ja epähumanoidien välisen yhteyden.
Tehtävä ei kuitenkaan ota edistyäkseen, kommunikointi Pojan kanssa on ongelmallista. Hän on "susilapsi", epähumanoidien parissa elänyt ihminen, jolle ihmiskulttuuri on outo. Lisäksi planeetan asukkaat ovat muokanneet Pojan mieltä ja ruumista niin, että on kyseenalaista, voidaanko häntä ylipäätään kutsua ihmiseksi. Poika ei anna tutkimusryhmälle tietoja kasvattajistaan mutta tuntee kuitenkin vetoa ihmisten pariin; häntä kiskotaan kahtaalle:
>>Merkillistä. Tällaista minulle ei ole sattunut milloinkaan aikaisemmin.>>
>>Mitä?>>
>>Että olisin halunnut mutta en ole pystynyt.>>
>>Mitä sinä sitten haluat?>>
>>Haluan jakautua kahtia. Että olisin kaksi - yhden sijasta.>>
>>Voi hyvä veli>>, minä sanoin, >>sellaista nyt ei kannata haluta. Sehän on mahdotonta.>>
>>Mutta entä jos se olisi mahdollista? Olisiko se hyvä vai paha?>>
>>Tietenkin paha>>, vastasin. >>Minä en aivan ymmärrä, mitä sinä tarkoitat... Voi repeytyä kahtia. Se on ihan kamalaa. Ja voi sairastua, sitä sanotaan persoonallisuuden jakautumiseksi. Sekin on kurjaa, mutta se voidaan parantaa.>>
>>Tekeekö se kipeää?>> Poika kysyi.
Saavuimme laskeutumiskentälle. Tom viiletti jo meitä vastaan, ajeli palloa edellään ja vilkutti iloisesti merkkivalojaan.
>>Jätetään tämä keskustelunaihe>>, minä sanoin. >>Sinä olet yhtenä kappaleena ihan hyvä.>>
>>Ei, en ole>>, Poika sanoi - -
Pian ylemmältä taholta tulee käsky keskeyttää tehtävä, kontaktin mahdollisuus ei näytä todennäköiseltä. Teoksen lopussa pilkottaa kuitenkin valo: ryhmä poistuu planeetalta, mutta ei katkaise yhteyttä, ja Poika jutteleekin omasta tahdostaan säännöllisesti ryhmän kyberteknikon - ja teoksen minä-kertojan - Stasin kanssa. Ehkä joskus on pakko ottaa etäisyyttä saavuttaakseen yhteyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti