Isomäki valistaa taas trillerin varjolla. Kirja oli ihan viihdyttävä, ei sitä mitenkään väkisin tarvinut loppuun kahlata, muttei se myöskään mikään suuri elämys ollut. Loppuun kirjailija oli tuttuun tapaan varannut romaanista erillisen infopaketin mm. aurinkotuulivoimasta. Hiukan surullista on, että tämä osio oli koko teoksen kiinnostavin.
Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key (2009)
***½
Vaimonsa ja kätensä menettänyt Edgar Freemantle vetäytyy Duma Keyhin, yksinäiseen paikkaan merenranta-asuntoon. Pian mies alkaa maalata pakkomielteenomaisesti, ja maalaukset ovat harrastelijan töiksi vähän liiankin hyviä...
Takakansi lupaa: "Luultavasti parasta, mitä King on koskaan kirjoittanut." Teos ei missään nimessä ollut huono, mutta ei mielestäni lähellekää parasta Kingiä. Esimerkiksi uudemmista teoksista Liseyn tarina ajaa tämän edelle mennen tullen.
J. Pekka Mäkelä: Karsta (2009)
****
Jonkun on siivottava sankarien jäljet
Mäkelän neljäs romaani vetää hyvinkin vertoja ulkomaisille avaruusseikkailuille. Verrattuna vaikkapa Reynoldsin teoksiin - suosikkeihini - Karstan kertoma tarina on pienieleisempi, ehkä arkisempi, mikä ei suinkaan ole häpeäksi. Mäkelän hahmot eivät ole sen enempää sankareita kuin antisankareitakaan, vain työtään tekeviä ihmisiä, jotka joutuvat pyytämättään vaikeuksiin. Sankarit tekevät suuria tekoja, jotka muistetaan, mutta jättävät usein jälkeensä rumaa jälkeä. Jonkun on siivottava jäljet.
Boris Hurtta (toim.): Kultainen naamio. Suomalaiset kauhukirjoittajat lovecraftilaisissa tunnelmissa (1993)
****
Teoksen nimi kertoo olennaisimman. Enimmäkseen novellit nojaavat Lovecrafin Ctulhu-mytologiaan, erikoisen poikkeuksen tekee Kari Nenonen lyhyellä tunnelmanovellilla Ravintola, jonka Hurtta toteaa seurailevan Lovecraftin Poe-vaikutteita. Kokoelman parhaimmistoa on mielestäni Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, joka kytkee Suuret Muinaiset nykyajan bisnesmaailmaan.
Lise Myhre: Nemi 5 (2009)
****
Viides Nemi-kokoelma tarjoaa goottitytön kootut seikkailut keväästä 2003 talveen 2004. Suklaata himoitsevan ja satuihin uskovan Nemin edesottamukset ovat aina yhtä riemastuttavia. Pieni pettymys lukukokemus kuitenkin oli, sillä kokoelmassa oli aiempia kokoelmia vähemmän extraa. On aina hauskaa lukea tekijän kommentteja ja taustoituksia omista töistään, mutta nyt se hauskuus jäi paljolti puuttumaan. Tähän Myhre kyllä kertoo syynkin esipuheessaan:
Alkaa olla yhä vaikeampi kirjoittaa kommentteja näihin kirjoihin, sillä nykyisin ei aina tunnu laisinkaan siltä että olisin tennyt kaikki stripit itse. Ensimmäisen viidensadan hivakan osasin ulkoa, mutta nyt voin selailla itse piirtämiäni ja kirjoittamiani sivuja - ja ihan vilpittömästi katsoa niitä ilman mitään muistikuvaa siitä, että olisin nähnyt niitä aiemmin.
Itse sarjakuvia tämä ei tietenkään tee huonommaksi. Omia suosikkejani ovat "taiteellisemmat" stripit, mm. kokoelman päättävä Lines on Ale, jossa Myhre kuvittaa Edgar Allan Poen säkeitä.
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2004)
****½
Elokuvanakin nähty Ystävät hämärän jälkeen on upea kirja. 600-sivuisen teoksen lukemiseen ei kovin kauaa mennyt, mikä ei johtunut niinkään koukuttavasta juonesta kuin yksinkertaisesti hienosta kerronnasta. Kirja ei nähdäkseni ole aivan kauhugenren keskiössä: vampyyrien ja väkivallan lisäksi se sisältää koulukiusatun Oskarin kasvutarinan ja parikin rakkauskertomusta. Itse asiassa en oikein osaa nähdä teosta kauhuna lainkaan, mutta kun sitä kaikkialla sellaiseksi tituleerataan, niin päädyin sen nyt sitten itsekin kauhuksi lokeroimaan.
Ystäväni kritisoi kirjaa inhorealismista ja oli arvioinnissaan aivan oikeassa - itse en vain näe inhorealismia kritisoinnin aiheena. Kehuessaan elokuvaa monitulkintaisuudesta ja hienosta tunnelmasta ystävä oli myös oikeassa, kirjasta nämä elementit puuttuivat, mutten näe sitäkään varsinaisena vikana. Elokuva ja kirja olivat tältä osin erilaiset, mutten osaa niitä pistää paremmuusjärjestykseen. Hienoja teoksia molemmat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)