Päätin tarttua Taikakirjaimet-blogista löytämääni haasteeseen. Tarkoituksena olisi lukea yksi scifi-teos jokaisesta alla olevasta kategoriasta, yhteensä siis 12 kirjaa. Katsotaan, mitä tästä tulee, ensin täytyy ainakin saada Atorox-novellit alta pois. Aikaa haasteen suorittamiselle on vuoden loppuun. Kategoriat ovat:
1. Nuorille suunnattu science fiction
2. Aikuisten science fiction
3. Hugo-voittaja
4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
6. Steampunk
7. Robotit / Kyborgit / Androidit
8. Avaruusalukset / Avaruusolennot
9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
11. Kyberpunk
12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
EDIT: Kokoan lukulistan omalle sivulleen, kätevämpää niin.
Riikka Pulkkinen: Raja (2007)
****
Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.
Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.
Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.
Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.
Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.
Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.
Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.
Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (2008)
****
Köyhä ja epäonninen kirjailija David Martin tekee kuolemansairaana sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa. Martin tervehtyy, mutta sopimus alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän saatanan kanssa solmitulta. Selvittäessään kustantajan taustoja Martin sotkeutuu noituuden ja murhien sekavaan vyyhteen.
Teoksessa esiintyvä kirjojen hautausmaa tuntui etäisesti tutulta ja kas vain, sehän esiintyi myös Zafónin aiemmassa teoksessa, Tuulen varjossa. Tämän tiedon löysin Hesarin arvostelusta, samoin kuin sen, että teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka menivät minulta täysin ohi. Ehkä kirjallisuushistorian ja klassikoiden kertaus olisi paikallaan..?
Köyhä ja epäonninen kirjailija David Martin tekee kuolemansairaana sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa. Martin tervehtyy, mutta sopimus alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän saatanan kanssa solmitulta. Selvittäessään kustantajan taustoja Martin sotkeutuu noituuden ja murhien sekavaan vyyhteen.
Teoksessa esiintyvä kirjojen hautausmaa tuntui etäisesti tutulta ja kas vain, sehän esiintyi myös Zafónin aiemmassa teoksessa, Tuulen varjossa. Tämän tiedon löysin Hesarin arvostelusta, samoin kuin sen, että teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka menivät minulta täysin ohi. Ehkä kirjallisuushistorian ja klassikoiden kertaus olisi paikallaan..?
Tomi Kontio: Austraasian viimeiset lapset (2002)
****
Tomi, Timo ja muut Huostolan lapset ovat päässeet perheidensä luokse Austraasiaan. Austraasia on kerrassaan ihmeellinen paikka, siellä kaikki ovat onnellisia ja osaavat lentää. Austraasiassa ihmiset ovat jopa niin hyviä, ettei heillä ole lainkaan varjoa. Mutta lapset eivät ole lainkaan varmoja, onko elämä ilman varjoa elämisen arvoista. Niinpä he lähtevät pitkälle ja vaaralliselle matkalle, josta ei selvitä ilman menetyksiä. Kontion trilogian toinen osa on synkkäsävyisempi ja filosofisempi kuin edeltäjänsä.
Tomi, Timo ja muut Huostolan lapset ovat päässeet perheidensä luokse Austraasiaan. Austraasia on kerrassaan ihmeellinen paikka, siellä kaikki ovat onnellisia ja osaavat lentää. Austraasiassa ihmiset ovat jopa niin hyviä, ettei heillä ole lainkaan varjoa. Mutta lapset eivät ole lainkaan varmoja, onko elämä ilman varjoa elämisen arvoista. Niinpä he lähtevät pitkälle ja vaaralliselle matkalle, josta ei selvitä ilman menetyksiä. Kontion trilogian toinen osa on synkkäsävyisempi ja filosofisempi kuin edeltäjänsä.
Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (2000)
***½
Eräänä kevätpäivänä Tomi ja Timo Kokon isä kasvattaa selkäänsä siivet ja katoaa kotipihalle ilmestyneeseen kuoppaan. Kun hetken päästä kaksospoikien äiti ja siskokin häviävät, joutuvat pojat lastenkoti Huostolaan, jota johtaa ilkeä Raakel Vastapöksy. Kaksoset saavat Huostolassa vihollisia mutta myös ystäviä, jotka auttavat heitä selvittämään, mihin heidän perheensä on joutunut.
Keväällä isä sai siivet on suunnattu lapsille ja varhaisnuorille. Kirjan tavassa suhtautua aikuisiin on tiettyä anarkistisuutta: kertoja, toinen pojista, varoittelee lukijaa luottamasta liikaa aikuisiin, koska heistä yleensä ennen pitkää paljastuu ikäviä puolia. Hahmojen nimet ja jotkin repliikit ovat mielestäni vähän väkisin väännetyn hauskoja, mutta ehkäpä alakouluikäinen niistä hauskuuttuu aivan aidosti.
Eräänä kevätpäivänä Tomi ja Timo Kokon isä kasvattaa selkäänsä siivet ja katoaa kotipihalle ilmestyneeseen kuoppaan. Kun hetken päästä kaksospoikien äiti ja siskokin häviävät, joutuvat pojat lastenkoti Huostolaan, jota johtaa ilkeä Raakel Vastapöksy. Kaksoset saavat Huostolassa vihollisia mutta myös ystäviä, jotka auttavat heitä selvittämään, mihin heidän perheensä on joutunut.
Keväällä isä sai siivet on suunnattu lapsille ja varhaisnuorille. Kirjan tavassa suhtautua aikuisiin on tiettyä anarkistisuutta: kertoja, toinen pojista, varoittelee lukijaa luottamasta liikaa aikuisiin, koska heistä yleensä ennen pitkää paljastuu ikäviä puolia. Hahmojen nimet ja jotkin repliikit ovat mielestäni vähän väkisin väännetyn hauskoja, mutta ehkäpä alakouluikäinen niistä hauskuuttuu aivan aidosti.
Desmond Morris: Ihmisten eläintarha (1969)
***½
Morrisin teoksen perusajatus on, että kaupungit muistuttavat olosuhteiltaan hyvin läheisesti eläintarhoja. Koska kaupungit ovat ihmisille - kuten eläintarhat eläimille - epäluonnollisia asuinpaikkoja, seuraa kaupunkielämästä paljon ongelmia. Morris ruotii kaupunki-ihmistä mm. statustaistelun, seksin ja luovuuden näkökulmasta. Viimeksi mainittu onkin seikka, joka pitää ihmiset epävakaissa kaupunkiympäristöissään: Morrisin mukaan luovuus kukoistaa paremmin kaupungeissa kuin kontrolloidummissa kyläyhteisöissä.
Kirjassa on monia hyviä oivalluksia, mutta myös tahatonta huumoria, mm. kun Morris pohtii homoseksuaalisuuden syitä. Huvittavuudet voidaan toki antaa anteeksi, kun huomioidaan kirjan ikä. Naiset ohitetaan kirjassa lähes täysin, mikä selittyy myös paljolti kirjoitusajankohdalla; esim. työelämän statuskamppailu on koskenut enimmäkseen miehiä. Morris itse asiassa mainitsee naisten lisääntyvän määrän työelämässä, mikä tuo heidät mukaan taisteluun.
Vaikka kaupunkiympäristö nähdään monessa kohdin vahingollisena, Morris ei kuitenkaan haaveile "paluusta luontoon", vaan itse asiassa tyrmää täysin moisen valheellisen romanttisuuden. Hän toteaa kuitenkin, että meidän täytyisi tuoda kaupunkeihimme kylämäisiä yhteisöjä, mikäli tahdomme ihmiskunnan säilyvän täysjärkisenä.
Tämä oli myös ensimmäinen esittelemäni "kirjapiirikirja"; muodostimme muutaman tuttavan kanssa kirjapiirin, jossa jokainen esittelee jonkin lukemansa kirjan. Kyseessä ei siis ole perinteinen lukupiiri, jossa keskusteltaisiin yhteisen kirjan pohjalta. Piirimme tuntuu varsin toimivalta, kaikki saavat tietoa monista uusista kirjoista ja keskusteluakin on syntynyt kiitettävästi.
Morrisin teoksen perusajatus on, että kaupungit muistuttavat olosuhteiltaan hyvin läheisesti eläintarhoja. Koska kaupungit ovat ihmisille - kuten eläintarhat eläimille - epäluonnollisia asuinpaikkoja, seuraa kaupunkielämästä paljon ongelmia. Morris ruotii kaupunki-ihmistä mm. statustaistelun, seksin ja luovuuden näkökulmasta. Viimeksi mainittu onkin seikka, joka pitää ihmiset epävakaissa kaupunkiympäristöissään: Morrisin mukaan luovuus kukoistaa paremmin kaupungeissa kuin kontrolloidummissa kyläyhteisöissä.
Kirjassa on monia hyviä oivalluksia, mutta myös tahatonta huumoria, mm. kun Morris pohtii homoseksuaalisuuden syitä. Huvittavuudet voidaan toki antaa anteeksi, kun huomioidaan kirjan ikä. Naiset ohitetaan kirjassa lähes täysin, mikä selittyy myös paljolti kirjoitusajankohdalla; esim. työelämän statuskamppailu on koskenut enimmäkseen miehiä. Morris itse asiassa mainitsee naisten lisääntyvän määrän työelämässä, mikä tuo heidät mukaan taisteluun.
Vaikka kaupunkiympäristö nähdään monessa kohdin vahingollisena, Morris ei kuitenkaan haaveile "paluusta luontoon", vaan itse asiassa tyrmää täysin moisen valheellisen romanttisuuden. Hän toteaa kuitenkin, että meidän täytyisi tuoda kaupunkeihimme kylämäisiä yhteisöjä, mikäli tahdomme ihmiskunnan säilyvän täysjärkisenä.
Tämä oli myös ensimmäinen esittelemäni "kirjapiirikirja"; muodostimme muutaman tuttavan kanssa kirjapiirin, jossa jokainen esittelee jonkin lukemansa kirjan. Kyseessä ei siis ole perinteinen lukupiiri, jossa keskusteltaisiin yhteisen kirjan pohjalta. Piirimme tuntuu varsin toimivalta, kaikki saavat tietoa monista uusista kirjoista ja keskusteluakin on syntynyt kiitettävästi.
Jyri Kontturi: Niukkuuden pedagogiikka. Perusasioiden opettamisen puolesta (2009)
****
Kontturi liputtaa kirjassaan yksinkertaisia ja pieniä asioita. Niukkuuden pedagogiikka ei ole kasvatusteoria, eikä se anna valmiita ohjeita. Lähinnä se antaa virikkeitä opettajalle oman työnsä pohtimiseen; hauskasti ja helpolla kielellä. Kirjan ydinajatukset ovat: Valitse oma tapasi opettaa ja seiso sen takana. Uskalla olla aikuinen.
Tämän kirjan joudun ehkä hankkimaan omaan hyllyyn.
Miten koulu kykenee ikinä kilpailemaan sen kanssa, että lapset ovat koko pienen ikänsä eläneet elämystulvassa puuhalandiassa,mediamyrskyissä, ostoshelveteissä, kaukomatkoilla ja lelumeressä? Sokerikoomassa tokkuroivia ja ylivilkkaiksi viritettyjä maailmanvalloittajia ei herätetä luokassa edes peilipallolla, metelillä ja värivaloilla.
Kontturi liputtaa kirjassaan yksinkertaisia ja pieniä asioita. Niukkuuden pedagogiikka ei ole kasvatusteoria, eikä se anna valmiita ohjeita. Lähinnä se antaa virikkeitä opettajalle oman työnsä pohtimiseen; hauskasti ja helpolla kielellä. Kirjan ydinajatukset ovat: Valitse oma tapasi opettaa ja seiso sen takana. Uskalla olla aikuinen.
Tämän kirjan joudun ehkä hankkimaan omaan hyllyyn.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)