****½
Collinsin Nälkäpeli-trilogia lienee teineille Twilightiakin tutumpi, koska Nälkäpeliä lukevat (tai katsovat) myös pojat. Olin taannoin kuuntelemassa paneelikeskustelua, jossa pohdittiin päähenkilön sukupuolen merkitystä lukijalle. Yleisestihän on niin, että pojat eivät juurikaan koske kirjoihin, joiden päätoimijana on tyttö/nainen. Collinsin sankaritar Katniss Everdeen tuntuu kuitenkin rikkoneen nämä rajat uhmakkaalla rohkeudellaan.
Tapahtumat sijoittuvat luonnonkatastrofin jälkeiseen Panemiin, entiseen Pohjois-Amerikkaan. Panem on jaettu 13:een vyöhykkeeseen ja pääkaupunki Capitoliin, joka hyödyntää vyöhykkeiden resursseja. Muistutuksena vanhasta kapinasta, jossa vyöhykkkeet nousivat vaatimaan oikeuksiaan, Capitol järjestää vuosittaisen Nälkäpelin. Pelissä kaksi nuorta kultakin vyöhykkeeltä taistelevat kuolemaan asti, kunnes jäljellä on vain yksi pelaaja. Trilogia seuraa Katnissin vaiheita Nälkäpelistä uuden kapinan johtajaksi.
Dystopiat ovat nuortenkirjallisuuden uusin buumi, eikä ihmekään. Aikuisten hallitsemassa maailmassa teosten diktatuuriset hallinnot on helppo tuntea tutuiksi, ja diktatuuria hajottamaan lähtevä sankari(tar) on monelle nuorelle miellyttävä samastumisen kohde.
Anne Leinonen: Viivamaalari (2013)
***½
Viivamaalarin alkuasetelma on yhdistelmä uuskummaa ja kevyttä dystopiaa. Teoksen maailmassa ihmisille osoitetaan niin työpaikkoja, asuntoja kuin perheitäkin. Viivamaalarin päähenkilö, Mia, saa hoitaakseen käsitetaiteilijan työn. Uusi työ tuntuu hankalalta, ja lisäksi päänvaivaa aiheuttaa myös hänen kotitalonsa pihapuu, joka on yhtäkkiä kadonnut olemattomiin. Jotta Mia oppisi uuden työnsä, hän lyöttäytyy yhteen Ursulan kanssa. Ursula on vähäpuheinen nainen, joka maalaa maahan päämäärätietoisesti valkeaa viivaa, kilometri toisensa jälkeen.
Kerrontaa tauottavat vaihtelevin kertojaäänin varustetut "väliluvut", joiden merkitys ei vielä lukemishetkellä avaudu. Teos rakentuu muutenkin paljastusten varaan. Lopun yllätyskäänne saattaa tapahtumat aivan uuteen valoon, ja jopa genre tuntuu vaihtuvan. Itseäni käänne ei täysin miellyttänyt, mutta ainakaan en voi väittää, että loppuratkaisu olisi ollut ennalta arvattava. (Eikä voi kyllä kukaan muukaan.)
P.S. Kirja sisältää viittauksen Leinosen Vieraan taivaan alle -novelliin, joka on ilmestynyt URS-antologiassa Maailmanopun kirjasto.
Viivamaalarin alkuasetelma on yhdistelmä uuskummaa ja kevyttä dystopiaa. Teoksen maailmassa ihmisille osoitetaan niin työpaikkoja, asuntoja kuin perheitäkin. Viivamaalarin päähenkilö, Mia, saa hoitaakseen käsitetaiteilijan työn. Uusi työ tuntuu hankalalta, ja lisäksi päänvaivaa aiheuttaa myös hänen kotitalonsa pihapuu, joka on yhtäkkiä kadonnut olemattomiin. Jotta Mia oppisi uuden työnsä, hän lyöttäytyy yhteen Ursulan kanssa. Ursula on vähäpuheinen nainen, joka maalaa maahan päämäärätietoisesti valkeaa viivaa, kilometri toisensa jälkeen.
Kerrontaa tauottavat vaihtelevin kertojaäänin varustetut "väliluvut", joiden merkitys ei vielä lukemishetkellä avaudu. Teos rakentuu muutenkin paljastusten varaan. Lopun yllätyskäänne saattaa tapahtumat aivan uuteen valoon, ja jopa genre tuntuu vaihtuvan. Itseäni käänne ei täysin miellyttänyt, mutta ainakaan en voi väittää, että loppuratkaisu olisi ollut ennalta arvattava. (Eikä voi kyllä kukaan muukaan.)
P.S. Kirja sisältää viittauksen Leinosen Vieraan taivaan alle -novelliin, joka on ilmestynyt URS-antologiassa Maailmanopun kirjasto.
Dan Simmons: Hyperionin tuho (1990)
****
Edellisessä postauksessani lupasin lukea Hyperionin jatko-osat tänä vuonna. Tämän yhden osan sainkin luettua heti ensimmäisen perään, mutta blogin päivittäminen on jäänyt moneksi kuukaudeksi. Syytän työkiireitä. Laiska päivittäminen johtaa valitettavasti siihen, että olen unohtanut jo monta asiaa kirjasta. Teos on paksu, siinä on monta henkilöhahmoa ja siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista; pienen osan saatan vielä muistaa.
Sarjan ensimmäisessä osassa tutuiksi tulleet pyhiinvaeltajat ovat päässeet perille. Muutamakin heistä kohtaa Lepinkäisen ja päätyy suuren piikkipuuhun kitumaan. Mutta mikä tai kuka Lepinkäinen oikeastaan on, ja mitä ovat mystiset aikahaudat, jotka vaeltavat tulevaisuudesta kohti nykyhetkeä?
Teos kuvaa vuorotellen pyhiinvaeltajien vaiheita ja Hegemonian presidentin Meina Gladstonen päätöksentekoa vaikeiden valintojen edessä. Hegemonia on ajautumassa sotaan Hyljittyjen kanssa, ja ratkaisut ovat Gladstonen käsissä. Käy kuitenkin ilmi, ettei monikaan asia ole aivan sitä, miltä näyttää.
Edellisessä postauksessani lupasin lukea Hyperionin jatko-osat tänä vuonna. Tämän yhden osan sainkin luettua heti ensimmäisen perään, mutta blogin päivittäminen on jäänyt moneksi kuukaudeksi. Syytän työkiireitä. Laiska päivittäminen johtaa valitettavasti siihen, että olen unohtanut jo monta asiaa kirjasta. Teos on paksu, siinä on monta henkilöhahmoa ja siinä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista; pienen osan saatan vielä muistaa.
Sarjan ensimmäisessä osassa tutuiksi tulleet pyhiinvaeltajat ovat päässeet perille. Muutamakin heistä kohtaa Lepinkäisen ja päätyy suuren piikkipuuhun kitumaan. Mutta mikä tai kuka Lepinkäinen oikeastaan on, ja mitä ovat mystiset aikahaudat, jotka vaeltavat tulevaisuudesta kohti nykyhetkeä?
Teos kuvaa vuorotellen pyhiinvaeltajien vaiheita ja Hegemonian presidentin Meina Gladstonen päätöksentekoa vaikeiden valintojen edessä. Hegemonia on ajautumassa sotaan Hyljittyjen kanssa, ja ratkaisut ovat Gladstonen käsissä. Käy kuitenkin ilmi, ettei monikaan asia ole aivan sitä, miltä näyttää.
Dan Simmons: Hyperion (1989)
****
Hyperion kertoo seitsemästä pyhiinvaeltajasta, jotka ovat matkalla kohtaamaan Lepinkäistä, myyttistä Kivun herraa. Kehyskertomuksessa tapahtumat etenevät verkkaisesti: teoksen alussa matkalaiset lähtevät kohti Hyperion-planeettaa, lopussa he saapuvat planeetalle saavuttamatta kuitenkaan matkansa lopullista päämäärää. Teos rakentuukin varsinaisesti matkalaisten kertomuksista, joissa he kukin vuorollaan valottavat syitä mukana ololleen.
Hyperionin Aikahaudoissa elävä Lepinkäinen on lähes yliluonnollisilla voimilla varustettu teräksinen tappokone, jolle on perustettu oma kirkkokin. Matkalaisten tarinat rakentavat palapelin tavoin kuvaa sekä Lepinkäisestä että Simmonsin luomasta huikeasta tulevaisuuden maailmasta.
Alkusivuilla lukeminen uhkasi loppua alkuunsa koukeroisen ja vaikeaselkoisen tyylin vuoksi, mutta kohta joko tyyli muuttui tai sitten totuin siihen. Joka tapauksessa pyhiinvaeltajien kertomukset tempaisivat mukaansa. Erityisen mieleenpainuva oli ensimmäinen, isä Lenar Hoytin tarina isä Duréesta ja ristinmuotoisista.
Hyperion jäi viimeiseksi kirjakseni scifi-haasteessa, jota en valitettavasti saanut urakoitua loppuun. Ensi vuodelle voisin asettaa tavoitteeksi lukea Hyperionin jatko-osat nyt, kun ensimmäinen on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.
Hyperion kertoo seitsemästä pyhiinvaeltajasta, jotka ovat matkalla kohtaamaan Lepinkäistä, myyttistä Kivun herraa. Kehyskertomuksessa tapahtumat etenevät verkkaisesti: teoksen alussa matkalaiset lähtevät kohti Hyperion-planeettaa, lopussa he saapuvat planeetalle saavuttamatta kuitenkaan matkansa lopullista päämäärää. Teos rakentuukin varsinaisesti matkalaisten kertomuksista, joissa he kukin vuorollaan valottavat syitä mukana ololleen.
Hyperionin Aikahaudoissa elävä Lepinkäinen on lähes yliluonnollisilla voimilla varustettu teräksinen tappokone, jolle on perustettu oma kirkkokin. Matkalaisten tarinat rakentavat palapelin tavoin kuvaa sekä Lepinkäisestä että Simmonsin luomasta huikeasta tulevaisuuden maailmasta.
Alkusivuilla lukeminen uhkasi loppua alkuunsa koukeroisen ja vaikeaselkoisen tyylin vuoksi, mutta kohta joko tyyli muuttui tai sitten totuin siihen. Joka tapauksessa pyhiinvaeltajien kertomukset tempaisivat mukaansa. Erityisen mieleenpainuva oli ensimmäinen, isä Lenar Hoytin tarina isä Duréesta ja ristinmuotoisista.
Hyperion jäi viimeiseksi kirjakseni scifi-haasteessa, jota en valitettavasti saanut urakoitua loppuun. Ensi vuodelle voisin asettaa tavoitteeksi lukea Hyperionin jatko-osat nyt, kun ensimmäinen on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa.
Brian Aldiss: Pimeät valovuodet (1964)
***½
Luin Aldissin Pimeät valovuodet ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja silloin se teki suuren vaikutuksen. Nyt, luettuani scifiä huomattavasti enemmän, se teki edelleen suuren vaikutuksen vanhahtavuudestaan huolimatta. Teos on oikeastaan aika klassinen tarina kahden lajin, ihmisten ja utodien, kohtaamisesta. Kun ihminen kohtaa jotakin, mitä se ei pysty ymmärtämään, ei jälki ole kaunista. Analogiaa rotuerotteluun on vaikea välttää ja teemaa on sittemmin varioitu useita kertoja, mutta teoksen syntyajankohtana oivallus lienee ollut kohtuullisen tuore. Luin teoksen osana scifi-haastetta (avaruusolennot).
Luin Aldissin Pimeät valovuodet ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja silloin se teki suuren vaikutuksen. Nyt, luettuani scifiä huomattavasti enemmän, se teki edelleen suuren vaikutuksen vanhahtavuudestaan huolimatta. Teos on oikeastaan aika klassinen tarina kahden lajin, ihmisten ja utodien, kohtaamisesta. Kun ihminen kohtaa jotakin, mitä se ei pysty ymmärtämään, ei jälki ole kaunista. Analogiaa rotuerotteluun on vaikea välttää ja teemaa on sittemmin varioitu useita kertoja, mutta teoksen syntyajankohtana oivallus lienee ollut kohtuullisen tuore. Luin teoksen osana scifi-haastetta (avaruusolennot).
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)
****
Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:
Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.
Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.
Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.
Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:
Kustantaja Olli Suominen matkusteli paljon työssään ja tapasi kaikkialla naisia. Monet heistä tarjosivat itseään hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntenut kiusausta ryhtyä eroottisiin seikkailuihin. Itse asiassa häntä ahdisti ajatus, että hänen pitäisi perehtyä vieraaseen kehoon ja kohdata kaikki siihen sisältyvät erityispiirteet, epätäydellisyydet ja normipoikkeamat. Hän kohdisti seksuaaliset päiväunensa aina vaimonsa vartaloon, jonka oli oppinut tuntemaan läpikotaisin ja joka siksi oli kokemuksena miellyttävän selkeä.
Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.
Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.
Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)
****
Pidän huomattavasti enemmän Sinisalon novellituotannosta, ja romaanit ovatkin enimmäkseen olleet sellaista "ihan hyvä, mutta..." -materiaalia minun makuuni. Suosikkini on ollut Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, ja nyt voin ilokseni todeta, että Enkelten verta nousee kyllä sen rinnalle toiseksi suosikiksi.
Mehiläisiä kasvattava Orvo on menettänyt niin vaimonsa kuin poikansakin. Jo vuosia sitten toisen miehen matkaan lähtenyt Marja-Terttu ei Orvoa juuri sureta, mutta Eero-pojan kuolema satuttaa sitäkin enemmän. Perheenjäsenten lisäksi Orvo kohtaa vielä kolmannenkin menetyksen, kun mehiläispesät alkavat tyhjentyä yksi kerrallaan - eivätkä vain Orvon pesät, vaan mehiläisten katoamisia aletaan raportoida ympäri maailmaa. Mehiläisillä on teoksessa kaksoisfunktio: mehiläisten katoamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin lisäksi Sinisalo hyödyntää niiden mytologista roolia kahden maailman kulkijana.
Orvoon fokalisoituvaa kerrontaa katkovat Eeron kirjoittamat blogimerkinnät kommentteineen. Blogimerkintöjen kautta Orvo oppii tuntimaan pojastaan uuden, vieraan puolen. Blogeja on kaksi, ja vaikka molemmat keskittyvät eläinten oikeuksiin, on uudempi niistä sanankäänteiltään ja ajatuksiltaan huomattavasti radikaalimpi. Oliko jommankumman blogin takana "todellisempi" Eero, vai voiko kirjoittajan olemusta ylipäätään etsiä hänen teksteistään? Netti-identiteettejä ei kirjassa pohdita, mutta se herättää helposti niihin liittyviä sivupohdintoja.
Blogitekstien tehtävänä on myös antaa tietoa mm. lihan tehotuotannosta, eräänlaista infodumppia siis. Hesarin arvostelussa todetaankin, että "romaani luennoi liikaa". Itse en kuitenkaan näihin informaatiopätkiin tympääntynyt, koska blogimerkintöjen kärjekkyys ja provosoiva luonne veivät niiltä "luentomaisuutta". Kokonaisuuden kruunasivat kommentit, joissa oli taitavasti jäljitelty keskustelupalstojen yleistä tasoa. Loppukäänteiden avulla oli myös vältetty se moralistisuus, jota pelkäsin koko ajan ja joka tällaisia aiheita käsitteleviä teoksia helposti vaivaa.
Kaiken kaikkiaan kirja rakentaa Sinisalolle tyypillistä pessimististä ihmiskuvaa ja muistuttaa siitä, että asiat ovat jo nyt huonosti - huomenna todennäköisesti vielä huonommin.
Pidän huomattavasti enemmän Sinisalon novellituotannosta, ja romaanit ovatkin enimmäkseen olleet sellaista "ihan hyvä, mutta..." -materiaalia minun makuuni. Suosikkini on ollut Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, ja nyt voin ilokseni todeta, että Enkelten verta nousee kyllä sen rinnalle toiseksi suosikiksi.
Mehiläisiä kasvattava Orvo on menettänyt niin vaimonsa kuin poikansakin. Jo vuosia sitten toisen miehen matkaan lähtenyt Marja-Terttu ei Orvoa juuri sureta, mutta Eero-pojan kuolema satuttaa sitäkin enemmän. Perheenjäsenten lisäksi Orvo kohtaa vielä kolmannenkin menetyksen, kun mehiläispesät alkavat tyhjentyä yksi kerrallaan - eivätkä vain Orvon pesät, vaan mehiläisten katoamisia aletaan raportoida ympäri maailmaa. Mehiläisillä on teoksessa kaksoisfunktio: mehiläisten katoamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin lisäksi Sinisalo hyödyntää niiden mytologista roolia kahden maailman kulkijana.
Orvoon fokalisoituvaa kerrontaa katkovat Eeron kirjoittamat blogimerkinnät kommentteineen. Blogimerkintöjen kautta Orvo oppii tuntimaan pojastaan uuden, vieraan puolen. Blogeja on kaksi, ja vaikka molemmat keskittyvät eläinten oikeuksiin, on uudempi niistä sanankäänteiltään ja ajatuksiltaan huomattavasti radikaalimpi. Oliko jommankumman blogin takana "todellisempi" Eero, vai voiko kirjoittajan olemusta ylipäätään etsiä hänen teksteistään? Netti-identiteettejä ei kirjassa pohdita, mutta se herättää helposti niihin liittyviä sivupohdintoja.
Blogitekstien tehtävänä on myös antaa tietoa mm. lihan tehotuotannosta, eräänlaista infodumppia siis. Hesarin arvostelussa todetaankin, että "romaani luennoi liikaa". Itse en kuitenkaan näihin informaatiopätkiin tympääntynyt, koska blogimerkintöjen kärjekkyys ja provosoiva luonne veivät niiltä "luentomaisuutta". Kokonaisuuden kruunasivat kommentit, joissa oli taitavasti jäljitelty keskustelupalstojen yleistä tasoa. Loppukäänteiden avulla oli myös vältetty se moralistisuus, jota pelkäsin koko ajan ja joka tällaisia aiheita käsitteleviä teoksia helposti vaivaa.
Kaiken kaikkiaan kirja rakentaa Sinisalolle tyypillistä pessimististä ihmiskuvaa ja muistuttaa siitä, että asiat ovat jo nyt huonosti - huomenna todennäköisesti vielä huonommin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)