Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (2010)

****

Kustantaja Olli Suominen elää tyytyväisenä hitaan jatkumohakuisuuden täyttämää elämäänsä:

Kustantaja Olli Suominen matkusteli paljon työssään ja tapasi kaikkialla naisia. Monet heistä tarjosivat itseään hänelle. Hän ei kuitenkaan tuntenut kiusausta ryhtyä eroottisiin seikkailuihin. Itse asiassa häntä ahdisti ajatus, että hänen pitäisi perehtyä vieraaseen kehoon ja kohdata kaikki siihen sisältyvät erityispiirteet, epätäydellisyydet ja normipoikkeamat. Hän kohdisti seksuaaliset päiväunensa aina vaimonsa vartaloon, jonka oli oppinut tuntemaan läpikotaisin ja joka siksi oli kokemuksena miellyttävän selkeä.

Ollilla ei ole juurikaan aikaa Aino-vaimolle ja pojalle, mutta arki rullaa tuttuun, tavalliseen tapaansa. Kunnes sitten esiin putkahtaa nimi menneisyydestä: Kerttu Kara, Ollin nuoruuden rakastettu. Olli tuntee yhä vetoa Kerttuun, mutta onnistuisi ehkä välttymään houkutukselta, ellei häntä suorastaan pakotettaisi romanssiin Kertun kanssa. Kertun kanssa vietetty aika on - vastakohtana hitaalle jatkumohakuisuudelle - täydellisen cinemaattista.

Ollin ja Kertun historiasta löytyy rakkauden lisäksi myös huonoja muistoja, jotakin pahaa, jota Olli ei halua muistella. Siihen liittyät myös Harjukaupungin salakäytävät, joissa Olli vieraili lapsena Blomroosien sisarusten kanssa, ja niitäkään Olli ei halua muistaa. Salaisuus paljastuu lukijalle pala kerrallaan, mikä asettaa kirjalle kovan vaatimuksen. Mielikuvituksella varustettu lukija rakentaa vihjeistä jotakin niin kammottavaa, ettei oikein mikään kykene vastaamaan sitä mielikuvaa. Vaikka Kertun historia paljastuukin varsin surulliseksi ja julmaksi, se tuntuu kuitenkin vähän laimealta odotuksiin nähden.

Jääskeläinen on kirjoittanut tarinalle kaksi loppua, eikä lukija voi kirjaan tarttuessaan tietää, kumman lopun tulee lukemaan. Itse luin blancin, hidasta jatkumohakuisuutta edustavan lopetuksen. Liekö johtunut siitä, että luin sen ensin, mutta huomasin pitäväni siitä enemmän kuin dramaattisemmasta, cinemaattisuutta edustavasta rougesta, jonka luin Atenan verkkosivuilta. Sen verran Kerttu Karan kirjoitukset cinemaattisuudesta vaikuttivat, että jäin pohtimaan, mitä tämä mieltymykseni maanläheisempään lopetukseen kertoo persoonastani.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011)

****

Pidän huomattavasti enemmän Sinisalon novellituotannosta, ja romaanit ovatkin enimmäkseen olleet sellaista "ihan hyvä, mutta..." -materiaalia minun makuuni. Suosikkini on ollut Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi, ja nyt voin ilokseni todeta, että Enkelten verta nousee kyllä sen rinnalle toiseksi suosikiksi.

Mehiläisiä kasvattava Orvo on menettänyt niin vaimonsa kuin poikansakin. Jo vuosia sitten toisen miehen matkaan lähtenyt Marja-Terttu ei Orvoa juuri sureta, mutta Eero-pojan kuolema satuttaa sitäkin enemmän. Perheenjäsenten lisäksi Orvo kohtaa vielä kolmannenkin menetyksen, kun mehiläispesät alkavat tyhjentyä yksi kerrallaan - eivätkä vain Orvon pesät, vaan mehiläisten katoamisia aletaan raportoida ympäri maailmaa. Mehiläisillä on teoksessa kaksoisfunktio: mehiläisten katoamisen aiheuttaman ympäristökatastrofin lisäksi Sinisalo hyödyntää niiden mytologista roolia kahden maailman kulkijana.

Orvoon fokalisoituvaa kerrontaa katkovat Eeron kirjoittamat blogimerkinnät kommentteineen. Blogimerkintöjen kautta Orvo oppii tuntimaan pojastaan uuden, vieraan puolen. Blogeja on kaksi, ja vaikka molemmat keskittyvät eläinten oikeuksiin, on uudempi niistä sanankäänteiltään ja ajatuksiltaan huomattavasti radikaalimpi. Oliko jommankumman blogin takana "todellisempi" Eero, vai voiko kirjoittajan olemusta ylipäätään etsiä hänen teksteistään? Netti-identiteettejä ei kirjassa pohdita, mutta se herättää helposti niihin liittyviä sivupohdintoja.

Blogitekstien tehtävänä on myös antaa tietoa mm. lihan tehotuotannosta, eräänlaista infodumppia siis. Hesarin arvostelussa todetaankin, että "romaani luennoi liikaa". Itse en kuitenkaan näihin informaatiopätkiin tympääntynyt, koska blogimerkintöjen kärjekkyys ja provosoiva luonne veivät niiltä "luentomaisuutta". Kokonaisuuden kruunasivat kommentit, joissa oli taitavasti jäljitelty keskustelupalstojen yleistä tasoa. Loppukäänteiden avulla oli myös vältetty se moralistisuus, jota pelkäsin koko ajan ja joka tällaisia aiheita käsitteleviä teoksia helposti vaivaa.

Kaiken kaikkiaan kirja rakentaa Sinisalolle tyypillistä pessimististä ihmiskuvaa ja muistuttaa siitä, että asiat ovat jo nyt huonosti - huomenna todennäköisesti vielä huonommin.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (2010)

***

Rajaniemen Kvanttivarasta hypetettiin ilmestymisensä jälkeen niin paljon, että odotukset olivat todella korkealla. Liian korkealla - kuten yleensäkin. Hypetys ei tietenkään ole Rajaniemen vika, eikä teosta voi moittia vain siksi, ettei se pystynyt täyttämään ylisuuria odotuksia. Juoni itsessään oli melko tavanomainen, ja Kvanttivarkaan ehdoton vahvuus onkin sen luoma tulevaisuuden maailma. Teoksessa esitelty teknologia on niin kehittynyttä, että se nykyihmisen silmiin vaikuttaa lähes taikuudelta. Se laittaa myös miettimään, missä määrin tällaisessa maailmassa elävät ihmiset ovat enää samanlaisia kuin me.

Tapahtumat lähtevät käyntiin, kun mestarivaras Jean le Flambeur tullaan pelastamaan Sobornostin dilemmavankilasta. Flambeurin vapaudelle on kuitenkin ehto, hänen on suoritettava vapauttajansa, Mieli-nimisen naisen hänelle antama tehtävä. Tehtävänanto vie hänet Marsiin, Oublietten vaeltavaan kaupunkiin. Marsissa käytettävä teknologia, kuten gevulotin kautta jaettavat yhteismuistot, ovat vieraita myös Flambeurille, ja tätä kautta mahdollistuu edes hiukan yksityiskohtaisempi ideoiden esittely lukijalle.

Infodumppiin kirja ei kuitenkaan sorru, ja Flambeurin kautta tapahtuva esittelykin jää niin vähäiseksi, että päävastuu asioiden ymmärtämisestä jää lukijalle. Alussa tämä aiheuttaa hämmennystä ja sekavuuden tunnetta, mutta tarinan edetessä termit tulevat tutuiksi ja ilmiöt saavat jonkinlaisen hahmon lukijan mielessä - mahdollisesti erilaisen eri lukijoilla.

Vaikka teoksessa oli paljon hyvää, jokin sen lukemisessa takkusi, ja sainkin kehitettyä lukemisesta useamman viikon mittaisen urakan. Jatko-osat tulevat varmastikin luetuksi, mutta erityisen suurella innolla en niitä odota. Luin Kvanttivarkaan osana scifihaastetta (jonka kanssa alkaa tulla aikamoinen kiire...) sijoittaen sen kategoriaan "aikuisten science fiction".

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)

*****

En muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi tehnyt näin syvän vaikutuksen. Teemestarin kirja yhdistää taitavasti dystooppisen tulevaisuusnäkymän tunnelmalliseen kuvaukseen. Kieli on lyyristä, silti teoksessa on vahva juoni, joka pitää otteessaan.

Noria on valmistumassa teemestariksi maailmassa, jossa vettä säännöstellään ankarasti. Ystävänsä Sanjan kanssa hän käy muoviröykkiöistä etsimässä entismaailman merkkejä, ihmeellisiä laitteita, joiden käyttötarkoitus on täysi arvoitus. Entisajan ja nykyisajan välillä on hämärän vuosisata, joka on peittänyt unohdukseen sen, mitä joskus oli. Jäljellä on vain kasa koskaan maatumatonta turhaa romua.

Menetetty teknologia, tapahtunut katastrofi, veden puute - lopulta mikään niistä ei ole ihmisille tuhoisinta. Pahinta on valtaapitävien ahneus ja pelkurimaisuus, se uhkaa viedä viimeisenkin toivon.

"Haluaisin kaivautua muovihaudan pohjaan asti. Ehkä silloin ymmärtäisin entismaailmaa ja ihmisiä, jotka heittivät tämän kaiken pois."
"Ajattelet heitä liikaa", Sanja sanoi.
"Sinäkin ajattelet heitä", vastasin. "Et kävisi täällä muuten."
"En minä heitä ajattele", Sanja sanoi. "Vain heidän laitteitaan, sitä mitä he osasivat ja sitä minkä he jättivät meille." Hän vaikeni ja laski kätensä käsivarrelleni. Tunsin hihan kankaan läpi hänen sormiensa lämpimät ääriviivat ja niitä ympäröivän auringon, kaksi erilaista kuumuutta vierekkäin.
"Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekään ajatelleet meitä."

Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Lankeemus (2010)

**½

Luettuani trilogian ensimmäisen osan Vitsaus ajattelin jälkimmäisten osien jäävän lukematta. Tartuin Lankeemukseen kuitenkin lomamatkalla muun lukemisen puutteessa, ja kyllä se ihan oivaa viihdykettä olikin. Jatko-osa osoittautui edeltäjäänsä paremmaksi ja onnistui herättämään kiinnostusta loppuratkaisuun sen verran, että kolmaskin osa täytynee lukea.

Yritys vampyyri-invaasion alullepanijan, Mestarin, tuhoamiseksi on epäonnistunut, ja näyttää siltä, etteivät tavanomaiset vampyyrintappokeinot tehoa tähän ikivanhaan verenimijään. Vastakkain eivät ole vain ihmiset ja vampyyrit, sillä myöskään muut Muinaiset (=vampyyrien eliittiä) eivät ole innoissaan Mestarin tavasta levittää hallitsemattosti heidän hienoa verenperintöään.

Kirjassa on paljon hyvää, mutta liikaa kliseitä. Tässä osassa yhtenä pääjuonteena on Occido Lumenin tavoittelu. Hopeakantinen kirja sisältää symboleja, joissa on avain ratkaisuun. Lisäksi yritetään selvittää Mestarin todellista nimeä, koska se antaa vallan olentoon. *haukottelee*

Alastair Reynolds: Pääteasema (2010)

****

Hän käveli kumpareelle, jolla Meroka jo seisoi aivan samoin kuin hän itse oli seisonut edellisiltana ja katsellut Spearpointia. Torni kohosi siellä yhä, edelleen valaistuna purppuran ja oranssin väristä auringonnousua vasten: Se oli kuin valopisteiden täplittämä tikari, joka oli survaistu maailman ihon läpi ja kimmelsi nyt kylmässä kaukaisuudessa, liian lähellä jotta hän olisi voinut tuntea heidän matkustaneen merkittävän kauas ja liian kaukana tarjotakseen turvaa.

Reynoldsin kirjat eivät ole koskaan pettäneet, eikä uusin suomennos Pääteasema tee tästä poikkeusta. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa Maapallo on enimmäkseen asumatonta aluetta. Asutus keskittyy neulamaisen Spearpointin rinteille ja sen lähiympäristöön. Maailma jakautuu vyöhykkeisiin, jotka poikkeavat toisistaan käytettävissä olevan teknologian tason osalta: Neon Heightsin etuoikeutetut asiakkaat nauttivat sähkölaitteiden tuomasta viihtyvyydestä, Horsetownissa ei toimi mikään hevosvaunuja mutkikkaampi. Jos ylemmän teknologian tasolta tuo laitteita alemmalle tasolle, ne rikkoutuvat. Samoin käy ihmisille, joten vyöhykeraja kannattaa ylittää vain, jos käytettävissä on oireita lievittävää lääkettä.

Patologi Quillon on saanut peräänsä enkelitappajia Taivaallisilta tasoilta ja vaeltaa läpi vyöhykkeiden rääväsuisen Merokan opastamana. Takaa-ajajien lisäksi kaksikko kohtaa pakomatkalla monenlaisia vaaroja. Niistä vähäisimpiä eivät ole vyöhykerajat, jotka ovat alkaneet tuntemattomasta syystä siirtyillä rajusti ja hallitsemattomasti. Vaarassa ovat niin ihmishenget kuin koko sivilisaatiokin.

Sijoitin Pääteaseman haasteessa steampunkiin, vaikkei se kovin puhtaasti lajia edustakaan. Yksi teoksen maailman vyöhykkeistä on kuitenkin nimeltään Steamville ja ilmalaivat ovat tarinassa merkittävässä osassa - se riittäköön. Hiukan teoksessa häiritsi se, että se yritti olla syvällisempi kuin olikaan. Reynolds on parhaimmillaan maailmojen ja erilaisten hahmojen luojana, ne tuovat teoksiin ihmeen tuntua ja kantavat jo yksinään pitkälle.

William Gibson: Mona Lisa (1988)

**½

Gibsonin Mona Lisa on Neurovelhon aloittaman trilogian kolmas osa, minkä huomasin harmillisesti vasta lukiessani kirjaa. Ymmärtääkseni kyseessä on itsenäinen teos, mutta ehkä olisi kuitenkin ollut mukavaa, että ensimmäisestä osasta olisi ollut muistissa vähän enemmän ja että toinen osa olisi tullut luettua. Tämäkään tuskin olisi kuitenkaan auttanut siihen, että kirjasta jäi vähän valju maku, vaikka Neurovelhosta muistan kyllä pitäneeni.

Kirja kuljettaa rinnakkain neljää tarinaa, mikä osaltaan aiheuttaa sen, ettei yksikään hahmo tule lukijalle kunnolla tutuksi. Hahmoissa oli kiinnostavia aineksia ja juonenkäänteet olivat ajoittain hyvinkin mukaansatempaavia, mutta jotain jäi puuttumaan. Scifi-haasteen kyberpunk-osio tuli kuitenkin suoritetuksi, hyvä niin.