***
Rajaniemen Kvanttivarasta hypetettiin ilmestymisensä jälkeen niin paljon, että odotukset olivat todella korkealla. Liian korkealla - kuten yleensäkin. Hypetys ei tietenkään ole Rajaniemen vika, eikä teosta voi moittia vain siksi, ettei se pystynyt täyttämään ylisuuria odotuksia. Juoni itsessään oli melko tavanomainen, ja Kvanttivarkaan ehdoton vahvuus onkin sen luoma tulevaisuuden maailma. Teoksessa esitelty teknologia on niin kehittynyttä, että se nykyihmisen silmiin vaikuttaa lähes taikuudelta. Se laittaa myös miettimään, missä määrin tällaisessa maailmassa elävät ihmiset ovat enää samanlaisia kuin me.
Tapahtumat lähtevät käyntiin, kun mestarivaras Jean le Flambeur tullaan pelastamaan Sobornostin dilemmavankilasta. Flambeurin vapaudelle on kuitenkin ehto, hänen on suoritettava vapauttajansa, Mieli-nimisen naisen hänelle antama tehtävä. Tehtävänanto vie hänet Marsiin, Oublietten vaeltavaan kaupunkiin. Marsissa käytettävä teknologia, kuten gevulotin kautta jaettavat yhteismuistot, ovat vieraita myös Flambeurille, ja tätä kautta mahdollistuu edes hiukan yksityiskohtaisempi ideoiden esittely lukijalle.
Infodumppiin kirja ei kuitenkaan sorru, ja Flambeurin kautta tapahtuva esittelykin jää niin vähäiseksi, että päävastuu asioiden ymmärtämisestä jää lukijalle. Alussa tämä aiheuttaa hämmennystä ja sekavuuden tunnetta, mutta tarinan edetessä termit tulevat tutuiksi ja ilmiöt saavat jonkinlaisen hahmon lukijan mielessä - mahdollisesti erilaisen eri lukijoilla.
Vaikka teoksessa oli paljon hyvää, jokin sen lukemisessa takkusi, ja sainkin kehitettyä lukemisesta useamman viikon mittaisen urakan. Jatko-osat tulevat varmastikin luetuksi, mutta erityisen suurella innolla en niitä odota. Luin Kvanttivarkaan osana scifihaastetta (jonka kanssa alkaa tulla aikamoinen kiire...) sijoittaen sen kategoriaan "aikuisten science fiction".
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012)
*****
En muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi tehnyt näin syvän vaikutuksen. Teemestarin kirja yhdistää taitavasti dystooppisen tulevaisuusnäkymän tunnelmalliseen kuvaukseen. Kieli on lyyristä, silti teoksessa on vahva juoni, joka pitää otteessaan.
Noria on valmistumassa teemestariksi maailmassa, jossa vettä säännöstellään ankarasti. Ystävänsä Sanjan kanssa hän käy muoviröykkiöistä etsimässä entismaailman merkkejä, ihmeellisiä laitteita, joiden käyttötarkoitus on täysi arvoitus. Entisajan ja nykyisajan välillä on hämärän vuosisata, joka on peittänyt unohdukseen sen, mitä joskus oli. Jäljellä on vain kasa koskaan maatumatonta turhaa romua.
Menetetty teknologia, tapahtunut katastrofi, veden puute - lopulta mikään niistä ei ole ihmisille tuhoisinta. Pahinta on valtaapitävien ahneus ja pelkurimaisuus, se uhkaa viedä viimeisenkin toivon.
En muista, milloin viimeksi jokin kirja olisi tehnyt näin syvän vaikutuksen. Teemestarin kirja yhdistää taitavasti dystooppisen tulevaisuusnäkymän tunnelmalliseen kuvaukseen. Kieli on lyyristä, silti teoksessa on vahva juoni, joka pitää otteessaan.
Noria on valmistumassa teemestariksi maailmassa, jossa vettä säännöstellään ankarasti. Ystävänsä Sanjan kanssa hän käy muoviröykkiöistä etsimässä entismaailman merkkejä, ihmeellisiä laitteita, joiden käyttötarkoitus on täysi arvoitus. Entisajan ja nykyisajan välillä on hämärän vuosisata, joka on peittänyt unohdukseen sen, mitä joskus oli. Jäljellä on vain kasa koskaan maatumatonta turhaa romua.
Menetetty teknologia, tapahtunut katastrofi, veden puute - lopulta mikään niistä ei ole ihmisille tuhoisinta. Pahinta on valtaapitävien ahneus ja pelkurimaisuus, se uhkaa viedä viimeisenkin toivon.
"Haluaisin kaivautua muovihaudan pohjaan asti. Ehkä silloin ymmärtäisin entismaailmaa ja ihmisiä, jotka heittivät tämän kaiken pois."
"Ajattelet heitä liikaa", Sanja sanoi.
"Sinäkin ajattelet heitä", vastasin. "Et kävisi täällä muuten."
"En minä heitä ajattele", Sanja sanoi. "Vain heidän laitteitaan, sitä mitä he osasivat ja sitä minkä he jättivät meille." Hän vaikeni ja laski kätensä käsivarrelleni. Tunsin hihan kankaan läpi hänen sormiensa lämpimät ääriviivat ja niitä ympäröivän auringon, kaksi erilaista kuumuutta vierekkäin.
"Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekään ajatelleet meitä."
Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Lankeemus (2010)
**½
Luettuani trilogian ensimmäisen osan Vitsaus ajattelin jälkimmäisten osien jäävän lukematta. Tartuin Lankeemukseen kuitenkin lomamatkalla muun lukemisen puutteessa, ja kyllä se ihan oivaa viihdykettä olikin. Jatko-osa osoittautui edeltäjäänsä paremmaksi ja onnistui herättämään kiinnostusta loppuratkaisuun sen verran, että kolmaskin osa täytynee lukea.
Yritys vampyyri-invaasion alullepanijan, Mestarin, tuhoamiseksi on epäonnistunut, ja näyttää siltä, etteivät tavanomaiset vampyyrintappokeinot tehoa tähän ikivanhaan verenimijään. Vastakkain eivät ole vain ihmiset ja vampyyrit, sillä myöskään muut Muinaiset (=vampyyrien eliittiä) eivät ole innoissaan Mestarin tavasta levittää hallitsemattosti heidän hienoa verenperintöään.
Kirjassa on paljon hyvää, mutta liikaa kliseitä. Tässä osassa yhtenä pääjuonteena on Occido Lumenin tavoittelu. Hopeakantinen kirja sisältää symboleja, joissa on avain ratkaisuun. Lisäksi yritetään selvittää Mestarin todellista nimeä, koska se antaa vallan olentoon. *haukottelee*
Luettuani trilogian ensimmäisen osan Vitsaus ajattelin jälkimmäisten osien jäävän lukematta. Tartuin Lankeemukseen kuitenkin lomamatkalla muun lukemisen puutteessa, ja kyllä se ihan oivaa viihdykettä olikin. Jatko-osa osoittautui edeltäjäänsä paremmaksi ja onnistui herättämään kiinnostusta loppuratkaisuun sen verran, että kolmaskin osa täytynee lukea.
Yritys vampyyri-invaasion alullepanijan, Mestarin, tuhoamiseksi on epäonnistunut, ja näyttää siltä, etteivät tavanomaiset vampyyrintappokeinot tehoa tähän ikivanhaan verenimijään. Vastakkain eivät ole vain ihmiset ja vampyyrit, sillä myöskään muut Muinaiset (=vampyyrien eliittiä) eivät ole innoissaan Mestarin tavasta levittää hallitsemattosti heidän hienoa verenperintöään.
Kirjassa on paljon hyvää, mutta liikaa kliseitä. Tässä osassa yhtenä pääjuonteena on Occido Lumenin tavoittelu. Hopeakantinen kirja sisältää symboleja, joissa on avain ratkaisuun. Lisäksi yritetään selvittää Mestarin todellista nimeä, koska se antaa vallan olentoon. *haukottelee*
Alastair Reynolds: Pääteasema (2010)
****
Reynoldsin kirjat eivät ole koskaan pettäneet, eikä uusin suomennos Pääteasema tee tästä poikkeusta. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa Maapallo on enimmäkseen asumatonta aluetta. Asutus keskittyy neulamaisen Spearpointin rinteille ja sen lähiympäristöön. Maailma jakautuu vyöhykkeisiin, jotka poikkeavat toisistaan käytettävissä olevan teknologian tason osalta: Neon Heightsin etuoikeutetut asiakkaat nauttivat sähkölaitteiden tuomasta viihtyvyydestä, Horsetownissa ei toimi mikään hevosvaunuja mutkikkaampi. Jos ylemmän teknologian tasolta tuo laitteita alemmalle tasolle, ne rikkoutuvat. Samoin käy ihmisille, joten vyöhykeraja kannattaa ylittää vain, jos käytettävissä on oireita lievittävää lääkettä.
Patologi Quillon on saanut peräänsä enkelitappajia Taivaallisilta tasoilta ja vaeltaa läpi vyöhykkeiden rääväsuisen Merokan opastamana. Takaa-ajajien lisäksi kaksikko kohtaa pakomatkalla monenlaisia vaaroja. Niistä vähäisimpiä eivät ole vyöhykerajat, jotka ovat alkaneet tuntemattomasta syystä siirtyillä rajusti ja hallitsemattomasti. Vaarassa ovat niin ihmishenget kuin koko sivilisaatiokin.
Sijoitin Pääteaseman haasteessa steampunkiin, vaikkei se kovin puhtaasti lajia edustakaan. Yksi teoksen maailman vyöhykkeistä on kuitenkin nimeltään Steamville ja ilmalaivat ovat tarinassa merkittävässä osassa - se riittäköön. Hiukan teoksessa häiritsi se, että se yritti olla syvällisempi kuin olikaan. Reynolds on parhaimmillaan maailmojen ja erilaisten hahmojen luojana, ne tuovat teoksiin ihmeen tuntua ja kantavat jo yksinään pitkälle.
Hän käveli kumpareelle, jolla Meroka jo seisoi aivan samoin kuin hän itse oli seisonut edellisiltana ja katsellut Spearpointia. Torni kohosi siellä yhä, edelleen valaistuna purppuran ja oranssin väristä auringonnousua vasten: Se oli kuin valopisteiden täplittämä tikari, joka oli survaistu maailman ihon läpi ja kimmelsi nyt kylmässä kaukaisuudessa, liian lähellä jotta hän olisi voinut tuntea heidän matkustaneen merkittävän kauas ja liian kaukana tarjotakseen turvaa.
Reynoldsin kirjat eivät ole koskaan pettäneet, eikä uusin suomennos Pääteasema tee tästä poikkeusta. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa Maapallo on enimmäkseen asumatonta aluetta. Asutus keskittyy neulamaisen Spearpointin rinteille ja sen lähiympäristöön. Maailma jakautuu vyöhykkeisiin, jotka poikkeavat toisistaan käytettävissä olevan teknologian tason osalta: Neon Heightsin etuoikeutetut asiakkaat nauttivat sähkölaitteiden tuomasta viihtyvyydestä, Horsetownissa ei toimi mikään hevosvaunuja mutkikkaampi. Jos ylemmän teknologian tasolta tuo laitteita alemmalle tasolle, ne rikkoutuvat. Samoin käy ihmisille, joten vyöhykeraja kannattaa ylittää vain, jos käytettävissä on oireita lievittävää lääkettä.
Patologi Quillon on saanut peräänsä enkelitappajia Taivaallisilta tasoilta ja vaeltaa läpi vyöhykkeiden rääväsuisen Merokan opastamana. Takaa-ajajien lisäksi kaksikko kohtaa pakomatkalla monenlaisia vaaroja. Niistä vähäisimpiä eivät ole vyöhykerajat, jotka ovat alkaneet tuntemattomasta syystä siirtyillä rajusti ja hallitsemattomasti. Vaarassa ovat niin ihmishenget kuin koko sivilisaatiokin.
Sijoitin Pääteaseman haasteessa steampunkiin, vaikkei se kovin puhtaasti lajia edustakaan. Yksi teoksen maailman vyöhykkeistä on kuitenkin nimeltään Steamville ja ilmalaivat ovat tarinassa merkittävässä osassa - se riittäköön. Hiukan teoksessa häiritsi se, että se yritti olla syvällisempi kuin olikaan. Reynolds on parhaimmillaan maailmojen ja erilaisten hahmojen luojana, ne tuovat teoksiin ihmeen tuntua ja kantavat jo yksinään pitkälle.
William Gibson: Mona Lisa (1988)
**½
Gibsonin Mona Lisa on Neurovelhon aloittaman trilogian kolmas osa, minkä huomasin harmillisesti vasta lukiessani kirjaa. Ymmärtääkseni kyseessä on itsenäinen teos, mutta ehkä olisi kuitenkin ollut mukavaa, että ensimmäisestä osasta olisi ollut muistissa vähän enemmän ja että toinen osa olisi tullut luettua. Tämäkään tuskin olisi kuitenkaan auttanut siihen, että kirjasta jäi vähän valju maku, vaikka Neurovelhosta muistan kyllä pitäneeni.
Kirja kuljettaa rinnakkain neljää tarinaa, mikä osaltaan aiheuttaa sen, ettei yksikään hahmo tule lukijalle kunnolla tutuksi. Hahmoissa oli kiinnostavia aineksia ja juonenkäänteet olivat ajoittain hyvinkin mukaansatempaavia, mutta jotain jäi puuttumaan. Scifi-haasteen kyberpunk-osio tuli kuitenkin suoritetuksi, hyvä niin.
Gibsonin Mona Lisa on Neurovelhon aloittaman trilogian kolmas osa, minkä huomasin harmillisesti vasta lukiessani kirjaa. Ymmärtääkseni kyseessä on itsenäinen teos, mutta ehkä olisi kuitenkin ollut mukavaa, että ensimmäisestä osasta olisi ollut muistissa vähän enemmän ja että toinen osa olisi tullut luettua. Tämäkään tuskin olisi kuitenkaan auttanut siihen, että kirjasta jäi vähän valju maku, vaikka Neurovelhosta muistan kyllä pitäneeni.
Kirja kuljettaa rinnakkain neljää tarinaa, mikä osaltaan aiheuttaa sen, ettei yksikään hahmo tule lukijalle kunnolla tutuksi. Hahmoissa oli kiinnostavia aineksia ja juonenkäänteet olivat ajoittain hyvinkin mukaansatempaavia, mutta jotain jäi puuttumaan. Scifi-haasteen kyberpunk-osio tuli kuitenkin suoritetuksi, hyvä niin.
Robert A. Heinlein: Yli-ihmisen aika (1942)
**
Yli-ihmisen aika on ilmestynyt alunperin lehdessä jatkokertomuksena, romaaniksi se painettiin 1948. Teos on hiukan tylsä utopia, jonka juoni jää melko heppoiseksi. Se sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa osa ihmiskunnasta on hyvin tarkkaan valikoitujen geenien yhdistämisen tulosta. Toista osaa kutsutaan "vertailuluonnollisiksi", vähän säälittäväksi joukoksi, joka kärsii kammottavista sairauksista ja kuolee nuorena. Takakansitekstin mukaan teos "etsii vahvasti uutta maailmankuvaa", joten sen annin voikin nähdä olevan enemmän filosofinen, mutta tämäkään puoli ei tunnu oikein kantavan. Ehkä olen epäreilu tarkastellessani teoksen sanomaa nykypäivästä käsin, omana aikanaan sillä on voinut olla paljon enemmän annettavaa.
Yli-ihmisen aika on ilmestynyt alunperin lehdessä jatkokertomuksena, romaaniksi se painettiin 1948. Teos on hiukan tylsä utopia, jonka juoni jää melko heppoiseksi. Se sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa osa ihmiskunnasta on hyvin tarkkaan valikoitujen geenien yhdistämisen tulosta. Toista osaa kutsutaan "vertailuluonnollisiksi", vähän säälittäväksi joukoksi, joka kärsii kammottavista sairauksista ja kuolee nuorena. Takakansitekstin mukaan teos "etsii vahvasti uutta maailmankuvaa", joten sen annin voikin nähdä olevan enemmän filosofinen, mutta tämäkään puoli ei tunnu oikein kantavan. Ehkä olen epäreilu tarkastellessani teoksen sanomaa nykypäivästä käsin, omana aikanaan sillä on voinut olla paljon enemmän annettavaa.
Colin Greenland: Harmin tiellä (1993)
****
Harmin tiellä on ihastuttava tarina nuoresta Sophiesta, joka lähtee etsimään tietoa äidistään ja päätyy harmin tielle. Murhamiehistä ja muista inhottavuuksista huolimatta teoksen maailmassa on humorististakin viattomuutta. Purjelaivat kiitävät eetterissä planeettojenvälisiä reittejä ja Marsia asuttavat enkelit; fantastiset elementit kietoutuvat hauskasti oman maailmamme viktoriaaniseen aikaan.
Luin kirjan osana science fiction -haastetta, ja pohdin, mihin osioon sen sijoittaisin. Muistin, että teos oli jossakin liitetty steampunkiin, mutta itse päädyin sen jättämään tämän kategorian ulkopuolelle, koska tarinassa ei höyrylaitteita esiinny lainkaan. Jälkikäteen selvitin, että steampunkin olennaisimmat kriteerit ovat 1700-lukulainen miljöö ja sähköä edeltävän teknologian käyttö. Nämä vaatimukset Harmin tiellä täyttää helposti.
Harmin tiellä on ihastuttava tarina nuoresta Sophiesta, joka lähtee etsimään tietoa äidistään ja päätyy harmin tielle. Murhamiehistä ja muista inhottavuuksista huolimatta teoksen maailmassa on humorististakin viattomuutta. Purjelaivat kiitävät eetterissä planeettojenvälisiä reittejä ja Marsia asuttavat enkelit; fantastiset elementit kietoutuvat hauskasti oman maailmamme viktoriaaniseen aikaan.
Luin kirjan osana science fiction -haastetta, ja pohdin, mihin osioon sen sijoittaisin. Muistin, että teos oli jossakin liitetty steampunkiin, mutta itse päädyin sen jättämään tämän kategorian ulkopuolelle, koska tarinassa ei höyrylaitteita esiinny lainkaan. Jälkikäteen selvitin, että steampunkin olennaisimmat kriteerit ovat 1700-lukulainen miljöö ja sähköä edeltävän teknologian käyttö. Nämä vaatimukset Harmin tiellä täyttää helposti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)