Vernor Vinge: Linnunradan ääret (1992)

***½

Eipä ihme, että maailmamme ei näytä lainkaan siltä futuristiselta luomukselta, jolta monet kuvittelivat sen 2000-luvulla näyttävän. Tai että avaruusmatkailu on yhä lapsenkengissään, ja toivottoman hidasta se tulee olemaan kehittyessäänkin. Elämme nimittäin Hitaalla vyöhykkeellä, ja täällä tietyt asiat vain ovat mahdottomia. Näin Vingen mukaan.

Linnunradan äärissä eletään kaukaista tulevaisuutta, jossa ihmiset ovat aikaa sitten jättäneet vanhan Maan ja levittäytyneet Ääreen. Ääressä on mahdollista valmistaa ja käyttää teknologioita, jotka Hitaalla vyöhykkeellä ovat toimintakyvyttömiä. Äären ulkopuolella elävät transsendentoituneet Vallat, joiden puuhastelut ovat sellaista kosmista mittaluokkaa, etteivät ihmiset - tai lukuisat muut Linnunradan rodut - niistä juurikaan ole selvillä. 

Straumlin valtakunnassa sijaitsee Laboratorio, jossa ihmisryhmä tekee kokeita ja herättää epäonnekseen, tai tyhmyyttään, vanhan Vitsauksen. Straumlin valtakunta tuhoutuu, samoin useimmat pakoa yrittävät ihmiset. Vain yksi pieni alus pääsee pakoon ja pakkolaskeutuu Alisen Äären (lähellä Hidasta vyöhykettä) planeetalle. Pakolaiset ottaa vastaan koiramainen rotu, jonka yksilöt koostuvat laumoista.

Lopulta pakolaisista selviytyvät hengissä vain sisarukset Jefri, 8 vuotta, ja Johanna, 14 vuotta (+ 150 lasta kryoarkuissa), ja hekin luulevat toistensa olevan kuolleita. Lapset eivät tiedä, että heidän aluksensa kantoi mukanaan Vastatoimea Vitsausta vastaan. Ihmiset Ravna ja Pham sekä kiesikkäät Sinikilpi ja Vihervarsi lähtevät piikkien (koiraolennot) planeetalle pelastamaan ihmisiä ja ottamaan Vastatoimen käyttöön. 

Matkaan mahtuu tietenkin takaa-ajoa ja taistelua, jotka itse koin sangen puuduttaviksi - joku voi tietysti olla täysin päinvastaista mieltä. Muutenkin yli 600 sivusta olisi varmasti voinut muutaman jättää pois kokonaisuuden kärsimättä. Myös prologista tulee miinusta: olen aiemminkin sci-fi-kirjassa törmännyt prologiin, jossa on syystä tai toisesta tavoiteltu korkeampaa "kaunokirjallisuudellisuutta" kuin varsinaisessa romaanissa. Ongelma on se, että kun lukijalla ei ole vielä mitään konkreettista - henkilöt, juoni tms. - mihin tarttua, jää moinen "runoilu" etäiseksi. Niinpä luinkin seitsensivuista prologia useamman päivän sivu kerrallaan -menetelmällä, ja pelkäsin jo koko kirjan jäävän lukematta. 

Kiinnostavinta oli Jefrin ja Johannan sopeutuminen tahoillaan piikkien maailmaan ja erityisesti Amdijefrin muodostuminen: Jefristä ja pentuikäisestä laumasta, Amdista, tulee erityisen läheisiä toistensa kanssa. Ihmisten ja laumojen yhteenliittymien mahdollisia seurauksia pohditaan hiukan turhankin korostetusti kirjan lopussa, olisin suonut lukijalle jätettävän enemmän oivaltamisen riemua. Linnunradan ääret on monin paikoin viiden tähden arvoinen, mutta hetkittäin tylsistyin, turhauduin ja ärsyynnyin. Yksi yhteinen hyvä/huono puoli on useimmissa pitkissä kirjoissa: kun henkilöhahmojen kanssa viettää pidemmän aikaa, kiintyy heihin niin, ettei soisi kirjan loppuvan lainkaan.

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953 - 1975 (1996)

*****

Voiko päiväkirjasta oikeastaan antaa muuta kuin täydet pisteet? Mitkä ovat "hyvän päiväkirjan" kriteerit?

Lukukokemuksena päiväkirja ei ehkä jatkuvasti ollut viiden tähden arvoinen. Meriluoto ei kirjoita kirjoittamisesta tai ylipäätään taiteilijuudesta ja sen kokemuksesta vaan miehistä, miehistä ja miehistä. Välillä tuli tympäisevä pettymys siitä, etteikö Meriluodon kaltaisella lahjakkuudella todellakaan ole ollut muita päämääriä kuin saada mies(tä). Myös joidenkin asioiden toistuminen uudestaan ja uudestaan oli ajoittain häiritsevää, mutta kun palautti mieleensä lukevansa päiväkirjaa, tuli jankkaavuudesta hyväksyttävämpää. Meriluoto itsekin toteaa lopuksi, että päiväkirja näyttää olevan vain hänen elämäänsä kuuluneiden miesten kommentointia. Toisaalta yksityisestä seksinkaipuusta päästään usein myös yleisiin pohdintoihin siitä, miksi erotiikasta ja naisten hormonitoiminnoista puhuminen tuntuu olevan kiellettyä.

Henkilökohtaisesti koin koskettavimmiksi kohdat, joissa Meriluoto puhuu jantelaisuudesta.  Jantelaisuus on usein päiväkirjamerkinnöissä toistuva termi, jonka Meriluoto selittää Lukijalle-aloituskappaleessa näin: 

Toinen toistuva sana on Jante, jantelaisuus. Se taas pohjautuu Aksel Sandemosen kirjaan >>Pakolainen ylittää jälkensä>>, jossa sääntöihin sidottu ja latistava lapsuuden miljöö nähdään kuin lasiseinänä minän ja todellisuuden välissä. En väitä että minun Janteni olisi yhtenevä Sandemosen Janten kanssa, mutta sama pohjavire on molemmissa: >>älä luule että sinä olet jotain, älä luule että olet enemmän kuin me...>> Maailma on täynnä janteja, pikkuporvarillisia, virikkeettömiä, tasapäisiä. Merkillistä että ihminen ylipäänsä selviytyy lapsuudestaan.

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

*****

Herra Lockwood on vuokrannut asumuksen syrjäiseltä seudulta ja kävelee eräänä päivänä Humisevaan harjuun tapaamaan vuokraisäntäänsä. Hän tapaakin varsin omituisen kolmikon: suorastaan vihamielisen vuokranantajansa Heathcliffin, tämän katkeran miniän Catherinen sekä yksinkertaisen ja juron Haretonin, joka ei tunnu kuuluvan palvelusväkeen muttei myöskään olevan sukua edellämainituille. Lockwoodin palattua asunnolleen palvelija rouva Dean aloittaa seikkaperäisen kertomuksen Humisevan harjun asukkaista.

Koska takakansiteksti kertoo teoksesta olennaisimman, annan sen puhua puolestani.

Tarina ottopojasta ja kartanon tyttärestä, täyttymättömästä rakkaudesta ja sukupolvien yli ulottuvasta koston kierteestä. Emily Bronten (1818- 1848) ainoaksi jäänyt romaani on viktoriaanisen kartanoromaaniperinteen mestariteos ja psykologisen romaanin ensimmäisiä taidonnäytteitä - edelleen hätkähdyttävän moderni goottilaisissa tunnelmissaan.

Ralf König: Beach Boys (1989)

****½

Beach Boys seuraa pääsiäisen ajan neljän päivän tapahtumia. Yksi pariskunta viettää tahollaan yhteistä aikaa saarella, jossa on heidän lisäkseen vain pikkuporvarillisia heteroita. Günter avautuu homoudestaan psykologivanhemmilleen, jotka aloittavat raivoisan väittelyn siitä, kumman syy teorioiden valossa on se, että heidän pojastaan kehittyi homoseksuaali. Kaiken hupailun oheen mukaan mahtuu taas myös puhetta aidsista ja syrjivästä lainsäädännöstä.

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus (1936)

****

Poirot alkaa saada kirjeitä ABC-murhaajalta, aina yhden ennen jokaista murhaa. Ensin kuolee rouva Ascher Andoverissa, sitten neiti Barnard Bexhillissä jne. Poirot lyö harmaat aivosolunsa yhteen uhrien omaisten kanssa ja yrittää ratkaista arvoituksen. Rikosta ratkoo myös komisario Crome, sietämättömän ylimielinen nuori poliisi, joka ei usko lainkaan Poirot'n kykyihin. Lukijan tuskin tarvii arvuutella, kuka osuu ensimmäisenä oikeaan...

Ray Bradbury: Kuvitettu mies (1951)

*****

Kuvitettu mies koostuu prologin ja epilogin lisäksi kahdeksastatoista novellista. Prologissa kertoja tapaa Kuvitetun Miehen ja leiriytyy tämän kanssa. Yöllä hän katselee kahdeksaatoista liikkuvaa tatuointia Kuvitetun Miehen selässä, joista jokainen kertoo oman tarinansa... 

Marsiin Bradbury on sijoittanut kaikenlaisia asukkaita. Novellissa Toinen jalka mustat ovat asuttaneet Marsin, ja nyt sotaan tuhoutuvasta Maasta on tulossa avaruusraketti matkustajanaan valkoinen mies. Naiset ja lapset ryntäävät paikalle katsomaan moista ihmettä, miehet sen sijaan alkavat koota aseitaan... Novelli on ideologisuudessaan aika naiivi, mutta silti - tai ehkä juuri siksi - koskettava. Täytyy myös muistaa, että novellin kirjoitusajankohtana rotuerottelu oli vielä täydessä kukoistuksessaan.  Tulipallot kertoo papeista, jotka yrittävät viedä kristinuskon ilosanomaa Marsin alkuperäisväestölle, jonkinlaisille valopalloille. Ensin täytyy tietenkin ratkaista, voidaanko näitä palloja pitää millään tavoin inhimillisinä. Novellissa Maanpakolaiset Marsiin ovat joutuneet kaikki Maassa pannaan julistetut kirjailijat: Edgar Allan Poe, William Shakespeare, Charles Dickens - kaikki, joiden kirjoissa esiintyy vähänkin yliluonnollisia elementtejä. Mutta kuolleet kirjailijatpa ovatkin tuoneet mukanaan Marsiin loitsut ja taikauskon, ja nyt raketti astronautteineen on suuntaamassa kohti Marsia.

Curling-vanhemmuus on melko uusi termi, mutta mitä ilmeisimmin 1900-luvun puolessavälissäkin ollaan oltu huolestuneita pilalle hemmotelluista lapsista. Näin voisi ainakin päätellä ensimmäisestä novellista Veldi, jossa itsepäiset lapset ovat melkoinen vaaratekijä. Samoin novellissa H-hetki lapset puuhailevat omiaan, eikä vanhemmilla ole mitään käsitystä mistään, ennen kuin onkin sitten liian myöhäistä... 

Novellit Vieras ja Betonimylly piirtävät kovin surullista ja toivotonta ihmiskuvaa. Avaruusraketti puolestaan kertoo miehestä, joka on valmis käyttämään kaikki säästönsä toteuttaakseen perheensä unelman. Novellissa Mies avaruusalus miehistöineen saapuu planeetalle vain päivää Jeesuksen lähdön jälkeen. Pitkä sade vie Venukselle ja ikuiseen sateeseen, joka uhkaa tehdä hulluksi, myös lukijan.

D. W. Buffa: Viimeinen tahto (2002)

***½

Antonelli kutsutaan San Franciscoon hoitamaan puolustusasianajajan tehtäviä. Senaattori Fullerton - josta todennäköisesti olisi tulevaisuudessa tullut Yhdysvaltain presidentti - on murhattu, ja syytettynä on musta nuorimies. Lähes heti Jamaal Washingtonin tavattuaan Antonelli vakuuttuu pojan syyttömyydestä, mutta onnistuuko hän vakuuttamaan myös valamiehistön? 

Viimeinen tahto on edeltäjiensä tavoin täynnä virkavallan ja eliitin korruptoituneisuutta. Saman keskushahmon käyttäminen kirjasta toiseen on kirjailijoilta oikeastaan aika ovela kikka. Antonelli-sarjan kirjoista ei löydy juurikaan jatkuvuutta, mutta tuttu ja kiinnostava hahmo pitää helposti otteessaan. Buffalta on ilmestynyt tähän mennessä seitsemän Antonelli-kirjaa, joista kolme on valitettavasti suomentamattomia.  Toivon mukaan suomennoksia tulisi lisää piakkoin, varsinkin kun teoksia ei ainakaan Turun alueen kirjastoissa ole saatavana edes englanniksi.

Anna Kontula: Tästä äiti varoitti (2009)

*****

Tästä äiti varoitti koostuu seitsemästä esseestä, jotka antavat äänen usealle naiselle. Kontula on koonnut useiden naisten kokemukset seitsemäksi minä-muotoon kirjoitetuksi kertomukseksi. Esseet käsittelevät mm. raiskauksia, seksuaalisuutta ja ihmiskauppaa, joka pitää sisällään paljon muutakin kuin naisten myymisen seksityöläisiksi - mikä usein tunnutaan unohtavan.  Teos esittää terävää, ja mielestäni oikeutettua, kritiikkiä nykypäivän valtavirtafeminismiä kohtaan, joka on ajanut itsensä jonkinlaiseen umpikujaan seksuaalisuuden suhteen. Jos tiedostava nainen saa pukeutua vain unisexiin, ja jos miesten ihailevat katseet täytyy aina tulkita loukkaukseksi - miehiseksi alistavaksi katseeksi, patriarkaatin merkiksi - niin eikö feminismi silloin ole naisen vapauttamisen sijaan luonut vain uudet rajat naisen seksuaalisuudelle, yhtä tiukat kuin aiemmatkin. 

Kontulalta on ilmestynyt myös seksityöläisiä käsittelevä väitöskirja Punainen eksodus (2008), joka sai valtavirtafeministit ärähtämään. Teosta lainataan edelleen innokkaasti, joten en itse ole sitä vielä käsiini saanut kirjastosta. Kiinnostuksella odotan, lähteekö Kontulan teoksista kasvamaan uusi feministinen ohjelma, ja miten se tulee näkymään suomalaisen feminismin kentällä.

D. W. Buffa: Tuomio (2001)

****

Antonellin inhoaman tuomarin murha saa hänet muistelemaan yli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Pian murhataan toinenkin tuomari, ja näyttää siltä, että kauan sitten tapahtuneet oikeusrikokset kytkeytyvät nyt tapahtuneisiin henkirikoksiin.

Antonellin kaikin puolin synkässä elämässä näyttää kerrankin pilkottavan valoa. Hän kohtaa uudestaan nuoruutensa rakkauden Jenniferin, ja molemmat huomaavat, ettei rakkaus ole koskaan kadonnut. Antonelli ei oikeastaan ole edes haaveillut "normaalista" elämästä, vain toisinaan pohtinut, millaista se olisi mahtanut olla. Voisiko hänellä ehkä vielä olla mahdollisuus siihen?

Pidin vielä enemmän Syyttäjästä, mutta Tuomiokin on loistava.  Buffa on vähentänyt viittauksia antiikin ajattelijoihin, mutta intertekstuaalisuus on edelleen näkyvä ominaisuus. Harmikseni teoksessa ei nosteta lainkaan esiin edellisen kirjan tapahtumia, ainoa löyhä viittaus Syyttäjään on Antonellin aloittama shakkiharrastus. Buffan teokset ovat tutkielmia joko todellisesta pahuudesta tai täydellisestä moraalittomuudesta, ja tiukkaa juonivetoisuutta syventää pohdiskeleva tyyli, josta pidän todella paljon.

"Haluaako puolustus kutsua omia todistajiaan, herra Antonelli?" Bingham kysyi toistamiseen sama kohtelias hymy huulillaan.

Tällaiseltako tuntui menettää järkensä: olla koko ajan tietoinen - väkevästi, syvästi tietoinen - siitä mitä ympärillä tapahtui, tyrmistynyt siitä kuinka omituisia olivat seikat, joita oli aina pitänut itsestäänselvyyksinä, hämmästellä jopa kaikkein yksinkertaisimmiltakin tuntuvien asioiden loputonta monimutkaisuutta? Esimerkiksi sanojen: sitä miten ilmaa piti ensin vetää keuhkoihin, jotta pysyisi hengissä, ja sitten puhaltaa sitä ulos, jotta saisi aikaan äännähdyksen, jolla saattoi selittää itselleen ja ehkä muillekin miksi sitä piti jatkaa. Tällaistako oli silloin kun, lukittuna omaan itseensä, kaiken näki kirkkaammin kuin koskaan ennen, mutta kun yritti kertoa siitä muille - kuvailla näkemäänsä - huomasikin äkkiä menettäneensä puhekyvyn?

"Kyllä, herra puheenjohtaja", kuulin itseni sanovan hämmästyneenä siitä että nousin seisomaan. "Puolustus kutsuu todistajaksi tohtori Clifford Foxin."

Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008)

***½

Verrosen viimeisin romaani on dystopia, jossain määrin orwellilainen kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset on jaettu kasteihin ja sirujen avulla voidaan jäljittää jokaisen liikkeet. Tässä maailmassa kukin selviytyy niin kuin parhaiten taitaa, niin myös päähenkilö Lumi, joka tekee pätkätöitä vuokrafirman osoittamissa kohteissa. Juuri muunlaisia töitä ei enää ole olemassakaan. Teoksen voi nähdä sekä varoittavana kuvauksena tulevaisuuden uhkista että (kärjistettynä) kuvauksena nykyhetkestä. 

Vaikka Verronen luo taitavasti teoksensa jokseenkin toivottoman maailman, ulkokohtaiset seikat eivät kuitenkaan ole olennaisin osa, vaan kerronnan keskiössä on ihminen. Vaikka ihminen on voimaton yhteiskunnan ja byrokratian rattaissa, löytyy toivo kuitenkin ihmisestä itsestään. Lumi löytää rinnalleen itseään huomattavasti vanhemman miehen, Kalevin. Elämä on ankeaa, vuoroin yksitoikkoista puurtamista ja vuoroin täydellistä epävarmuutta tulevasta, mutta toisen ihmisen rakkaus ja läheisyys auttaa jaksamaan.

Verrosen parhaimpiin teoksiin Karsintavaihe ei mielestäni kuulu, joskin se on huomattavasti parempi kuin edeltävä teos Saari kaupungissa (2007). Jotain häiritsevää tekstissä mielestäni oli, ikään kuin kömpelyyttä, mutta voiko näin pitkän linjan kirjailijasta sanoa niin? Tai ehkä kyse on vain siitä omintakeisuudesta ja omaleimaisuudesta, jota jokaiselta kirjailijalta tulisi löytyä..?

Kathy Reichs: Kuoleman kyydissä (2000)

**

Pikkutyttö on kuollut moottoripyöräjengien välisessä ammuskelussa, ja Temperance Brennan saa hoitaakseen ruumiinavauksen. Tempen yksityiselämä on taas harvinaisen sekaisin: kollega Andrew Ryan, jonka kanssa hänellä on jo pidempään ollut sutinaa, joutuu yllättäen pidätetyksi suuremman luokan huumejutussa. Tempen siskon teini-ikäinen poika päättää yhtä yllättäen majoittua tätinsä luokse ja poika on vähän turhankin kiinnostunut moottoripyöristä.

Periaatteessa Reichsin kirjoissa ei ole mitään vikaa: juoni on ok, kerronta sujuvaa jne., mutta kirjat tuntuvat hiukan toistavan itseään. Aina Tempellä on yksityisasiat sekaisin, aina Tempe joutuu rikollisten vangiksi - no ehkei aina, mutta kuitenkin.. ja joka kirjassa Tempe meinaa oksentaa, ja aina sitä edeltävät "rytmikkäät supistelut kielen alla" (?!)... Reichs haluaa myös joka kirjassa tuoda hiukan eri sanakääntein esiin Tempen alkoholistimenneisyyden, mikä ei tunnu aivan luontevasti onnistuvan, joten lopputuloksesta tulee päälle liimatun oloinen.

D. W. Buffa: Syyttäjä (1999)

****½

Kirjahyllystäni löytyy Buffan aiempi teos Oikeuden varjo (1997). Teoksen lukemisesta on vuosia, joten tarkat yksityiskohdat olen unohtanut, mutta yllättävän paljon on jäänyt mieleenkin. Teos on yksi parhaimpia lukemiani oikeussalidraamoja, ja Syyttäjä jatkaa samalla linjalla. 

Oikeuden varjon traagisten tapahtumien johdosta puolustusasianajaja Joseph Antonelli on viettänyt vuoden poissa oikeussaleista. Hänellä ei ole aikomustakaan palata työhönsä, mutta sitten Antonellin tuomariystävä Horace Woolner esittelee hänelle tapauksen, josta on lopulta mahdotonta kieltäytyä. Hyvämaineinen juristi, josta kaikki veikkailevat tulevaa piirisyyttäjää, on joutunut yllättäen epäillyksi vaimonsa murhasta. Antonelli astuu takaisin oikeussaliin, mutta tällä kertaa syyttäjänä.

Merja Hermonen: Pimeä hehku. Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa (2006)

*****

Hermosen tutkimus rakentuu satanisteiksi ja saatananpalvojieksi itsensä luokittelevien nuorten ja nuorten aikuisten haastattelujen varaan. Tutkimus jakaa haastateltavat kolmeen ryhmään: saatananpalvojat, rationalistiset satanistit ja metallisatanistit. Henkilökohtaisesti koin tutkimuksen erityisen kiinnostavaksi siksi, että olin itse nuori 90-luvulla; hyvässä muistissa ovat niin saatananpalvonnasta käydyt keskustelut kuin uskonnontunnilla näytetty varoitteluvideokin. Tällaisen aiheen edessä heräsi tietysti myös tirkistelynhalu, joka ei kuitenkaan (onneksi?) saanut suurta tyydytystä. Pari järkyttävääkin sitaattia haastatteluaineistosta oli otettu mukaan, mutta tutkimus oli hyvin "tutkimuksellinen", eli millään ei mässäilty. Kiinnostavana tuloksena ilmeni, että vaikka haastateltavat oli mahdollista jakaa mainittuihin ryhmiin, oli tutkimusjoukko kuitenkin hyvin heterogeeninen.

Jeff Long: Seinämä (2006)

****½

Hugh ja Lewis, vanhat kiipeilijät, ovat lähdössä El Capitanille. Tämä olisi heidän joutsenlaulunsa, viimeinen reissu, jonka jälkeen voisi vetäytyä rauhassa vanhenemaan. Moni asia alkoi aikanaan El Capilla; miehet tapasivat tulevat vaimonsa Rachelin ja Annien. Nyt Annie on kuollut ja Rachel on jättämässä Lewisin. Ympyrä on sulkeutumassa.

Realistista kerrontaa värittävät myyttiset elementit ja yliluonnolliset tapahtumat, ja teoksen voisikin lukea kuuluvaksi maagisen realismin genreen. Toisaalta arkitodellisuuden ulkopuolelle rajautuvat tapahtumat voi nähdä teoksen sisälläkin todellisuuden ulkopuolelle sijoittuviksi ja tulkita ne itsensä kanssa kamppailevan päähenkilön päänsisäisiksi kuviksi.