**
Kirja alkaa lupaavasti. Pieni Tarmo-poika on perheen ainoa lapsi, ja naapurin pariskunta toimii melkein toisina vanhempina. Tarmo elää siis varsinaisessa idyllissä, jossa riittää rakastavia aikuisia. Mutta sitten äiti tuo kotiin pikkusiskon lupaamansa pikkuveljen sijaan, eikä uusi pikkusisko tee muuta kuin huutaa yöt ja päivät läpeensä. Äidin kaikki aika menee vauvan hoitamiseen, isä joutuu muuttamaan työpaikalleen, ja naapurin Leallakin on omia kiireitä. Tarmon elämä on keikahtanut päälaelleen, ja hän toivoo vain saavansa äidin takaisin itselleen.
Melko pian aloituksen jälkeen siirrytään aikaan, jolloin Tarmo on nuori aikuinen. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat aikuisen valintoihin, ja Tarmosta tulee muovikassimies: mies, joka siirtyy naisen luota toisen luo vain muovikassillinen omaisuutta mukanaan. Vailla työpaikkaa ja vakinaista asuntoa Tarmo alkaa hankkia elantoa kyseenalaisin keinoin.
Tarina itsessään on hyvä, mutta kirjaa vaivaa julistava sävy. Henkilöiden suihin on laitettu niihin sopimattomia repliikkejä, jotka valistavat lukijaa niin luomuruoasta, uskontohistoriasta kuin naisten asemastakin. Tämän vuoksi teos tuokin mieleen Ravilon esikoisteoksen Kuin kansanlaulu. Sillä erotuksella tosin, että pidin Kansanlaulusta. Se oli kokonaisuudessaan ohjelmallinen naisten oikeuksien puolustaja, kun taas Muovikassimiehessä valistus on yritetty piilottaa repliikkeihin. Ei toimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti