nadjan kirjasto

Science fiction -haaste

2012-01-31T15:23:00.000-08:00

Päätin tarttua Taikakirjaimet-blogista löytämääni haasteeseen. Tarkoituksena olisi lukea yksi scifi-teos jokaisesta alla olevasta kategoriasta, yhteensä siis 12 kirjaa. Katsotaan, mitä tästä tulee, ensin täytyy ainakin saada Atorox-novellit alta pois. Aikaa haasteen suorittamiselle on vuoden loppuun. Kokoan tähän lukulistan:

1. Nuorille suunnattu science fiction

2. Aikuisten science fiction

3. Hugo-voittaja

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992

6. Steampunk

7. Robotit / Kyborgit / Androidit

8. Avaruusalukset / Avaruusolennot

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia

11. Kyberpunk

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit

Riikka Pulkkinen: Raja (2007)

2012-01-03T15:51:00.001-08:00

****

Kaapin perälle on muodostunut kasa lukemattomia kirjoja: alennusmyynneistä haalittua, kirjamessuilla mukaan tarttunutta ja mahtuu mukaan muutama lahjakirjakin. Saadessani Riikka Pulkkisen Rajan se oli paljon puhuttu uutuusteos - tai ainakin siitä kirjoitetut lehtijutut olivat hyvin mielessäni; nelisen vuotta kirja on siis saanut odottaa lukemistaan. Mutta ei se siinä seisoessaan ole lainkaan pahentunut.

Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa, mutta vaihdellen eri päähenkilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat selkeän omaäänisiä - aloittaessani teosta hämmästelin, miksi Pulkkinen kirjoittaa kuin keski-ikäinen nainen, ja miksi teosta on niin kiitelty! Ensimmäisessä (ja viimeisessä) luvussa äänessä on Anja, kirjallisuuden professori, joka on menettänyt miehensä Alzheimerin unohdukseen. Kun toisessa luvussa siirryttiin Anjan sisarentyttären, 16-vuotiaan Marin näkökulmaan, tajusin vasta, ettei keski-ikäinen tyyli ollutkaan Pulkkisen vaan Anjan.

Mari, pohdiskeleva lukion ekaluokkalainen, ihastuu äidinkielen opettajaansa Julianiin, ja saa yllättäen tunteilleen vastakaikua. Suhteen kehittymistä kuvataan myös Julianin näkökulmasta, joka oikeuttaa toimintansa antiikin tragedioihin vetoamalla. Alussa Marin ja Julianin välinen vetovoima näyttäytyykin niin kaikennielevänä ja ehdottomana, että lukijakin toivoo näiden kahden saavan toisensa. Myöhemmin Julianin tunteet latistuvat pelkäksi himoksi - ja ehkä vain siitä oli kyse alun alkaenkin - jossa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta, ja Mari alkaa yhä enemmän vaikuttaa uhrilta.

Niin innolla kuin kirjan luinkin, siinä oli jotenkin häiritsevää se, kuinka saumattomasti se istuu suomalaiseen naiskirjallisuuteen. Anja oli heti tutun oloinen, anjoja luulen tavanneeni ainakin Hilkka Ravilon kirjoissa; älykäs itseään viiltelevä Mari taas löytänee kaltaistaan seuraa Anja Kaurasen varhaistuotannosta. Tapahtumien kuvaus monesta näkökulmasta - naisen ja miehen, vanhan ja nuoren - pelastaa kuitenkin paljon.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (2008)

2011-12-30T10:39:00.000-08:00

****

Köyhä ja epäonninen kirjailija David Martin tekee kuolemansairaana sopimuksen salaperäisen kustantajan kanssa. Martin tervehtyy, mutta sopimus alkaa vaikuttaa päivä päivältä enemmän saatanan kanssa solmitulta. Selvittäessään kustantajan taustoja Martin sotkeutuu noituuden ja murhien sekavaan vyyhteen.

Teoksessa esiintyvä kirjojen hautausmaa tuntui etäisesti tutulta ja kas vain, sehän esiintyi myös Zafónin aiemmassa teoksessa, Tuulen varjossa. Tämän tiedon löysin Hesarin arvostelusta, samoin kuin sen, että teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia, jotka menivät minulta täysin ohi. Ehkä kirjallisuushistorian ja klassikoiden kertaus olisi paikallaan..?

Tomi Kontio: Austraasian viimeiset lapset (2002)

2011-12-29T14:53:00.000-08:00

****

Tomi, Timo ja muut Huostolan lapset ovat päässeet perheidensä luokse Austraasiaan. Austraasia on kerrassaan ihmeellinen paikka, siellä kaikki ovat onnellisia ja osaavat lentää. Austraasiassa ihmiset ovat jopa niin hyviä, ettei heillä ole lainkaan varjoa. Mutta lapset eivät ole lainkaan varmoja, onko elämä ilman varjoa elämisen arvoista. Niinpä he lähtevät pitkälle ja vaaralliselle matkalle, josta ei selvitä ilman menetyksiä. Kontion trilogian toinen osa on synkkäsävyisempi ja filosofisempi kuin edeltäjänsä.

Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet (2000)

2011-11-27T01:06:00.001-08:00

***½

Eräänä kevätpäivänä Tomi ja Timo Kokon isä kasvattaa selkäänsä siivet ja katoaa kotipihalle ilmestyneeseen kuoppaan. Kun hetken päästä kaksospoikien äiti ja siskokin häviävät, joutuvat pojat lastenkoti Huostolaan, jota johtaa ilkeä Raakel Vastapöksy. Kaksoset saavat Huostolassa vihollisia mutta myös ystäviä, jotka auttavat heitä selvittämään, mihin heidän perheensä on joutunut.

Keväällä isä sai siivet on suunnattu lapsille ja varhaisnuorille. Kirjan tavassa suhtautua aikuisiin on tiettyä anarkistisuutta: kertoja, toinen pojista, varoittelee lukijaa luottamasta liikaa aikuisiin, koska heistä yleensä ennen pitkää paljastuu ikäviä puolia. Hahmojen nimet ja jotkin repliikit ovat mielestäni vähän väkisin väännetyn hauskoja, mutta ehkäpä alakouluikäinen niistä hauskuuttuu aivan aidosti.

Desmond Morris: Ihmisten eläintarha (1969)

2011-11-27T01:05:00.001-08:00

***½

Morrisin teoksen perusajatus on, että kaupungit muistuttavat olosuhteiltaan hyvin läheisesti eläintarhoja. Koska kaupungit ovat ihmisille - kuten eläintarhat eläimille - epäluonnollisia asuinpaikkoja, seuraa kaupunkielämästä paljon ongelmia. Morris ruotii kaupunki-ihmistä mm. statustaistelun, seksin ja luovuuden näkökulmasta. Viimeksi mainittu onkin seikka, joka pitää ihmiset epävakaissa kaupunkiympäristöissään: Morrisin mukaan luovuus kukoistaa paremmin kaupungeissa kuin kontrolloidummissa kyläyhteisöissä.

Kirjassa on monia hyviä oivalluksia, mutta myös tahatonta huumoria, mm. kun Morris pohtii homoseksuaalisuuden syitä. Huvittavuudet voidaan toki antaa anteeksi, kun huomioidaan kirjan ikä. Naiset ohitetaan kirjassa lähes täysin, mikä selittyy myös paljolti kirjoitusajankohdalla; esim. työelämän statuskamppailu on koskenut enimmäkseen miehiä. Morris itse asiassa mainitsee naisten lisääntyvän määrän työelämässä, mikä tuo heidät mukaan taisteluun.

Vaikka kaupunkiympäristö nähdään monessa kohdin vahingollisena, Morris ei kuitenkaan haaveile "paluusta luontoon", vaan itse asiassa tyrmää täysin moisen valheellisen romanttisuuden. Hän toteaa kuitenkin, että meidän täytyisi tuoda kaupunkeihimme kylämäisiä yhteisöjä, mikäli tahdomme ihmiskunnan säilyvän täysjärkisenä.

Tämä oli myös ensimmäinen esittelemäni "kirjapiirikirja"; muodostimme muutaman tuttavan kanssa kirjapiirin, jossa jokainen esittelee jonkin lukemansa kirjan. Kyseessä ei siis ole perinteinen lukupiiri, jossa keskusteltaisiin yhteisen kirjan pohjalta. Piirimme tuntuu varsin toimivalta, kaikki saavat tietoa monista uusista kirjoista ja keskusteluakin on syntynyt kiitettävästi.

Jyri Kontturi: Niukkuuden pedagogiikka. Perusasioiden opettamisen puolesta (2009)

2011-09-18T03:45:00.000-07:00

****

Miten koulu kykenee ikinä kilpailemaan sen kanssa, että lapset ovat koko pienen ikänsä eläneet elämystulvassa puuhalandiassa,mediamyrskyissä, ostoshelveteissä, kaukomatkoilla ja lelumeressä? Sokerikoomassa tokkuroivia ja ylivilkkaiksi viritettyjä maailmanvalloittajia ei herätetä luokassa edes peilipallolla, metelillä ja värivaloilla.

Kontturi liputtaa kirjassaan yksinkertaisia ja pieniä asioita. Niukkuuden pedagogiikka ei ole kasvatusteoria, eikä se anna valmiita ohjeita. Lähinnä se antaa virikkeitä opettajalle oman työnsä pohtimiseen; hauskasti ja helpolla kielellä. Kirjan ydinajatukset ovat: Valitse oma tapasi opettaa ja seiso sen takana. Uskalla olla aikuinen.

Tämän kirjan joudun ehkä hankkimaan omaan hyllyyn.

Charlaine Harris: Definitely Dead

2011-09-18T03:33:00.000-07:00

***½

Charlaine Harris: Dead as a Doornail

2011-09-18T03:32:00.000-07:00

***

Stephen King: Musta Torni VII - Musta Torni (2004)

2011-08-03T09:05:00.000-07:00

****

Ka-tet saapuu Devar-Toihin, jossa murtajat tekevät hellittämätöntä työtä Säteiden murtamiseksi, ja Roland johdattaa joukkonsa taas kerran taisteluun. Revolverimiesten toimia seuraa syrjästä Mordred, Mian synnyttämä poika, jolla on kaksi isää: Roland, joka yrittää pitää pystyssä Mustaa Tornia saavuttaakseen sen jonain päivänä, ja Purppurakuningas, joka haluaa tuhota Mustan Tornin. Mordred on päättänyt olla uskollinen Punaiselle isälleen, ja odottaa sopivaa hetkeä hyökätäkseen Valkoisen isänsä kimppuun.

Murtajien työ saadaan pysäytettyä, Säteet alkavat vahvistua uudelleen, ja matka Tornille jatkuu. Musta Torni on jo lähellä, mutta ketkä kaikki sen luokse pääsevät? Kuinka monta kumppaniaan Rolandin täytyy uhrata päästäkseen päämääräänsä, vai pääseekö hän sinne itsekään? Ja lopulta, mitä Mustan Tornin, kaikkien maailmojen pystyssä pitäjän, ylimmästä kerroksesta löytyy?

Stephen King: Musta Torni VI - Susannan laulu (2004)

2011-08-03T08:46:00.000-07:00

***½

Susannah on raskaana, mutta jo aiemmin on käynyt selväksi, ettei lapsi ole Eddien. Eikä se ole oikeastaan Susannahinkaan, vaan Mian, taas uuden naisen tuossa samassa ruumiissa. Kun revolverimiehet ovat saaneet voiton Calla Bryn Sturgisin susista, ottaa Mia johdon ja vie Susannahin New Yorkiin synnyttämään lastaan.

Jake lähtee Oin ja isä Callahanin kanssa Susannahin perään, Roland ja Eddie hoitavat sillä aikaa muita välttämättömiä asioita: he muun muassa tapaavat erään kirjailijan, joka on jättänyt sikseen revolverimiehen etsintäretkestä kertovan kirjaprojektin. Tarinan on jatkuttava, jotta Torni ja sitä pystyssä pitävät Säteet eivät tuhoutuisi.

Stephen King: Musta Torni V - Callan sudet (2003)

2011-08-03T08:32:00.000-07:00

Parinkymmenen vuoden välein Calla Bryn Sturgisiin hyökkäävät "sudet", jotka vievät osan lapsista mennessään. Jälkikäteen lapset aina palautetaan, mutta he ovat muuttuneet ronteiksi, aivottomiksi olennoiksi, joista on hyötyä korkeintaan työjuhtina. Revolverimiehen joukkio saapuu paikalle parahiksi ennen susien hyökkäystä, ja kaupungin asukkaat päättävät viimein ryhtyä vastarintaan.

Kaupungissa joukkiomme tutustuu myös isä Callahaniin, joka on Kingin lukijoille tuttu romaanista Painajainen. Paettuaan 'Salems Lotista Callahan on vaeltanut New Yorkin eri versioissa, kunnes kuoltuaan joutui Calla Bryn Sturgisiin. (Brooklynin Co-Op Citystä kotoisin olevan Eddien käsitys todellisuudesta kokee kovan kolauksen, kun Callahan vakuuttaa hänelle, että Co-Op sijaitsee Bronxissa.) Susien lisäksi ka-tetillä on myös toinen huoli, tyhjän tontin ruusu, joka on vaarassa jäädä rakennustyömaan alle. Revolverimiehet punovat monimutkaisen suunnitelman ruusun turvaamiseksi.

Stephen King: Musta Torni IV - Velho (1997)

2011-08-03T08:04:00.000-07:00

****

Velho vie lukijan Rolandin menneisyyteen, aikaan, jolloin hänestä tuli revolverimies. Velho on tarina nuoresta Rolandista ja hänen ystävistään Alainista ja Cuthbertista, jotka seikkailevat Mejsissä, kaukana kotoaan. Se on myös tarina Rolandin ensirakkaudesta kauniiseen Susan Delgadoon, joka on luvattu pojansynnyttäjäksi kaupungin pormestarille.

Roland yrittää ystävineen vapauttaa Mejsin Ruumisarkkumetsästäjistä, ja tehtävän suoritettuaan Roland aikoo viedä Susanin mukanaan. Roland ei kuitenkaan pysty suojelemaan Susania, ja niin tytöstä tulee ensimmäinen monista uhreista revolverimiehen etsintäretkellä.

Stephen King: Musta Torni III - Joutomaa (1991)

2011-08-03T07:34:00.000-07:00

****½

Roland, Eddie ja Susannah saavat uuden matkakumppanin. Hän on vanha tuttu Jake Chambers, joka kuoli ensin 1970-luvun New Yorkissa ja sitten uudelleen revolverimiehen maailmassa. New Yorkiin palattuaan häntä ovat piinanneet hulluksi tekevät kaksoismuistot, joista hän pääsee eroon vasta palattuaan osaksi Rolandin ka-tetiä. Ennen revolverimiehen maailmaan palaamista Jake löytää tyhjältä tontilta yksinäisen ruusun, joka laulaa maailman kauneinta laulua.

Ka-tet saa vielä viidennen jäsenen, puhuvan mäyriäisen Oin, josta tulee Jaken paras ystävä. Viisikko löytää häiriintyneen junan, Blaine Yksiraiteisen, joka lupaa viedä heidät matkallaan eteenpäin, mutta matkassa voi olla omat vaaransa. Apunaan ka-tetillä on Jaken mukanaan tuomat kirjat Calvin Towerin kirjakaupasta: Ai-Jai-Arvoituksia! ja Charlie-veturi. Auttavatko ne heitä selviytymään yksinäisyytensä riivaamasta junasta?

Stephen King: Musta Torni II - Kolme korttia pakasta (1987)

2011-08-03T07:21:00.000-07:00

*****

Roland kulkee pitkin meren rantaa, ja vetää mustiin puetun miehen ennustamia kortteja pakasta. Vanki, jonka selässä istuu ruoskaa heiluttava apina, on heroinisti Eddie Dean 80-luvun New Yorkista. Roland auttaa Eddien selviytymään tullista läpi huumelastissa ja taistelee tämän kanssa huumepomoja vastaan, minkä jälkeen hän vetää Eddien omaan maailmaansa.

Kaksikasvoinen varjojen leidi on Odetta Holmes 60-luvun New Yorkista, jalaton musta nainen, joka kärsii pahansisuisesta Detta Walker -nimisestä sivupersoonasta. Eddie menee naimisiin Odetta/Dettan kanssa, joka vaihtaa nimekseen Susannah Dean. Yhdessä kolmikko jatkaa matkaa kohti seuraavaa ovea, josta vetää vielä yksi matkakumppani.

Rolandin seikkailut välillä merenrannalla hengenvaarallisten hummeriolentojen vaanimana ja välillä New Yorkissa eri hahmojen ruumiissa ovat viihdyttäviä, ja Kolme korttia pakasta onkin ehkä paras osa Musta Torni -sarjaa.

Stephen King: Musta Torni I - Revolverimies (1982)

2011-08-03T06:56:00.000-07:00

****

Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.

Revolverimies aloittaa Kingin seitsenosaisen suurtyön, jonka ensimmäiset sanat King pisti paperille jo 70-luvulla. Reilu 200-sivuinen teos on oikeastaan vain johdanto tuleviin tapahtumiin. Lukija tutustuu Rolandiin, viimeiseen revolverimieheen, joka on loputtomalta tuntuvalla taipaleella kohti myytistä Mustaa Tornia. Matkallaan Roland kohtaa pojan, Jaken, joka muistaa kuolleensa auto-onnettomuudessa. Roland lupaa suojella poikaa, mutta myöhemmin hän joutuu valintatilanteeseen: tavoittaako mustiin puettu mies vai pelastaa poika, joka roikkuu kuilun yllä hengenvaarassa. Roland tekee päätöksensä, ja kuiluun putoava Jake huutaa hänelle:

Mene sitten. On muitakin maailmoja kuin nämä.

Lopulta Roland saavuttaa mustiin puetun miehen, joka näyttää hänelle tulevan.

Miguel de Unamuno: Usva (1914)

2011-08-03T06:08:00.000-07:00

**½

Augusto Pérez harhailee päämäärättömästi olemassaolon usvassa 1900-luvun Madridissa, kun pianisti Eugenian säteilevät silmät antavat eräänä päivänä hänelle suunnan.

Tragikoomisen rakkaustarinan ympärille syntyy erikoinen teos, rimooni, joka ei tottele romaanin sääntöjä. Teoksesta kehittyy todellisuuksien labyrintti, jossa fiktiiviset hahmot, ihminen ja Jumala, ovat oudossa valtasuhteessa toisiinsa nähden. Kun kenenkään olemassaolo ei tunnu enää olevan selvää, alkaa lukijakin epäillä omaansa.

Ostin aikoinani tämän kirjan houkuttelevan takakansitekstin perusteella, mutta oston jälkeen teos jäi hyllynnurkkaan pölyttymään. Tänä kesänä päätin tarttua itseäni niskasta ja lukea tämän lyhyehkön romaanin, tai oikeammin rimoonin, kuten teosta tituleerataan. Alkukankeuksien jälkeen tarina oli viihdyttävä, mutta olin silti pettynyt. Unamuno oli ilmeisestikin aikansa suuri ajattelija, ja Usvassa hän pyrkii esittämään filosofisia pohdintojaan kaunokirjallisessa muodossa. Takakannen esittely antaa Unamunosta sen verran värikkään vaikutelman, että miehen elämäkerta saattaisi olla kiinnostavampaa luettavaa kuin hänen filosofinen tarinointinsa.

Cate Tiernan: The Calling & Changeling (2001)

2011-06-11T01:33:00.000-07:00

****½

Morgan saa lisää tietoa sukujuuristaan, eikä kaikki tieto ole lainkaan miellyttävää. Morgan joutuu miettimään omaa sisintä olemustaan: onko hänet tarkoitettu toimimaan taikuuden pimeällä puolella? Morganin voimat ovat käsittämättömän vahvat ja hänen täytyy valita, käyttääkö hän niitä hyvään vai pahaan.

Cate Tiernan: Awakening & Spellbound (2001)

2011-06-11T01:32:00.000-07:00

****

Morganin voimat kasvavat, mutta hänen täytyy opetella voimiensa käyttöä ilman Calia. Onko Cal poistunut lopullisesti Morganin elämästä? Voisiko Morgan ikinä antaa anteeksi Calille, jos tämä tulisi takaisin? Morgan ja Hunter ihastuvat toisiinsa, mutta ehkä Hunterissakin on oma pimeä puolensa...

Cate Tiernan: Blood Witch & Dark Magick (2001)

2011-06-11T01:19:00.000-07:00

****½

Ensimmäinen tuplanide päättyi sellaisee cliffhangeriin, että jatkoa oli jo odotettukin. Blood Witch jatkaa suoraan siitä, mihin The Coven jäi. Jännitys laukaistaan heti, ja pelottavalta vaikuttanut tilanne osoittautuukin varsin harmittomaksi. Lukija oli jo alkanut epäillä, että Morganin mùirn beatha dàn, sielunkumppani, Cal, ja tämän Selene-äiti, eivät olisikaan niin hyviä ja ihania kuin voisi luulla. Epäilys osoittautuu kuitenkin turhaksi, joskaan ei mene kauankaan, kun Morgan saa uuden syyn epäillä poikaystäväänsä. Calin ja Selenen kimpussa on salaperäinen Hunter, joka väittää olevansa kansainvälisen noitaneuvoston palveluksessa. Hän syyttää Seleneä ja Calia voimien väärinkäytöstä ja yrittää varoittaa Morgania Calista. Cal puolestaan vakuuttaa Morganille Hunterin olevan katkeroitunut psykopaatti, joka on syyllistynyt oman pikkuveljensä tappamiseen. Lisäksi Morganin murheina ovat hänen pikkusiskonsa Mary K:n ääliömäinen poikaystävä ja katkennut ystävyys Breen kanssa. Keneen Morganin pitäisi luottaa ja miten hänen ja Calin suhteen käy?

Charlaine Harris: Veren imussa (2004)

2011-06-11T01:18:00.000-07:00

****

Sookie ja Bill harkitsevat yhteen palaamista, mutta Bill uppoutuu töihinsä ja lähtee kaiken lisäksi pitkälle työmatkalle Peruun. Pian tämän jälkeen Sookie törmää Ericiin palatessaan töistä: tämä juoksee tienpientareella kuin henkensä edestä, eikä kaiken lisäksi tunnista Sookieta. Sookie vie Ericin kotiinsa ja ottaa yhteyttä tämän alaisiin. Käy ilmi, että Eric on kirottu noitien toimesta ja on kirouksen vuoksi menettänyt muistinsa. Lisäksi huolta aiheuttaa Jason, Sookien veli, joka tuntuu kadonneen jäljettömiin.

Eric jää asumaan Sookien luo piiloon noidilta, ja Sookien ja Ericin välinen suhde saa uusia sävyjä. Valta-asemansa unohtaneena Eric on huomaavainen ja lempeä, mutta yhtä hyvä suutelemaan kuin ennenkin. Sookiesta ja Ericistä tulee rakastavaiset, mutta miten suhteen käy, jos ja kun Eric saa muistinsa takaisin?

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (2003)

2011-06-11T01:17:00.000-07:00

***½

Bill katoaa, ja Sookie on suunniltaan huolesta - kunnes saa tietää, että Bill on entisen rakastajattarensa matkassa. Hän suostuu kuitenkin auttamaan Billin etsinnöissä, ja tehtävä johdattaa hänet Kylmäveristen klubille Alcide Herveaux'n, varsin puoleensavetävän ihmissuden kanssa. Sookie on kolmen tulen välissä: Hän tuntee vetoa Alcidehin ja vampyyripomo Ericillä puolestaan on pakkomielle päästä Sookien sänkyyn (Eikä Erickään ole varsinaisesti vastenmielinen), mutta toisaalta Sookiella on edelleen välit selvittämättä Billin kanssa. Mieshuoliakin suurempaa päänvaivaa Sookielle aiheuttaa se, että hän on taas kuolemanvaarassa useampaan otteeseen. Ehkä vampyyrien kanssa hengailu ei olekaan niin kovin hyvä juttu loppujen lopuksi?

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (2002)

2011-06-11T01:16:00.000-07:00

***

Sookie solmii sopimuksen vampyyrien kanssa ja sitoutuu auttamaan heitä telepatiakykynsä avulla. Hänet lähetetään etsimään kadonnutta vampyyria Auringon seurakuntaan, jossa hän on lähellä päästä hengestään. Sookie törmää myös ikävään mainadiin sekä muihin yliluonnollisiin olentoihin; seurustelu vampyyri-Billin kanssa vaatii veronsa, mutta mitäpä sitä ei tekisi rakastamansa miehen vuoksi.

Charlaine Harris: Veren voima (2001)

2011-06-07T10:53:00.000-07:00

***½

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat toimivat pohjana Ylen esittämälle True Bloodille, jota olen seurannut silmä kovana. Kun sarja jäi tauolle, täytyi vieroitusoireisiin käydä hakemassa kirja. Kirja on sitä tyyppiä, jonka ahmii nopeasti, mutta josta ei jää paljonkaan mieleen, siis loistavaa kesäviihdettä. Tv-sarjaan on saatu upotettua jonkinlainen synkänkoomisen kieroutunut pohjavire, jonka tasolle kirja ei valitettavasti yllä.

Tess Gerritsen: Painoton tila (1999)

2011-05-29T20:16:00.001-07:00

**½

Lääkäri Emma Watsonin unelma toteutuu, kun hän pääsee töihin kansainväliselle avaruusasemalle. Nainen avaruudessa ei ole ihan tavanomainen juttu, ja siksi onkin erityisen ikävää, että heti Emman saavuttua asemalle eräs työntekijöistä sairastuu. Jos Emma lähettää sairastuneen miehen maahan turhaan, tuhlaantuu rahaa järjettömiä summia hukkaan; jos hän päättää hoitaa miehen itse, on riskinä potilaan tilan huonontuminen. Valitsi Emma kummin tahansa, hän saattaa kyseenalaistaa pätevyytensä - ja hankaloittaa naisten pääsyä avaruuteen tulevaisuudessa.

Tasa-arvopohdinnoille ei jää kuitenkaan aikaa, kun miehistö alkaa sairastua ja kuolla yksi kerrallaan, ja pian Emma on ainoa eloon jäänyt, hänkin sairaana. Tappajaksi paljastuu loisolio, joka omaksuu geneettistä ainesta jokaisesta uudesta isäntälajistaan ja on tämän vuoksi erityisen hankala tuhottava. Emman kuolema lähestyy, ja maassa hänen aviomiehensä Jack miettii kuumeisesti pelastuskeinoa. (Ei varmaankaan ole yllätys, että Emma ja Jack ovat eroamassa, mutta hätätilanne saattaa heidät takaisin yhteen.)

Painoton tila on sujuvaa viihdettä, joka kuitenkin loppua kohden muuttuu turhan fantastiseksi. Gerritsen kuvaa hienosti avaruuslentojen lähtöjä, sitä, kuinka niin moni asia voi mennä niissä pieleen. Kuinka heiveröisiä alukset ovat, ja erityisesti ihminen. Todennäköisesti vaikuttuneisuuteni vaikutti myös se tosiasia, että kirjoittaja on nainen, vaikkei kai ole mitään syytä, miksei nainen voisi kirjoittaa avaruuslennoista asiantuntevasti.

Lars Kepler: Hypnotisoija (2009)

2011-05-24T04:52:00.000-07:00

***½

Nimimerkin takana kirjoittava ruotsalaispariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril ovat saaneet aikaiseksi varsin oivan teoksen. Hypnotisoijaa on hypetetty hurjasti, ja ehkäpä siksi olin hiukan pettynyt. Juoni on todella mukaansatempaava ja teksti on sujuvaa, suorastaan ahmin teoksen. Mutta. Mitään uutta se ei varsinaisesti tarjonnut.

Päähenkilö on traumoihin erikoistunut lääkäri Erik Maria Bark, joka auttaa rikoskomisario Joona Linnaa murhan selvittelyssä. Bark on aikoinaan luonut uraa hypnoosihoidolla, mutta on sittemmin luopunut hypnoosista. Jotakin synkkää on tapahtunut, ja Bark on vannonut, ettei koskaan enää hypnotisoisi ketään. Sitten hän saa yhteydenoton Linnalta, joka suostuttelee hänet hypnotisoimaan verilöylystä selvinneen potilaan, jotta he saisivat tältä johtolankoja. Vanhat haamut heräävät henkiin, mutta ehkä nykyajassa tapahtuneen murhan selvittäminen voi auttaa Barkia selviämään menneisyydessä syntyneistä ongelmista. Melko tuttua tavaraa siis. Suomalaislukijalle on toki mieleen komisario Linna, mutta suomalainen poliisi ruotsalaisdekkarissa ei sekään ole varsinaisesti uusi juttu.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään (2005)

2011-05-24T04:39:00.000-07:00

****

Eräänä kesäpäivänä Tukholmassa joukko kuolleita herää henkiin. Ihme koskee vain Tukholmaa ja kahden kuukauden sisällä kuolleita, sitä ennen kuolleet pysyvät haudoissaan ja uudet vainajat pysyvät vainajina. Ruumishuoneella vallitsee kaaos, hautoja avataan ja kuolleita kärrätään keskitysleiriin. Kuinka näitä kuolleita kuuluisi käsitellä? Mitkä ovat heidän oikeutensa, vai onko heillä lainkaan sellaisia? Mitkä ovat omaisten oikeudet?

Lindqvistin toinen romaani (ensimmäinen oli elokuvanakin tunnettu Ystävät hämärän jälkeen) on hiukan surumielinen kertomus itsensä ulkopuoliseksi tuntevista ihmisistä. Teoksessa ei ole turhia selittelyjä, eikä sen juoni painotu arvoituksen ratkaisemiseen.

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska (2008)

2011-05-24T04:19:00.000-07:00

****

Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä kertoo hyvin populaaristi evoluutiosta ja nimenomaan sen ihmeellisyyksistä. Käsittelyyn otetaan myös evoluution "virhearvioinnit", jotka kirjoittajien mukaan omalta osaltaan sotivat älykkään suunnittelun teoriaa vastaan. Nämä lajin kannalta epäedulliset muutokset johtuvat usein siitä, että samat muutokset edesauttavat yksittäisten yksilöiden lisääntymistä. Yksinkertaistaen samasta ilmiöstä on kyse myös ihmiskunnassa, joka tuntuu kulkevan hitaasti mutta varmasti kohti tuhoaan. Ihminen valitsee lähes poikkeuksetta vaihtoehdon, joka on hänelle itselleen hyödyllinen lyhyellä aikavälillä ja tuntuu olevan kykenemätön tarkastelemaan lajin hyvinvointia pidemmällä tähtäimellä.

Kissojen ystävänä kiinnostavinta - ja inhottavinta - oli lukea Toxoplasma-loisesta. Eliön aiheuttama toksoplasmoosihan on tunnetusti vaarallinen raskaana oleville, mutta täysin vaikutukseton se ei ole muillekaan. Toksoplasmaa kantavista naisista tulee vastuuntuntoisempia ja toiset huomioon ottavampia, miehillä vaikutus on täsmälleen päinvastainen; naisten suorituskyky älykkyystesteissä paranee, miehillä puolestaan heikkenee. Vaikutukset ovat lieviä, mutta kansallisella tasolla ne voivat olla merkittäviä. Yhdysvaltalainen tutkija Kevin Lafferty on koonnut tilastoja 38 maasta ja toteaa, että maan kansalaisten keskimääräinen neuroottisuus sekä kulttuurin "maskuliinisuus" (korostaa miesten asemaa ja naisten kuulumista hellan ääreen) selittyvät ainakin osittain toksoplasmoosin yleisyydellä. Siinäpä miettimistä kissanomistajille. :)

Audrey Niffernegger: Hänen varjonsa tarina (2009)

2011-05-06T11:52:00.001-07:00

****

Julia ja Valentine Pool ovat identtiset kaksoset, joiden äiti on myöskin identtisen kaksosparin toinen puolisko. Tytöt eivät ole koskaan tavanneet tätiään, eikä tällä ole muutenkaan ollut mitään sijaa heidän elämässään - ennen kuolemaansa. Elspeth-täti nimittäin testamenttaa talonsa ja omaisuutensa siskontyttärilleen, sillä ehdolla, että he asuvat talossa vuoden. Sitä Elspeth ei tietenkään osaa etukäteen aavistaa, että hän jää itsekin asumaan taloon kuolemansa jälkeen. Niinpä haasteeseen tarttuvat tytöt pääsevät tutustumaan kummittelua harjoittelevaan tätiinsä.

Identtisiin kaksosiin liittyy ihmisten mielissä paljon myyttisiä piirteitä, joten identtisyys-teemaan sisältyvä erilaisuuden ja samanlaisuuden ristiriita riittää jo itsessään tekemään kirjasta kiinnostavan. Mieleeni tulee Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, joka kuvaa siamilaisten kaksosten elämää. Jotenkin nämä fyysisesti yhteen liitetyt miehet ovat paljon kauempana toisistaan kuin Nifferneggerin kaksospari. Kyse on tietenkin fiktiivisistä kuvauksista, mutta ehkäpä näin on todellisuudessakin?

Kaksosista Julia on dominoivampi, ja Valentine alkaa pikkuhiljaa tehdä irtiottoa sisarestaan. Kuten niin usein, vahvempi osapuoli alkaa tilanteen muuttuessa näyttää yhä heikommalta. Julia yrittää kaikin voimin pitää kiinni tutusta ja turvallisesta tilanteesta, jonka ja jossa hän hallitsee. Elspeth-täti seuraa voimattomana sivusta tilannetta, joka alkaa muistuttaa koko ajan enemmän hänen ja sisarensa historiaa.

Tämän modernin kummitustarinan loppuratkaisu on melko yllättävä, mistä paljon plussaa. Ehkäpä vielä enemmän pidin kuitenkin kirjailijan aiemmasta teoksesta Aikamatkustajan vaimo.

Taivaallista seksiä (2006), toim. Minna Ahola, Marjo-Riitta Antikainen ja Päivi Salmesvuori

2011-04-16T08:29:00.001-07:00

*****

Taivaallista seksiä sisältää useiden eri kirjoittajien artikkeleita, joissa pohditaan kristinuskon ja seksuaalisuuden suhteita eri näkökulmista. Kirjoittajat ovat eri teologisten oppiaineiden, historian ja sukupuolihistorian asiantuntijoita. Teos on jaettu neljään osaan: Vanhasta testamentista myöhäisantiikkiin, Monimuotoinen keskiaika, Reformaatiosta uudelle ajalle ja Kohti nykyaikaa. Kiinnostavimmaksi koin ensimmäisen osan, todennäköisesti ajallisen etäisyyden vuoksi; mitä lähemmäs nykyaikaa siirryttiin, sitä tutummilta ja vähän tylsemmiltä asiat alkoivat tuntua.

Erityisen kiinnostava oli teoksen ensimmäinen artikkeli, Martti Nissisen Ruumiillinen ihminen Vanhassa testamentissa, joka valottaa VT:n aikalaisten ihmiskäsitystä. Ihmistä ei jaettu henkeen ja aineeseen, vaan hänet nähtiin kokonaisuutena. Toki olin ennestään tietoinen, ettei nykyinen dualistinen ajattelu ole aina ollut hallitsevaa, mutten ollut aiemmin tullut miettineeksi tämän merkitystä uskonnollisten tekstien kannalta. VT:ssä ihmistä kuvataankin usein nimenomaan fyysisenä olentona, ja henkistä puolta kuvaava sanasto on aina kaksimerkityksistä sisältäen myös fyysisen ulottuvuuden, esim. heprean nefesh tarkoittaa 'sielun' ohella 'henkitorvea'. Valitettavasti käännöksissä tämä hengen ja aineen päällekkäisyys ei voi samalla tavoin näkyä.

Keskiaikaisessa maailmassa ei tunnettu seksuaalisuutta käsitteenä ja yksityiselämä taisi olla käsitteen lisäksi myös ilmiönä käsittämätön, joten seksiasioihin suhtauduttiin varsin luontevasti. Kirkonmiehet kuitenkin tarkastelivat asioita teologisesta näkökulmasta, ja katsoivat usein tarpeelliseksi rajoittaa sukupuolielämää. Koska keskiajalla lukutaito oli harvojen oikeus, oli kulttuuri äärettömän visuaalista. Kirkko valisti kansaa kuvien avulla tärkeistä asioista, myös seksuaalisuudesta. Koska nykykatselija katsoo näitä kuvia täysin eri perspektiivistä, ne näyttäytyvät lähinnä rivoina ja hämmentävinä. Kaikki kuvat eivät kuitenkaan olleet kansan silmille tehtyjä. Aila Viholainen kirjoittaa mm. saarnastuolien puisista istumatuista, jotka "oli usein koristettu veistoksella, joka oli kaikkea muuta kuin jumalallinen". Esimerkkinä on annettu kuva yhdestä, jossa "ei ole kuvattuna vain yhdyntä vaan vieläpä kaikissa tilanteissa kielletty tapa, jota pidettiin eläimellisenä". Kuvien merkitykseksi on ehdotettu, että kun pappi joutuu turvautumaan istumapuuhun, hän saa tällaisen kielletyn kuvan kautta muistutuksen omasta heikkoudestaan.

Reformaation jälkeiseltä ajalta kiinnostavaa oli Esko M. Laineen artikkeri radikaalipietismistä. Muistan, että aikoinaan ylioppilaskirjoituksiin lukiessani pietistit vaikuttivat kiinnostavalta porukalta uskonnon oppikirjankin perusteella, vaikka siellä ei taidettu mainita sanallakaan heidän seksuaalisuuskäsityksistään. Radikaalipietismissä vaikuttivat vastavoimina jyrkän askeettinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja sofiaaninen mystiikka, jossa uskovien välinen sukupuoliyhteys katsottiin pyhäksi teoksi. Tämä ristiriita johti joissakin ryhmissä seksuaaliseen hurjasteluun, mm. orgioihin. Kirjoittaja katsoo, että radikaalipietistien keskuudessa vaikutti suuri joukko hyvin herkkiä tai suorastaan mielenterveysongelmaisia henkilöitä.

Viimeisessä osassa kirjoitetaan mm. rock'n'rollin ja kondomien tulosta Suomeen, ortodoksien avioliittokäsityksistä, katolisten aborttinäkemyksestä ja Tosi Rakkaus Odottaa -liikkeestä. Nämäkin artikkelit olivat mielenkiintoista luettavaa, mutta niillä ei ollut samanlaista uutuusarvoa. Tietenkään kaikki ei ollut ennestään tuttua, aivan uusi tieto oli mm. se, että ortodoksisella kirkolla oli menneinä vuosisatoina tapana vahvistaa rukouksen kanssa ns. ystävyysliitto, jossa liitettiin yhteen kaksi saman sukupuolen edustajaa. Tavasta luovuttiin, kun huomattiin, että siunaus ymmärrettiin väärin seksuaalisuhteen hyväksyntänä. Aihe koetaan ilmeisesti edelleen arkaluontoisena, eikä siitä juurikaan puhuta.

Lopuksi kiintoisa anekdootti Uuden testamentin ajalta:

Ylellisten kurtisaanien luokkaan voitaneen lukea myös eräs roomalainen erikoisuus. Roomalainen aviorikosta ja muita sukupuolirikkeitä koskeva lainsäädäntö oli ankara: periaatteessa vapaiden kansalaisten väliset sukupuolisuhteet oli rajoitettu avioliittoon. Avioliiton ulkopuolisista suhteista rangaistiin ankarasti. Prostituoidun tai näyttelijättären kanssa solmituista suhteista ei kumpaakaan osapuolta kuitenkaan voitu rangaista. Yläluokkaan kuuluvan naisen elämä oli taloudellisesti turvattua, joten hänen ei tarvinnut turvautua prostituutioon anasaitakseen elantonsa, mutta jotkut vapaasyntyiset naiset kirjoittautuivat prostituoitujen veroluetteloon tai hankkivat työpaikan teatterista voidakseen kutsua taloonsa miesvieraita tai pitää vakituista rakastajaa vailla rangaistuksen pelkoa. Tämä ilmiö oli kuitenkin ilmeisesti harvinainen, mahdollisesti joidenkin yksittäisten henkilöiden protesti ankaraa lainsäädäntöä vastaan.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (2007)

2011-03-24T04:07:00.000-07:00

*****

Loistavaa ruotsalaista arkirealismia Åsa Linderborgin omaelämäkerrallisessa romaanissa.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies (2009)

2011-03-24T03:37:00.000-07:00

**

Kirja alkaa lupaavasti. Pieni Tarmo-poika on perheen ainoa lapsi, ja naapurin pariskunta toimii melkein toisina vanhempina. Tarmo elää siis varsinaisessa idyllissä, jossa riittää rakastavia aikuisia. Mutta sitten äiti tuo kotiin pikkusiskon lupaamansa pikkuveljen sijaan, eikä uusi pikkusisko tee muuta kuin huutaa yöt ja päivät läpeensä. Äidin kaikki aika menee vauvan hoitamiseen, isä joutuu muuttamaan työpaikalleen, ja naapurin Leallakin on omia kiireitä. Tarmon elämä on keikahtanut päälaelleen, ja hän toivoo vain saavansa äidin takaisin itselleen.

Melko pian aloituksen jälkeen siirrytään aikaan, jolloin Tarmo on nuori aikuinen. Lapsuuden tapahtumat vaikuttavat aikuisen valintoihin, ja Tarmosta tulee muovikassimies: mies, joka siirtyy naisen luota toisen luo vain muovikassillinen omaisuutta mukanaan. Vailla työpaikkaa ja vakinaista asuntoa Tarmo alkaa hankkia elantoa kyseenalaisin keinoin.

Tarina itsessään on hyvä, mutta kirjaa vaivaa julistava sävy. Henkilöiden suihin on laitettu niihin sopimattomia repliikkejä, jotka valistavat lukijaa niin luomuruoasta, uskontohistoriasta kuin naisten asemastakin. Tämän vuoksi teos tuokin mieleen Ravilon esikoisteoksen Kuin kansanlaulu. Sillä erotuksella tosin, että pidin Kansanlaulusta. Se oli kokonaisuudessaan ohjelmallinen naisten oikeuksien puolustaja, kun taas Muovikassimiehessä valistus on yritetty piilottaa repliikkeihin. Ei toimi.

Neil Gaiman: Unohdetut jumalat (2002)

2011-03-24T03:03:00.000-07:00

****

Tämä nykyfantasian suurteos on ollut lukulistalla pitkään. Gaimanin tuotanto on minulle muutenkin outoa, kun häpeäkseni en ole saanut luettua edes Sandmaneja... tätä puolustelen kyllä sillä, että kyseiset sarjakuvat ovat kirjastosta jatkuvasti lainassa. Tämän sain nyt sitten vihdoin luetuksi, ja kyllähän se kannatti. Kirjasta on esitetty aika paljon kritiikkiä, mutta itse pidin paljonkin. Yhdelle lukijalle maalaileva tyyli oli tuonut mieleen Stephen Kingin, ja hassua kyllä, sama kirjailija tuli minunkin mieleeni lukiessani. Minulle se kyllä oli yksinomaan positiivinen asia.

Shadow on juuri vapautunut vankilasta, ja aikoo jatkossa vältellä kaikkia hankaluuksia. Kohtalolla tuntuu kuitenkin olevan näppinsä pelissä, ja Shadow löytää itsensä viettämästä kaikkea muuta kuin suunnittelemaansa tasapaksua elämää. Tai ehkäpä kohtalon sijaan näppinsä peliin onkin iskenyt muutama apua tarvitseva jumala. Niin tai näin, Shadow joutuu mukaan taisteluun, jossa ovat vastakkain Amerikan jumalat: siirtolaisten mukanaan tuomat vanhat jumalat ja nykypolven uudet jumalat.

Sitten pieni spoileri, muttei kuitenkaan varsinainen juonipaljastus: Tutun mielestä kirjan lopetus on varsinainen antikliimaksi, joka saa aivan toisenlaista lopetusta odottavan lukijan pettymään. Koska itse osasin tämän keskustelun perusteella sitten odottaa lässähtävää loppua, en pettynyt, ja itse asiassa pidin lopetuksesta. Mielestäni sen voisi nähdä vastavetona vanhalle perinteiselle fantasialle, jossa taisteluilla ja niiden voittamisilla on merkittävä asema. Lopetusta on kylläkin venytetty turhan pitkäksi, sen vuoksi en täysiä pisteitä kirjalle annakaan.

Atorox-novellit 2011

2011-03-24T03:01:00.000-07:00

120 novellin urakka on taas ohi, ja aikaa riittää muullekin lukemiselle. Talven aikana lukemiset ovat jääneet taas kovin vähille, mutta novellisuman läpikäynti aukaisi putken niin, että nyt kirjoja on taas alkanut mennä. Atoroxista on siis monenlaista hyötyä :)

Leopold von Sacher-Masoch: Venus turkiksissa (1870)

2011-01-09T03:34:00.000-08:00

****½

Masokismille nimensä vastentahtoisesti antanut Sacher-Masoch suunnitteli kirjoittavansa kirjasarjan, joka kävisi läpi ihmiselämän eri osa-alueita. Venus turkiksissa on vain pieni osa rakkautta käsittelevää teosta, joka sekin kokonaisuudessaan olisi vain osa suurempaa kokonaisuutta. Sacher-Masoch katsoi teokselle tehtävän vääryyttä, mikäli sitä arvostellaan irrallaan kokonaiskuvasta, mutta ehkäpä nykylukija osaa tarkastella tekstiä toiselta kantilta, eikä tee hätäistä tuomiota.

On ymmärrettävää, että masokistisen Severinin ja kunniallisesta naisesta despootiksi muuttuvan Wandan tarina on saanut huonon vastaanoton aikanaan. Vieläkin teos kykenee herättämään inhoa, joskin lammasmaisen Severinin käytös osaa myös ärsyttää ja puuduttaa. Severin myös parantuu masokismistaan, eli kyseessä on opettavainen tarina. Kirjasen loppuun sisältyy myös yhteiskunnallinen opetus:

- - nainen, sellaisena kuin luonto on hänet luonut ja sellaisena kuin hän nykyään vetää miestä puoleensa, on miehen vihollinen, ja voi olla ainoastaan tämän orjatar tai despootti, ei koskaan tämän kumppani. Nainen voi olla sitä vasta, kun hänellä on samat oikeudet kuin miehellä, kun hän on kasvatuksensa ja työnsä puolesta miehen veroinen.

Cate Tiernan: Book of Shadows & The Coven (2001)

2011-01-03T13:37:00.000-08:00

****

Cate Tiernanin Sweep-sarjasta tuli hetkeksi kuuluisa Suomessa, kun kristillisdemokraattien Leena Rauhala teki sen julkaisusta Suomessa kirjallisen kysymyksen hallitukselle. Rauhalan mukaan kirjat ovat nuorille täysin sopimattomia, mutta kustantaja puolustautui sillä, että suomennoksesta on poistettu alkoholi- ja tupakkaviittaukset. Tässä kohtaa järkytyin itse: harjoitetaanko Suomessa oikeasti tällaista sensuuria?

Ensimmäinen osa oli jo suomennettu ja painossa, mutta kustantaja luopui julkaisusta. Virallisen selityksen mukaan kustantamo oli saanut tietoonsa, että wiccalaisuus on oikeasti olemassa oleva uskonto, eivätkä he halua julistaa nuorille minkäänlaista uskonnollista ideologiaa. Vaikea uskoa, että joku oikeasti ei olisi tietoinen wiccan olemassaolosta, mutta niin tai näin, kirja jäi julkaisematta suomeksi. Onneksi nykyään on internet ja sen verkkokaupat, ja suurin osa suomalaisista osaa englantia vähintään kohtuullisesti. Kiitos Leena Rauhala, ilman sinua olisin todennäköisesti jäänyt paitsi hyvästä viihteestä :)

Book of Shadows & The Coven on sarjan kaksi ensimmäistä osaa yksissä kansissa. Kirja kertoo maantienharmaasta Morganista, joka wiccan - ja Cal-nimisen pojan - avulla löytää itsestään uskomattomia voimia. Kyseessä on siis perinteinen ruma ankanpoikanen -tarina, jossa on tietenkin mukana niin onnetonta kuin onnellistakin rakkautta sekä ristiriitoja ystävättären kanssa. Suomalaisiin lajitovereihin verrattuna teksti on aika kilttiä, joten sikälikin Rauhalan reaktio ihmetyttää. Tai no, ei oikeasti, koska eihän kyse tietenkään ollut viinasta tai huumeista vaan kristinuskon kyseenalaistamisesta. Stephenie Meyerin Twilight-sarjaan verrattuna kirja on kuitenkin aika realistinen nuorten elämästä kertoessaan, ja lisäksi aivan erinomaisen koukuttava! Enpä malttaisi odottaa, että saan jatko-osat käsiini.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (2010)

2011-01-03T13:34:00.000-08:00

****

Joensuun uusin Harjunpää on entisten tapaan realistissävyinen rikosromaani, joskin mukana on ripaus yliluonnollisuuttakin. Lieneeköhän tämä uusi trendi pohjoismaisessa dekkarissa, kun Holtin Kasvottomassa tuomiossakin oli tällaista löydettävissä. Joka tapauksessa, kelpo luettavaa, mutta ehkä masentavin Harjunpää-kirjoista.

J. K. Miettinen: Häiriötekijä (2010)

2011-01-03T13:30:00.000-08:00

***½

Salanimen taakse kätkeytyvä(t) kirjoittaja(t ?) on julkaissut kokoelman novelleista, joista suurin osa on ilmestynyt aiemmin alan lehdissä. Mukana on muutama uusikin novelli, mutta valitettavasti ne ovat kokoelman heikoimpia omaan makuuni. Muuten kokoelma on varsin hyvä. Raskautettu kertoo raskaaksi tulevista miehistä, jotka kantavat sikiöitä kiveksissään. Khii\yksin\Taivaanalla sijoittuu tulevaisuuteen, jossa vauvoja hankitaan lemmikeiksi. Todellinen kenokas on tragedia sääty-yhteiskunnasta ja mustasukkaisuudesta.

Anne Holt: Kasvoton tuomio (2009)

2011-01-03T13:21:00.000-08:00

****½

Suosikkidekkaristiltani oli jälleen ilmestynyt uusi suomennos Inger Johanne Vik -sarjaa. Harmi, että uusia Hanne Wilhelmsen -kirjoja ei varmaankaan ole luvassa, mutta kyllä Inger Johannetkin kelpaavat :)

Hekuman huipulla. Eroottinen sf/f-antologia. (2008), toim. Pasi Karppanen

2010-12-06T04:49:00.000-08:00

*****

Hekuman huipulla tarjoaa kotimaisten kirjoittajien scifi- ja fantasianovelleja, jotka tavalla tai toisella liittyvät seksiin/seksuaalisuuteen. Monet novellit ovat kuvauksia yhteisöstä, jossa seksuaalisuutta säännellään jollakin tavalla, mutta mukana on myös yksilön (poikkeavaa) seksuaalisuutta kuvaavia tekstejä. Itse pidin - jälleen kerran - eniten teksteistä, jotka eivät kulkeneet vahvasti juonen varassa: Heikki Nevalan Sielun peili liittää Hamelnin pillipiipari -satuun pedofiili-aspektin ja Mari Saarion Sateenkaari 2256 tarjoaa kiinnostavan sikermän erilaisia seksuaalisuuden sekä parisuhteen ilmenemismuotoja.

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara? (2009)

2010-12-05T09:30:00.000-08:00

****

Lehtinen kirjoitti usean vuoden tauon jälkeen jatko-osan Sara-sarjaan. Missä olet, Sara? ei oikeastaan kerro Sarasta, vaan tämän sisarpuolesta Pinjasta. Kolmen ensimmäisen kirjan tapahtuma-aikoihin Pinja oli noin viisivuotias, nyt hänestä on kasvanut teini-ikäinen, josta paljastuu yhä enemmän isosiskonsa piirteitä.

Levottomat jalat -kirjan lopussa Sara lähti maailmalle, ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, hän on yhä sillä tiellään. Pinja alkaa jäljittää puoli-isosiskonsa olinpaikkaa, ja samalla hän omaksuu siskonsa punkhabituksen. Pinja ei kuitenkaan ole mikään punkkari, ja lopuksi hän luopuukin itselleen vierasta ulkoasusta päätyen omaan persoonalliseen, ketään jäljittelemättömään tyyliin. Neljännen Sara-kirjan maailmankuva poikkeaa kolmesta edellisestä: Kun asiat nähtiin Saran näkökulmasta, pystyi lukija samastumaan häneen ja sympatiseeraamaan hänen valintojaan. Nyt kun Saran tekemisiä katsotaan tasa-painoisen ja ehjässä perheessä kasvaneen pikkusiskon näkökulmasta, alkaa Sara vaikuttaa onnettomalta ja jopa häiriintyneeltä, enemmän säälittävältä kuin ihannoitavalta.

Kirjan kiinnostavinta antia ovat kohtaamiset Saran menneisyyden tuttujen kanssa. Peukaloaan imeskelevästä Mona Lisasta on tullut tunnettu runoilija, mutta hänen sosiaaliset taitonsa ovat yhtä surkeat kuin ennenkin, runojen sisällötkin seurailevat Saran elämää. Kolmannessa kirjassa Saran luona asunut Hellevi on nykyään onnellinen kolmen lapsen äiti, ja hänen muistonsa Saran kanssa asumisesta paljastuvat hyvin negatiivisiksi. Muutenkin vanhat tutut puhuvat Sarasta enimmäkseen kielteiseen sävyyn, vaikka joitakin hyviäkin muistoja löytyy.

Pinjan etsintäretki - itsensä, Saran, poikaystävän - on kiinnostavaa luettavaa, mutta Saran seikkailujen jälkeen vähän pliisua. Kirjasarja sai eheyttävän päätöksen, onko se hyvä vai paha, päättäköön sen kukin lukija itsekseen.

Tuija Lehtinen: Levottomat jalat (2001)

2010-12-05T09:01:00.000-08:00

*****

Sara-sarjan kolmannessa osassa Sara on majoittunut taas enonsa asuntoon, joka sijaitsee nyt "Käpy Cityn" sijasta Helsingissä. Kun Sara törmää entiseen poikaystäväänsä Sidiin ja saa tältä turpiinsa, on hänen kuitenkin palattava takaisin enonsa vanhaan taloon. Yksin Sara ei joudu asumaan, sillä kymppiluokan luokkakaveri Hellevi tuppautuu asumaan hänen luoksensa, ja oma-aloitteisesti Sara tarjoaa kattoa pään päälle salaperäiselle katusoittajalle. Neljänneksi asukkaaksi tulee Joosef-koira, joka lähtee seuraamaan Saraa kadulta.

Elämä solahtaa uomiinsa, Sara suorittaa iltalukiota ja käy soittotunneilla. Lapsuuden huiluharrastus on päässyt ruostumaan, mutta Sara harjoittelee tosissaan ja tienaakin soitollaan, kun entinen luokkakaveri Pelle järjestää hautajaiskeikkoja. Ansaitut rahat menevät säästöön, sillä vaikka kaikki onkin periaatteessa hyvin, polttelee maa Saran jalkojen alla.

Tuija Lehtinen: Nottingham kesällä kello 6 (1999)

2010-12-05T08:25:00.000-08:00

*****

Sara-sarjan toinen osa muodostaa tekstillisesti hauskan vastinparin ensimmäiselle osalle: luvut alkavat kahta viimeistä lukuun ottamatta rakastaa-verbin sisältävällä lauseella. Toiseksi viimeisessä on siirrytty ensimmäisen kirjan inhoamista voimakkaampaan tunteeseen, vihaamiseen, ja viimeisessä luvussa kaksi ääripään tunnetta yhdistyvät.

Sara liikkuu nyt erilaisissa maisemissa; kirja lähtee liikkeelle Roomasta, jossa Sara on lomailemassa mummonsa kanssa. Matkan jälkeen koittaa kuitenkin paluu tuppukylään ja ankeiden sukulaisten luo - pahansisuinen mummo on nimittäin ainoa Saran sietämä sukulainen. Hän alkaakin suunnitella välittömästi lähtöä, suuntana Nottingham kello kuudelta, kuten hän on sähköpostiystävänsä Markin kanssa sopinut.

Mark paljastuu nössöksi, mutta Sara asuu mielellään tämän upporikkaan perheen luona. Sitä paitsi hän tutustuu kiinnostaviin ihmisiin, jotka saavat hänet pysymään Nottinghamissa. Jääkö Sara sille tielleen, vai palaako hän vielä Suomeen vanhojen tuttujen luo?

Tuija Lehtinen: sara@crazymail.com (1998)

2010-12-05T07:38:00.000-08:00

*****

Tuija Lehtisen Sara-sarjan ensimmäisessä osassa lukija tutustuu kymppiluokkaa käyvään punkkarityttö Saraan, joka on lähtenyt entistä jengiään ja poikaystäväänsä pakoon maalaiskylän rauhaan. Paikka tuntuu kuolettavan tylsältä, mutta pian Sara tutustuu ihmisiin ja saa kavereitakin. Sara tutustuu myös Mona Lisaan, pilkattuun runotyttöön, joka Saran kauhuksi alkaa seurata häntä joka paikkaan. Toisaalta, Mona Lisa toimii ilmaisena palvelijana ja opettaa Saran käyttämään internetiä.

Mona Lisan ansiosta Sara hankkii itselleen myös sähköpostin, jolla hän ottaa vastaan viestejä jännittävältä Markilta, joka on Saran tavoin kovia kokenut punkkari, tai niin hän ainakin Saralle kertoo. Markin lisäksi Sara saa elämäänsä Rauskin, kymppiluokan kovimman jätkän. Lukija alkaa jo aavistella, että rakkaus ja ystävyys sulattavat Saran kovan ulkokuoren paljastaen herkän sisimmän, mutta aivan niin ei käy. Vaikka inhimillisyyden välähdyksiä aina silloin tällöin esiintyykin ja pientä pehmenemistäkin tapahtuu loppua kohden, pysyy Sara kuitenkin melko kyynisenä ja ennen kaikkea varovaisena.

Kirjan parhaita puolia onkin, ettei siinä ole moraalista opetusta eikä se tarjoa epäuskottavaa väitettä, että kuka tahansa voi helposti muuttua. Hauska yksityiskohta on, että kirjan luvut alkavat viimeistä lukuun ottamatta inhota-verbin sisältävällä lauseella. Viimeinen luku alkaa Mä rakastin hetkellisesti lihavaa miestä; jotakin Saran luonteesta kertoo, että äkillisen hellyyden kohde on mies, jolle hän on myymässä mummonsa tavaroita.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2010)

2010-10-22T02:19:00.000-07:00

****

En varmaan lue kenenkään toisen kirjailijan teoksen esipuheita ja muita "ylimääräisiä osia" yhtä mielelläni kuin Stephen Kingin. Jokin kirjailijan tyylissä vain on niin itseäni miellyttävää, ja se miellyttävyys tulee jopa paremmin esiin näissä oheisteksteissä kuin varsinaisissa tuotoksissa. Tällä kertaa King valottaa Esipuheessa teoksensa syntyhistoriaa kertomalla, että oli kadottanut kykynsä kirjoittaa novelleja. Sitten hänelle tarjoutui tilaisuus editoida novelliantologia, ja luettuaan satoja novelleja hän sai taas kiinni kadottamastaan taidosta. Hyvä niin, sillä Auringonlaskun jälkeen on varsin tunnelmallinen kokoelma ja omaan makuuni parempi kuin viimeisin romaanisuomennos Tapahtumapaikkana Duma Key.

Kokoelman lopusta löytyy saatesanoja novelleille, koska Kingin mukaan "joitakin lukijoita kiinnostaa tietää, miten ja miksi tietty novelli on syntynyt". Itse kuulun ehdottomasti tähän joukkoon. Taustatietoja on aina hauska kuulla, kunhan kirjailija ei äidy liiaksi analysoimaan omaa tekstiään. Esimerkiksi kokoelman yököttävin ja mieleenpainuvin novelli Piru kissaksi paljastui sangen vanhaksi tuotannoksi, ja on peräisin niiltä ajoilta, kun King vielä kituutteli miestenlehtien maksamilla novellipalkkioilla.

Kokoelma on melko sekalainen, muttei mielestäni mitenkään hajanainen. En ole kyllä koskaan ollutkaan sitä mieltä, että novellikokoelman täytyisi muodostaa jokin teemallinen kokonaisuus; novelli on oma itseriittoinen kokonaisuutensa. Kun Piparkakkutyttö tarjoilee ensin viisikymmentä sivua hermoja raastavaa splatteria, sen jälkeen on hyvä rauhoittua Harveyn unen tunnelmakatkelmaan. Itse pidän eniten juuri jälkimmäisen kaltaisista fiilistelypätkistä, joissa ei ole vahvaa juonta. Samaa sarjaa edustaa Lakkiaispäivä, jonka kirjailija kertoo olevan "Harveyn unen tavoin pikemminkin sanelua kuin sepitettä", koska molemmat novellit ovat syntyneet unien pohjalta. Soisinpa Kingin kirjoittavan enemmänkin uniaan novelleiksi.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset (2007)

2010-10-18T04:49:00.000-07:00

***

Eija Reinikainen on kasvatustieteen maisteri, joka on opettanut mm. laitoskoulussa, tarkkailuluokalla, erityisopetuksessa sekä alkuopetuksessa. Reinikaisen tekstistä huomaa, että hänen työskentelyään on ohjannut aina vilpitön ja palava halu auttaa lapsia ja nuoria. Tämä on ollut hänen työssään varmastikin ehdoton vahvuus, mutta kirjassa se on heikkous. Reinikainen on kuin Torey Haydenin suomalainen versio, joka ehtymättömällä paatoksella puolustaa heikkoja ja tulee samalla ylistäneeksi omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan. Reinikainen mm. kertoo, kuinka hän haki silloin parivuotiaan adoptiolapsensa lastenkodista. Lapsi piti jatkuvasti tuttia suussaan, ja hoitohenkilökunta kertoi, ettei pojan kanssa "tule mistään mitään" ilman tuttia. Reinikainen onnistui kuitenkin jo automatkan aikana tekemään sen, mihin henkilökunta ei ollut pystynyt. Tutti lensi autonikkunasta ulos, eikä siitä ollut tarvinut sen koommin puhua.

Kirja koostuu muutaman sivun mittaisista kokonaisuuksista, joiden otsikkona on yleensä lapsen tai nuoren nimi. Tarinat pohjautuvat tosielämään, mutta niitä on muuteltu ja yhdistelty, ja nimet ovat keksittyjä. Kertomukset lasten kohtaloista laittoivat ainakin minut itkemään useaan kertaan, mutta sekin oli jotenkin ärsyttävää. Teksti oli kirjoitettu niin tunteita herättävästi, että vähemmästäkin alkaa itkettää. Toisaalta, onko myötätunnon hakeminen lapsia kohtaan tuomittavaa - sen päättäköön kukin itse.

Kaikesta itsetehostuksesta huolimatta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Reinikainen ole erinomainen opettaja. Hänen kertomuksensa esim. siitä, kuinka hän nousi aina seisomaan päällään pienen oppilaan opittua uuden asian, ovat kerrassaan riemastuttavia. Lapset saivat konkreettisen todisteen siitä, kuinka iloinen opettaja oli heidän onnistumisestaan. Kunpa itselläkin olisi rohkeutta olla näin radikaali! Kirjassa on muitakin hyviä ajatuksia, joita opettajan omatunto käskee noudattaa, mutta joihin koulun viralliset käytännöt eivät kannusta.

Usein olen hämmästellyt myös koulumaailman ristiriitaisuutta. Puhutaan lapsilähtöisyydestä, mutta jo aivan varhain lapset eritellään ja lajitellaan monin eri mittarein, jotta lopputulos olisi mahdollisimman homogeeninen. Puhutaan luovuudesta lasten kohtaamisessa, mutta opetussuunnitelma on hyvin yksityiskohtainen ja velvoittava. Puhutaan siitä, miten tärkeää opettajan on olla aidosti oma itsensä luokassa. Samalla korostetaan sellaista "ammatillisuutta", johon ei kuulu aito kiintyminen oppilaaseen tai sen osoittaminen. Minuakin on kehotettu jättämään kouluasiat kouluun ja neuvottu pitämään etäisyyttä suhteissani vanhempiin. Kuitenkaan en ole koskaan nähnyt pienintäkään haittaa läheisistä suhteistani oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa. Päinvastoin, läheisyydestä olen saanut voimaa ja merkitystä työhöni.
Minulla on valtava luottamus lapseen. Hän oppii kyllä, ellemme me opettajat ja kasvattajat vie häneltä oppimisen iloa. Aina on tuntunut ikävältä kuulla, kun opettajat valittavat, että luokka olisi muuten hyvä, mutta kun siellä on se tai tämä ongelmatapaus. Luokka on toki se, mikä se on, ja opettajan tehtävä on luoda juuri sille luokalle sopivat toimintamuodot. Minkäänlainen opetussuunnitelma ei voi, eikä saa mennä lapsen hyvinvoinnin edelle.

Ross W. Greene: Koulun hukkaamat lapset. Opas käytösongelmaisten lasten auttamiseksi

2010-10-11T22:27:00.000-07:00

***

Greene puhuu teoksessaan Koulun hukkaamat lapset yhteistoiminnallisesta ongelmanratkaisusta, jonka avulla käytösongelmaisille lapsille opetetaan taitoja, joiden avulla he voivat käyttäytyä hyvin. Kirja lähtee siis olettamuksesta, että huonosti käyttäytyvät lapset eivät käyttäydy huonosti siksi, että he haluaisivat tehdä niin. Jatkuvat rangaistukset eivät motivoi ketään jatkamaan huonoa käytöstään, ja lapset muuttaisivatkin käytöstään heti, jos he vain tietäisivät miten.

Kirjassa häiritsi jankuttava ja vähän lapsellinen tyyli, joka heikensi sanoman uskottavuutta. Tietotekstin rinnalla kulki pätkittäin etenevä fiktiivinen tarina, jolla havainnollistettiin menetelmän toimivuutta. Nämä kerronnalliset katkelmat olivat pateettisia ja hyvin tarkoitushakuisia. En myöskään täysin allekirjoittaisi väittämää, jonka mukaan lapsi/nuori ei saa minkäänlaista sosiaalista palkkiota huonosta käyttäytymisestä. Oman ymmärrykseni ja kokemukseni perusteella nuori voi saada ihailua osakseen rikkomalla sääntöjä - ja joissain tapauksissa nuori voi kuvitella, että näin on. Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa, ja jälkimmäisessä tapauksessa ratkaisu on saada nuori ymmärtämään, että hänen toimintansa ei johda toivottuun lopputulokseen.

Kirjassa oli kuitenkin monia hyviä pointteja, ja sen suurin ongelma olikin ehkä se, että se homogenisoi nuoret ongelmakäyttäytyjät ja esittää yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun ainoana ja parhaana keinona joka tilanteeseen. Kirjan esittelemät toimintamallit voivat kuitenkin olla hyvinkin toimivia, myös ns. normaalinuorten kanssa. Olen jo aiemmin miettinyt rangaistusten mielekkyyttä, ja tämä kirja sai kyseenalaistamaan ne entistä voimakkaammin. Käsittääkseni tämä on yleinen trendi koulumaailmassa, koska esim. jälki-istuntojen määrät ovat tippuneet huimasti omista kouluajoistani, vaikka nuoret tuskin ovat parantaneet radikaalisti käytöstään viimeisen viidentoista vuoden aikana. (Tässä lienee myös koulukohtaisia eroja.)

Kirja havahdutti minut myös huomaamaan erän toisen seikan, jota en itse ollut tullut ajatelleeksi. Koulussa pidetään yleensä itsestäänselvyytenä, että opettajan sana on luokkahuoneessa laki, ja nuoria opettajia rohkaistaan ottamaan auktoriteettiasema ns. näyttämällä kaapin paikka oppilaille.

"Kun Crystal oppii, että oikeassa elämässä on sääntöjä, joita on noudatettava ja tapoja, joilla muita ihmisiä on kohdeltava ja että olemassa sellainen sana kuin 'ei', hänellä itsellään ja meillä muilla menee heti paljon paremmin."
"Jerry, kuinka monta kertaa joku on sanonut sinulle 'ei' viime viikon aikana?"
Herra Armstrong näytti hämmentyneeltä ja mietti sitten kysymystä. "Ei kertaakaan."
"Kuinka monta kertaa jouduit ratkaisemaan jonkin ongelman viime viikolla?"
"Monta kertaa. En ymmärrä, miten tämä liittyy Crystaliin."
"Ilmeisesti sanan 'ei' kuuleminen ei olekaan niin yleistä todellisessa elämässä kuin meidät on opetettu uskomaan."

Suoraviivainen "ei" toimii niihin oppilaisiin, jotka käyttäytyvät muutenkin hyvin ja tottelevaisesti. Jos ongelmakäyttäytyjän saa tottelemaan "eitä", se johtuu todennäköisesti pelosta. Ehkä hyvinkäyttäytyvilläkin olisi parempi olla, jos he tottelisivat siksi, että säännöt ovat mielekkäitä, eivätkä siksi, että niin kuuluu tehdä. Koulun jokapäiväisessä arjessa tulee eteen niin määrätön määrä tilanteita, joissa oppilaita joutuu ojentamaan, ettei jokaisen tilanteen ratkaisu oikeaoppisesti - mitä se sitten tarkoittaakin - tunnu mahdolliselta. Mutta voisiko olla mahdollista, että jos oppilaat kasvaisivat keskustelevaan ja yhteistoiminnalliseen kulttuuriin, myös "turha" vastaanväittäminen, kysely ja inttäminen vähenisi? Ehkä näin ei ole, mutta ainakin jonkinlaista itsearviointia ja -kriittisyyttä omaa työtäni kohtaan tämä kirja sai aikaan.

Tuuli Hypén: Nanna

2010-10-11T22:26:00.000-07:00

*****

Ihana sarjakuva kettutytöstä/tyttöketusta, joka ihmisyyskurssin käytyään muuttaa kaupunkiin ja ryhtyy opiskelemaan. Sarjakuvan toinen keskeinen hahmo on Nannan asuinkumppani Ritu, ja aina toisinaan törmätään omaan lempparihahmooni Ritun mummoon. Fanien iloksi Nanna alkaa ilmestyä ensi vuonna Turun Sanomissa, ja toivon mukaan jossain vaiheessa ilmestyisi uusi albumikin.

Anni Nykänen: Mummo (2010)

2010-09-25T06:27:00.000-07:00

*****

Mielettömän hauska, tätä lisää!

Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Vitsaus (2009)

2010-09-13T09:47:00.000-07:00

**½

Lentokone laskeutuu kentälle matkustamo täynnä kuolleita ihmisiä. Liikkuvaa sorttia olevat ruumiit häipyvät ruumishuoneelta, ja niiden katoamisesta epäillään lääkäri Ephraim Goodweatheria. Oikeasti Eph on tietenkin sankari, joka vain yritetään lavastaa syylliseksi. Kaiken tämän actionin ohella Ephillä on huolenaan kivulias avioero ja huoltajuustaistelu 11-vuotiaasta pojasta.

Kliseet kruunaa se, että vaeltelevat elävätkuolleet ovat - vampyyreja! Ephin rinnalla hirviöitä vastaan taistelee vanhus, Abraham Setrakian, joka on kohdannut saman kauheuden jo nuorena miehenä keskitysleirissä. Juutalaisvanhus pudottelee silloin tällöin hienoin kuuloisia sanoja, jotka ovat mitälie hepreaa tai jiddišiä, vähän kulunut tyylikeino sekin.

Tarina rullaa kuitenkin sujuvasti, ja kyllä sitä ihan viihdykkeekseen lukee. Aloin kuitenkin aavistella pahaa, kun viimeiset sivut alkoivat häämöttää, mutta loppuratkaisu ei. Ja niinhän siinä kävi: tarina jäi aivan auki ja takakannesta sitten huomasinkin, että kyseessä on trilogian ensimmäinen osa. Jatkoa on siis luvassa. Saa nähdä, jaksanko vaivautua.

Kari Uusikylä: Naislahjakkuus (2008)

2010-09-13T09:23:00.000-07:00

***

Valitsin kirjan sillä ajatuksella, että voisin hyödyntää sitä opetustyössäni. Siinä suhteessa opuksesta ei ollut juuri hyötyä, mutta se tarjosi varsin kiinnostavia miniomaelämäkertoja lahjakkailta naisilta. Tarinansa kertovat mm. Virpi Hämeen-Anttila ja Merja Larivaara.

Philip K. Dick: Tohtori Veriraha (1965)

2010-08-24T07:27:00.000-07:00

*****

Yhdessä vaiheessa Likeltä tuli uusi Dick-suomennos noin kerran vuodessa, mutta sitten niiden ilmestyminen lakkasi kuin seinään. Olin jo luopunut toivosta uusien suomennosten suhteen, joten yllätyin iloisesti, kun törmäsin yhtenä päivänä kirjastossa J. Pekka Mäkelän kääntämään Tohtori Verirahaan.

Tarvinneeko kirjasta muuta sanoa, kuin että se on Dickiä. Ehkä sieltä vähän selkeämmästä päästä. Henkilöitä ja tapahtumia voisi kuvitella muistavansa vielä parinkin viikon kuluttua.

Alastair Reynolds: Aurinkojen huone (2008)

2010-08-08T11:20:00.000-07:00

****

Reynoldsin tuore suomennos ei yllä aivan Ilmestysten avaruuden kaltaiseen loistokkuuteen, mutta varsin kiehtova Reynoldsin luoma maailmankaikkeus on taas. Nainen nimeltään Abigail Gentian loi itsestään tuhat kloonia kuusi miljoonaa vuotta aiemmin, ja kuusi miljoonaa vuotta nuo kiertolaiset ovat rauhassa tutkineet universumin ihmeellisyyksiä. Sitten joku asettaa väijytyksen sukua vastaan, ja valtaosa klooneista kuolee. Joku tahtoo selvästikin tuhota Gentianin suvun, mutta miksi?

Salman Rushdie: Harun ja tarinoiden meri (1990)

2010-08-02T04:28:00.001-07:00

*****

Olipa kerran Alifbayn maassa surullinen kaupunki, kaikista kaupungeista surullisin, niin onnettoman surullinen, että se oli unohtanut nimensä. Se sijaitsi murheellisen meren rannalla, ja meri oli täynnä synkkäkalaa, joka oli niin surkeaa syötävää, että ihmiset röyhtäilivät raskasmielisyyttään, vaikka taivas loisti sinisenä.
Surullisen kaupungin pohjoislaidalla kohosi mahtavia tehtaita, joissa (niin minä olen kuullut) surua suorastaan valmistettiin, pakattiin ja lähetettiin kaikkialle maailmaan, joka ei ikinä näyttänyt saavan siitä kylläkseen. Musta savu tuprusi surutehtaiden piipuista ja kietoi kaupungin vaippaansa kuin murheenviestiin.

Surullisessa kaupungissa asuvat iloinen Harun ja hänen isänsä, tarinankertoja Rashid Khalifa, Juttujen Valtameri, Blaa-Blaan Shaahi. Mutta eräänä päivänä Soraja, Harunin äiti ja Rashidin vaimo, lähtee naapurin tarinoita inhoavan miehen matkaan, ja Rashid Khalifalta ehtyvät tarinat. Harun matkustaa Tarinavirtojen Valtameren ääreen auttamaan isäänsä ja päätyy pelastamaan kokonaisen valtakunnan. Rushdien aikuisten hyllystä löytyvä satu sopii hyvin myös pienemmille lukijoille.

Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2005)

2010-07-26T09:53:00.000-07:00

****½

Joe Hillin romaanin Sydämen muotoinen rasia jälkeen olin positiivisesti yllättynyt tähän kokoelmaan; ei romaanikaan huono ollut, mutta novellit olivat parempia, muutamat jopa loistavia. Yllättäen olin tyytyväinen myös novellien lopetuksiin, vaikkeivat ne tarjonneetkaan yllättävää paljastusta tai muuta "jännää jujua", jota yleensä (kauhu)novellin lopetukselta vaadin.

Kokoelma sisältää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja elokuviin: Kuulet heinäsirkan laulavan kertoo Francis Kaystä (huomaa nimikirjaimet!), joka eräänä aamuna herää hyönteisenä ja päätyy mm. syömään isänsä. Abrahamin pojat on tulkinnallinen kertomus Van Helsingistä ja hänen pojistaan, kokoelman niminovellin tapahtumat puolestaan sijoittuvat Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin. Jälkimmäinen ei muuten lainkaan ole kauhunovelli, kuten ei pari muutakaan kokoelman tekstiä.

Ehkäpä toisentyyppisten novellien sirottelemista genrenovellien sekaan voisi myös pitää jonkinlaisena intertekstuaalisuutena: Hillin isä kun on silloin tällöin harrastanut samaa. Viittaussuhdetta vahvistaa se, että novelli Parempi kuin kotona kertoo... baseballista! Oma suosikkini oli Vapaaehtoinen vankeus, jossa päähenkilön autisti-skitsofreenikko-pikkuveli rakentaa pahvisia rakennelmia, joissa lopputulos on paljon enemmän kuin osiensa summa. Novelli on melko kliseinen, mutta osittain ehkä juuri siksi viehättävä. Vahvasti mieleen jäi myös Isäni naamio, jonka tunnelma on kuin David Lynchin elokuvasta.

Marjo Niemi: Miten niin valo (2008)

2010-07-19T12:32:00.001-07:00

****

Niemi kirjoittaa omaleimaisella tyylillään kolmesta naisesta, joiden elämä risteää hetkeksi. Teoksen kuvaus lähtee liikkeelle Annista, joka on miehensä lähdettyä maannut kaksi viikkoa keittiön lattialla. Kirjan lopussa Anni on kasvanut irti epäonnistuneesta avioliitostaan ja seisoo taas omilla jaloillaan. Henkilöiden toimintaa toisinaan kommentoiva kertoja on kiinnostava tyylillinen ratkaisu.

Marja Peura: Vedenaliset (2008)

2010-07-19T12:31:00.007-07:00

*****

Vedenalisten lyyrinen kieli ja voimakas murredialogi ovat vangitsevaa luettavaa. Nuori Mirja elää kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella, enimmäkseen täydellisessä eristyksessä muusta maailmasta; vanhemmat ja heidän pentunsa muodostavat lauman, johon ei ulkopuolisia kaivata. Varttuessaan Mirja alkaa kuitenkin kaivata kapean elämänpiirin ulkopuolelle ja lähtee kokeilemaan siipiään kaupunkiin. Kaupunki, sen rakennukset ja ihmiset, näyttäytyy outona ihmiselle, joka on ikänsä elänyt veden äärellä ja puiden keskellä. Luonto onkin teoksen keskeinen elementti, ja toisinaan elollistuva luonto luiskauttaa realistisen kerronnan fantasian puolelle. Loppuratkaisu on odottamaton, mutta onnistunut.

Dennis Johnsson: Jeesuksen poika

2010-07-19T12:31:00.005-07:00

***½

Dennis Johnssonin löyhästi omaelämäkerrallinen Jeesuksen poika on kirjastossa sijoitettu novellihyllyyn, mutta väitän, ettei se ole novellikokoelma. Itseasiassa alun kalsea suhtautumiseni teokseen johtui siitä, että luin sitä novellikokoelmana. Tajunnanvirtamaiset ja sirpaleiset proosakatkelmat olivat novelleiksi surkeita, ja ihmettelin, miksi tätä teosta on niin kovin kehuttu. Sitten tajusin, että samat henkilöt toistuvat katkelmissa ja että kertoja pysyy samana, ja koin ahaa-elämyksen. Yhden katkelman ei tarvinutkaan muodostaa itseriittoista kokonaisuutta vaan se toimi kokonaisuuden osana, suomeksi sanottuna (pienois)romaanin lukuna. Mitenkään huikeana en kirjaa tämänkään jälkeen pitänyt, mutta sujuvana sanataiteena kuitenkin.

Stephenie Meyer: Breaking Dawn (2008)

2010-07-19T12:31:00.003-07:00

***

Sarjan päätösosa on piirun verran parempi kuin edeltäjänsä. Bellan kertojanäänen syrjäyttää kirjan keskivälillä Jacob, joka pääsee kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mikä on yllättävänkin onnistunut ratkaisu.

Seksistä puhutaan taas kierrellen: kun Bella ja Edward viimein pääsevät sänkyyn asti, niin siitä seuraavaksi onkin jo aamu. Ero on huima suomalaisiin nuortenkirjoihin verrattuna, jotka toki muutenkin ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Eikä välttämättä ole pelkästään paha, että mielikuvituksellekin jätetään vähän tilaa. Toki voidaan miettiä, kuinka terve roolimalli nuorille tytöille on Bella, joka keho täynnä mustelmia kerjää vielä lisää. En kuitenkaan halua uskoa, että yksi kirjasarja pystyisi ketään korruptoimaan.

Kirjan lopetus oli kuitenkin varsinainen antikliimaksi. Aivan liian siirappisena se tosin tietysti sopi mainiosti tähän kirjasarjaan.

Stephenie Meyer: Epäilys (2007)

2010-07-19T12:31:00.001-07:00

***

Sen verran pahasti jäin kiinni Meyerin kirjoihin, että kun en löytänyt sarjan kolmatta osaa kirjakaupasta englanninkielisenä enkä kirjastosta millään kielellä, päädyin ostamaan sen suomenkielisenä. Alkuperäinen päätös oli lukea koko sarja englanniksi, mutta en millään voinut jäädä odottamaan siihen asti, että olisin saanut kirjan käsiini...

Bella on saanut Edwardinsa takaisin, mutta nyt ongelmia tuottaa Bellaa välttelevä Jacob. Kun Jacob lopulta leppyy, Edward ei tahtoisi päästää Bellaa Jacobin lähettyville. Lopulta Bella vielä huomaa ehkä sittenkin olevansa rakastunut myös Jacobiin ja mutkikas kolmiodraama on valmis. Edward kiristää Bellaa naimisiin - seksiä tai vampyyrivirusta ei tipu ennen papin aamenta. Bella on nimittäin aikeissa muuttua vampyyriksi voidakseen viettää Edwardin kanssa ikuisuuden. Tämä ei miellytä sen enempää Bellan sielun puolesta pelkäävää Edwardia kuin Jacobiakaan, joka pelkää menettävänsä Bellan lopullisesti.

Stephenie Meyer: New Moon (2006)

2010-07-19T12:30:00.002-07:00

**½

Bellan sydän särkyy ja hän vajoaa kuukausiksi täydelliseen apatiaan. Järkyttävän epäemansipatorista mutta pakko myöntää, että Meyer on onnistunut aika hyvin pistämään paperille nuoren tytön sielunmaiseman. Sillä juuri sellaistahan oikean rakkauden pitäisi olla: sen särkyessä millään maailmassa ei ole enää merkitystä, ja ainakaan sen jälkeen ei voi rakastua enää koskaan uudelleen. Näin minä ainakin ajattelin vajaa kaksikymmentä vuotta sitten (ja myöhemmin huomasin, ettei se niin sentään ole - onneksi!)

Pettymys oli melkoinen, kun huomasin kirjan olevan puolessa, eikä iiihana vampyyripoika Edward ollut edelleenkään kuvioissa mukana. Kirjan sankarina patsastelee pitkään Jacob, joka nostaa Bellan murheen alhosta, mutta jostain syystä Bellan ja Jacobin hiljalleen lämpenevät/kuumenevat välit eivät ole lainkaan niin kiinnostavaa luettavaa. Onneksi Edwardkin lopulta palaa ja Jacob jää nuolemaan karvaisia käpäliään.

Stephenie Meyer: Twilight (2005)

2010-07-19T12:30:00.001-07:00

***

Olihan tämäkin nyt sitten luettava, ihan ammatillisesta mielenkiinnosta tietenkin... Twilightin alkuasetelma on nuortenkirjalle tyypillinen: tyttö muuttaa uudelle paikkakunnalle, tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi, tapaa kiinnostavan pojan. Tarinaa on maustettu vampyyreilla, jotka ovat nyt niin in; mitään itseisarvoa ne eivät mielestäni tähän teokseen tuo.

Vieras kieli etäännytti hieman ja teki tarinan siirappisuudesta siedettävää, joskaan ei miellyttävää. Sen sijaan kirjasarjan paljon puhutusta kristillisestä propagandasta en osannut häiriintyä. Ehkäpä moralistinen ote on niin tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista, joiden parissa olen kasvanut, että samanlaista kasvatuksellista otetta suorastaan odottaa amerikkalaiselta nuortenkirjalta.

Puutteistaan huolimatta tällaisilla vahvasti juonivetoisilla kirjoilla on oma koukuttavuutensa, ja kirjan luettuani lähdin välittömästi metsästämään sarjan toista osaa. Kirja tarjosi aikuiselle lukijalle aikahypyn omaan nuoruuteen: olisihan se hienoa, jos vieläkin voisi käyttää tuntikausia haaveillen suudelmasta.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (2009)

2010-07-02T02:55:00.000-07:00

****½

Koskettava tarina veljensä varjossa elävästä Isaacista. Muistutus siitä, että siamilaiset kaksoset ovat todellakin kaksi ihmistä, kaksi mahdollisesti hyvinkin erilaista persoonaa. Toisinaan Isaac tarkkailee vejeään Maxia ja kertoo tämän toimista aivan kuin itse katselisi niitä jostakin kauempaa. Sitten lukija hätkähtäen taas tajuaa, ettei Isaac koskaan pääse etäälle veljestään, ainakaan fyysisesti. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, luulen, että se väistämättä menettäisi terävimmän kärkensä. Toisaalta se voisi mahdollistaa kiinnostavia kuvakulmakokeiluja.

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (2005)

2010-06-10T04:31:00.000-07:00

***

Tätä kirjaa hehkutettiin niin kovasti, että odotukset olivat ehkä liian korkealla. Tai ehkä minä vain olen niin länsimaisen (porno)kulttuurin kyllästämä, ettei Sinkkuelämää Saudi-Arabian tyyliin jaksa niin kovasti hetkauttaa. Eipä silti, hyvin kirjoitettu ja hauska kirja Rajaa Alsanean omiin kokemuksiin perustuva Riadin tytöt on.

Alsanean kirja kertoo yläluokkaan kuuluvien nuorten saudinaisten elämästä, joka on kiintoisa sekoitus liberaalia länsimaalaisuutta ja konservatiivista islamia. Jossain vaiheessa asetelma alkoi ärsyttää: kuinka joku voi kirjoittaa näin kepeään sävyyn näiden naisten suhteellisen vapaasta elämästä kun samassa maassa naisia kivitetään ilman päteviä todisteita. Sitten tajusin asenteeni hölmöksi. Eivät länsimaissakaan kaikki niin etuoikeutettua elämää elä; en silti hermostu, jos joku kirjoittaa noiden etuoikeutettujen elämästä. Kepeän viihteen ohella Riadin tytöt on muistutus siitä, että säännöt eivät koskaan ole samat kaikille. Raha ja asema tuo vapauksia, joita köyhillä ei ole.

Aino Kontula: Reksi on homo ja opettajat hullui! (2006)

2010-06-09T02:32:00.000-07:00

***½

Tämä kirja on pitänyt lukea sen ilmestymisestä lähtien, nyt sille löytyi vihdoin aikaa. Muistaakseni kirjalla oli myös kova menekki kirjastossa aika pitkään, joten ei sitä helposti olisi käsiinsä saanutkaan aiemmin. Vaikka omassa opettajantyössään ei ihan näin hurjaa koulun arkea ole joutunut kohtaamaan, niin valitettavan helppoa tekstiin oli paikoitellen samastua.

Ahdistavinta kirjassa oli minä-kertojana toimivan opettajan inhoavat ajatukset joistakin oppilaistaan. Itse haluan optimistisesti ja ideologisesti kuvitella, etten koskaan tule sortumaan moiseen, vaan uskon aina parasta oppilaistani. Katsotaan muutaman vuoden päästä... ;)

Kirja nosti ilmestyessään jonkinmoisen kohun, ja opettajat olivat rintarinnan julistamassa, että "ei se nyt ihan tällaista oikeasti..." Ehkä ymmärtäjiäkin löytyi, mutta jotenkin nämä vastakkaiset mielenilmaukset ovat jääneet paremmin mieleen. Teos täytyy kuitenkin ymmärtää kaunokirjalliseksi teokseksi, joten mahdolliset kärjistykset ja väritykset ovat mielestäni perusteltuja. Ja mitä sitten, vaikka Kontula olisikin purkanut kirjaan kaiken turhautumisensa ja katkeruutensa; eihän se tarkoita, etteikö opettajan työssä olisi muitakin puolia. Toisaalta: Wikipedia tietää kertoa, että teoksesta on helposti tunnistettavissa Kontulan entisen työahjon opettajia ja oppilaita, joten ei ehkä ihme, että muutamat ihmiset ovat hermostuneet.

Rudy Rucker: Robojen poika (1988)

2010-05-30T04:14:00.000-07:00

**½

Softwaren jatko-osa on "kieli poskessa kirjoitettu kyberpunkromaani, jonka nopeatempoiseen juoneen lukija uppoaa kuin mustaan aukkoon". Liekö syynä olleet työkiireet, mutta oma uppoamiskokemukseni jäi aika vajavaiseksi. Katkonaisella lukutekniikalla vauhdikas juoni alkoi vaikuttaa vaikeaselkoiselta, ja loppua kohden en oikein ollut enää kärryillä.

Cobb Andersson on viettänyt kymmenen vuotta kuolleena Jumalan seurassa, kun hänet herätetään henkiin uuteen ruumiiseen. Kuussa asuvat robot on ajettu pinnan alle ihmisten levittäydyttyä kuuhun, mutta roboilla on edelleen suuria suunnitelmia.

Vauhtia ja huumoria löytyy vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu lukijasta; omaan makuuni tämän tyyliset opukset eivät istu kaikkein parhaiten. Kirjassa on kuitenkin paljon hyviä aineksia, ja jos tämä tyylilaji miellyttää, niin suosittelen kirjaa lämpimästi.

Rudy Rucker: Software (1982)

2010-05-30T04:02:00.000-07:00

***½

Vuonna 2020 vierut (eli vanhat pierut) viettävät leppoisaa elämää Floridassa. Joukossa on myös Cobb Andersson, robojen vapauttaja. Kuuhun karkotetut kapinalliset koneet ottavat yhteyden Anderssoniin ja tarjoavat tälle mahdollisuutta uuteen ruumiseen ja kuolemattomuuteen. Aisaparina vauhdikkaissa ja vaarallisissa tilanteissa toimii pilviveikko Stahn "Sta-Hi" Mooney.

Philip K. Dick -palkinnon voittanutta Softwarea pidetään yhtenä kyberpunkin perusteoksista. Jatko-osan takakannessa sen kerrotaan olevan "kyynisen hauska tieteissatiiri". Itse en oikein tavoittanut teoksesta syvempiä tasoja, oman tulkintani mukaan kirja on humoristinen vauhtipläjäys, ja sellaisena ihan ok.

Kurt Vonnegut: Titanin seireenit (1959)

2010-05-03T09:01:00.000-07:00

*****

Hupaisa ja surullinen. Ei kaikkein itsestäänselvintä muttei millään muotoa vaikeaselkoista. Aavistuksenomaisesti tuli mieleen Philip K. Dick, paitsi että tämän juoni oli huomattavasti yksinkertaisempi. Esimakua kirjan tyylistä antaa alkuteksti:

Tämän kirjan kaikki henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat todellisuudesta. Jotkin vuorosanat ja ajatukset ovat pakosta kirjailijan sepittämiä. Mitään nimiä ei ole muutettu viattomien suojelemiseksi, koska viattomien suojelu kuuluu kaikkivaltiaan Jumalan taivaallisiin rutiinihommiin.

noin sata kappaletta kotimaisia spefi-novelleja vuodelta 2009

2010-05-03T08:54:00.000-07:00

* ' *****

Selitelläkseni itselleni määrättömän pitkää taukoa lukemisessa kirjaan ylös, että olen Atorox-esiraadin jäsenenä lukenut kaikki viime vuonna ilmestyneet kotimaiset spefi-novellit. Koska novellit ovat yleensä jo jonkinlaisen seulan läpäisseet ennen julkaisuaan, oli suurin osa kelpo tavaraa. Mukaan mahtui myös muutama loistava ja muutama surkea. Tämän tarkemmin en viitsi novelleja eritellä ennen kisan ratkeamista.

Risto Isomäki: Jumalan pikkusormi (2009)

2010-04-04T13:41:00.000-07:00

***

Isomäki valistaa taas trillerin varjolla. Kirja oli ihan viihdyttävä, ei sitä mitenkään väkisin tarvinut loppuun kahlata, muttei se myöskään mikään suuri elämys ollut. Loppuun kirjailija oli tuttuun tapaan varannut romaanista erillisen infopaketin mm. aurinkotuulivoimasta. Hiukan surullista on, että tämä osio oli koko teoksen kiinnostavin.

Stephen King: Tapahtumapaikkana Duma Key (2009)

2010-04-04T13:40:00.000-07:00

***½

Vaimonsa ja kätensä menettänyt Edgar Freemantle vetäytyy Duma Keyhin, yksinäiseen paikkaan merenranta-asuntoon. Pian mies alkaa maalata pakkomielteenomaisesti, ja maalaukset ovat harrastelijan töiksi vähän liiankin hyviä...

Takakansi lupaa: "Luultavasti parasta, mitä King on koskaan kirjoittanut." Teos ei missään nimessä ollut huono, mutta ei mielestäni lähellekää parasta Kingiä. Esimerkiksi uudemmista teoksista Liseyn tarina ajaa tämän edelle mennen tullen.

J. Pekka Mäkelä: Karsta (2009)

2010-04-04T13:39:00.000-07:00

****

Jonkun on siivottava sankarien jäljet

Mäkelän neljäs romaani vetää hyvinkin vertoja ulkomaisille avaruusseikkailuille. Verrattuna vaikkapa Reynoldsin teoksiin - suosikkeihini - Karstan kertoma tarina on pienieleisempi, ehkä arkisempi, mikä ei suinkaan ole häpeäksi. Mäkelän hahmot eivät ole sen enempää sankareita kuin antisankareitakaan, vain työtään tekeviä ihmisiä, jotka joutuvat pyytämättään vaikeuksiin. Sankarit tekevät suuria tekoja, jotka muistetaan, mutta jättävät usein jälkeensä rumaa jälkeä. Jonkun on siivottava jäljet.

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)

2010-02-14T04:02:00.000-08:00

*****

Boris Hurtta (toim.): Kultainen naamio. Suomalaiset kauhukirjoittajat lovecraftilaisissa tunnelmissa (1993)

2010-02-06T04:24:00.000-08:00

****

Teoksen nimi kertoo olennaisimman. Enimmäkseen novellit nojaavat Lovecrafin Ctulhu-mytologiaan, erikoisen poikkeuksen tekee Kari Nenonen lyhyellä tunnelmanovellilla Ravintola, jonka Hurtta toteaa seurailevan Lovecraftin Poe-vaikutteita. Kokoelman parhaimmistoa on mielestäni Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, joka kytkee Suuret Muinaiset nykyajan bisnesmaailmaan.

Lise Myhre: Nemi 5 (2009)

2010-01-02T08:23:00.000-08:00

****

Viides Nemi-kokoelma tarjoaa goottitytön kootut seikkailut keväästä 2003 talveen 2004. Suklaata himoitsevan ja satuihin uskovan Nemin edesottamukset ovat aina yhtä riemastuttavia. Pieni pettymys lukukokemus kuitenkin oli, sillä kokoelmassa oli aiempia kokoelmia vähemmän extraa. On aina hauskaa lukea tekijän kommentteja ja taustoituksia omista töistään, mutta nyt se hauskuus jäi paljolti puuttumaan. Tähän Myhre kyllä kertoo syynkin esipuheessaan:

Alkaa olla yhä vaikeampi kirjoittaa kommentteja näihin kirjoihin, sillä nykyisin ei aina tunnu laisinkaan siltä että olisin tennyt kaikki stripit itse. Ensimmäisen viidensadan hivakan osasin ulkoa, mutta nyt voin selailla itse piirtämiäni ja kirjoittamiani sivuja - ja ihan vilpittömästi katsoa niitä ilman mitään muistikuvaa siitä, että olisin nähnyt niitä aiemmin.

Itse sarjakuvia tämä ei tietenkään tee huonommaksi. Omia suosikkejani ovat "taiteellisemmat" stripit, mm. kokoelman päättävä Lines on Ale, jossa Myhre kuvittaa Edgar Allan Poen säkeitä.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2004)

2010-01-02T07:44:00.000-08:00

****½

Elokuvanakin nähty Ystävät hämärän jälkeen on upea kirja. 600-sivuisen teoksen lukemiseen ei kovin kauaa mennyt, mikä ei johtunut niinkään koukuttavasta juonesta kuin yksinkertaisesti hienosta kerronnasta. Kirja ei nähdäkseni ole aivan kauhugenren keskiössä: vampyyrien ja väkivallan lisäksi se sisältää koulukiusatun Oskarin kasvutarinan ja parikin rakkauskertomusta. Itse asiassa en oikein osaa nähdä teosta kauhuna lainkaan, mutta kun sitä kaikkialla sellaiseksi tituleerataan, niin päädyin sen nyt sitten itsekin kauhuksi lokeroimaan.

Ystäväni kritisoi kirjaa inhorealismista ja oli arvioinnissaan aivan oikeassa - itse en vain näe inhorealismia kritisoinnin aiheena. Kehuessaan elokuvaa monitulkintaisuudesta ja hienosta tunnelmasta ystävä oli myös oikeassa, kirjasta nämä elementit puuttuivat, mutten näe sitäkään varsinaisena vikana. Elokuva ja kirja olivat tältä osin erilaiset, mutten osaa niitä pistää paremmuusjärjestykseen. Hienoja teoksia molemmat.

Dan Brown: Kadonnut symboli (2009)

2010-01-02T07:20:00.000-08:00

***

Avattuani joululahjapaketin, josta paljastui Brownin uusin, en ollut järin innoissani, mutta kirja tarjosikin positiivisen yllätyksen. Ärsytyksiltä ei voinut välttyä, mutta kokonaisuudessaan teos tarjoaa varsin jännittävän viihdepläjäyksen. Brownin tyyli on parantunut Da Vinci -koodista - tai sitten kyse on vaihtuneesta suomentajasta (itse asiassa Kadonneella symbolilla näyttää olevan kolme suomentajaa). Ainakin kirjailijan taito käyttää cliffhangereita on harjaantunut huomattavasti, Da Vinci -koodi sai ainakin tämän lukijan raivon partaalle neitietsiväismäisillä juonenkäänteillään.

Nippelitiedot symboliikasta, taideteoksista ja Raamatusta sekä muista vanhoista teksteistä ovat kiinnostavia ja ne herättivät myös kiinnostuksen tutustua itse kyseisiin teksteihin. Heräsi nimittäin pieni epäilys, että romaanissa saattaisi olla hippunen jonkinlaista ylitulkintaa... Jonkinlaisena sivistyksellisenä antina kirja tarjosi tiedon myös itselleni aivan ennestään tuntemattomasta tieteenalasta, noetiikasta (noetiikka on myös filosofian termi, joka tarkoittaa tieto- ja ajatteluoppia). Noeettisten tieteiden tutkimuslaitos sijaitsee aivan oikeasti Kaliforniassa, ja sen tutkimuskohteita ovat vaatimattomasti mm. sielunvaellus ja henkiparannus :)

Alan Moore & Dave Gibbons: Vartijat (1986)

2010-01-02T07:04:00.000-08:00

****½

Matkani sarjakuvien maailmaan ovat olleet hyvin lyhyitä, suppeita ja pintapuolisia, joten tartuin hiukan arkaillen tähän teokseen, jota minulle tyrkytettiin yleissivistyksen nimissä. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin kuvittama sarjakuvaromaani on ainoa sarjakuva, joka on voittanut Hugo-palkinnon ja on mukana Time-lehden luettelossa "100 parasta romaania vuodesta 1923 nykyaikaan". Ja tokihan amerikkalaisista supersankareista kertova opus olikin tutustumisen arvoinen.

Koska tähän mennessä lukemani sarjakuvat - lähinnä Nemejä ja Königin albumeja - ovat olleet aika "helppoja", joutui lukutaitoni koetukselle Vartijoiden kanssa. Teosta suositellut avomies joutui muutamiakin kertoja vastailemaan kysymyksiini tyyliin "Ovatko tämä ja tuo sama henkilö?", "Tapahtuuko tämä 20- vai 80-luvulla?" ja "Mitä tässä tapahtuu ja miks toi teki noin?"

Onneksi ajoittaiset ymmärrysvaikeudet eivät kuitenkaan lannistaneet vaan pistivät ajattelemaan, että ehkä sarjakuvatietoudessani olisi laajentamisen varaa.

Kassandra Block: Viimeinen ruusu (2009)

2009-12-12T12:13:00.000-08:00

***½

Blockin dekkareiden kirjalliset ansiot eivät ole ehkä järin suuret, mutta ne tarjoavat viihdyttävän ja erikoisenkin lukukokemuksen. Saksalainen yksityisetsivä Renate Kress seikkailee rikollisten ja naisten parissa. Hurjimmat kohtaukset eivät liitykään takaa-ajoihin vaan naisten välisiin seksikohtauksiin. Toisinaan tietoiskumaiset kohdat seksuaalivähemmistöistä tai muista "toisista" tuntuvat päälleliimatuilta, onneksi niitä ei kuitenkaan ole paljon.

Blockin toisessa kirjassa Renate tutkii saksanturkkilaisen nuoren naisen katoamista. Haastatellessaan naisen ystäviä ja sukulaisia Renate tutustuu islamiin ja saksanturkkilaiseen elämäntapaan. Epäuskottavalta tuntuu, että etsivälle tulevat monet islamilaiseen kulttuuriin kuuluvat piirteet täysin uusina asioina.

Pienistä kömpelyyksistä huolimatta odotan innolla sarjan kolmatta teosta, jossa Renate lähtee Suomaan etsimään juuriaan.

Iain M. Banks: Algebraisti (2004)

2009-12-12T12:04:00.000-08:00

***

Luin kirjaa reippaasti yli kuukauden. Juonen täytyy olla kohtuullisen hyvä, jotta sitä jaksaa seurata niinkin pitkään. Toisaalta, jos se olisi ollut parempi, olisin tehnyt muita hommia kun olisin lukemiselta ehtinyt, nyt luin kun ehdin muilta hommilta.

Fassin Taak saa tehtäväkseen etsiä koodin, jonka avulla voitaisiin selvittää salaisten madonreikien sijainti. Jotenkin kummasti tämän ei-niin-monivaiheisen etsintäretken kuvaukseen on onnistuttu käyttämään 700 sivua... Kirja on oikeastaan aika tyypillistä Banksia: hyvin kirjoitettu, mutta juonesta ei muista mitään muutaman viikon jälkeen.

Aiskhylos: Oresteia; Agamemnon, Hautauhrin tuojat, Eumenidit (400-luvulla eaa.)

2009-12-12T11:24:00.000-08:00

****

Arne Dahlin Eurooppa Bluesissa viittailtiin ahkeraan tähän tunnettuun antiikin draamaan, joten päätin sitä lukiessani etsiä näytelmän käsiini. Aikaa lukemiselle oli vähän, ja ohuen trilogian lukemiseen meni aikaa yli kuukausi.

Näytelmät eivät ylensääkään ole niitä kaikkein helpoimpia luettavia, eivätkä varsinkaan kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten kirjoitetut. Huomasin, että parhaiten lukemansa ymmärsi, kun teosta sai joskus kaikessa rauhassa tavata ääneen. Yleensä luin näytelmää bussissa työpäivän jälkeen: tunnin kestävällä matkalla luin ensin pari sivua ja otin sitten kunnon torkut, kun silmät alkoivat väkisin painua kiinni.

Huonoksi näytelmää ei kuitenkaan voi haukkua, eikä lukukokemukseni aivan täysin tylsä ollut. Toisinaan tapahtumat kävivät varsin kiinnostaviksikin. Ystäväni totesi aikoinaan järkyttyneensä näytelmän naiskäsityksestä. Itse en oikein siihen kyennyt: antiikin Kreikka tuntuu olevan niin kaukainen, etten oikein osaa verrata sen ajan arvoja ja moraalia nykyiseen.

Jukka Halme (toim.): Uuskummaa? Modernin fantasian antologia (2006)

2009-11-03T10:22:00.002-08:00

*****

Uuskummaa? on ehdotonta luettavaa niille, jotka pitävät spefistä, mutta luulevat, etteivät erityisemmin välitä fantasiasta. Ei orpoja sankareita, matkoja tai taikamiekkoja vaan fantastista modernia kirjallisuutta. Omia suosikkejani olivat Jeff VanderMeerin Salainen elämä, Margo Lanaganin Kun siskoni laulettiin pikeen, Stepan Chapmanin kielellä leikittelevä Afasian valtionsalaisuudet ja Jeffrey Fordin Jäätelön valtakunta.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema

2009-11-03T10:22:00.001-08:00

****

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (1930)

2009-11-03T10:21:00.000-08:00

****

Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines (2000)

2009-10-12T05:41:00.000-07:00

*****

Iines - ristimänimeltään Iiro Nestori - on lukioikäinen poika, jolla on kiire päästä poikuudestaan eroon. Maalaiskylän kesä on vauhdikas, ja mukana menossa ovat mm. Iineksen kaverit Rysä ja Happo, hehkeä Nikita ja tämän yhtä hehkeä pikkusisko Irina, Iinekseen ihastunut Essi sekä Iineksen transsukupuolinen setä/täti Johanna.

Sitä huomaa tulevansa vanhaksi, kun alkaa kauhistella nuortenkirjojen menoa: "Tällaista en kyllä omilla oppilailla luettaisi..!" Kirja käsittelee juuri niitä asioita, jotka nuoria kiinnostavat (seksi, alkoholi ja seksi), mutta on kuitenkin aika viaton ja ennen kaikkea positiivinen. Ehkä sittenkin voisin valita tämän yläkouluoppilaiden luettavaksi.

Arne Dahl: Maan alla (2002)

2009-10-12T05:32:00.000-07:00

*****

Edellisistä kirjoista tuttu A-ryhmä jatkaa taas tutkimuksiaan. Tällä kertaa murhaepäiltynä on Kerstin Holmin entinen miesystävä, ja Holmin menneisyydestä paljastuu yllättäviä asioita. Taattua laatua Dahlin tyyliin.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

2009-10-01T03:25:00.000-07:00

*****

Tämä klassikko on jäänyt aikoinaan lukematta, joten asia täytyi korjata nyt. Todennäköisesti lukukokemus olisi ollut vaikuttavimmillaan vuosia sitten, mutta kyllä aikuislukijallakin oli itkussa pitelemistä. Aivan kritiikittömästi en voinut teoksen maailman heittäytyä, ja todellisuuspakoinen fantasia itsessään asetti lukukokemukselleni surumielisen pohjavireen, jolta lapsena olisin varmaankin välttynyt. Tarinan lopetus onnistuu olemaan yhtäaikaisesti onnellinen ja surullinen.

Agatha Christie: Kolmas tyttö (1966)

2009-10-01T03:22:00.000-07:00

****

Patricia Cornwell: Scarpetta (2008)

2009-10-01T03:15:00.000-07:00

****½

Cornwell loi Kay Scarpettan hahmon kaksikymmentä vuotta sitten, minkä kunniaksi Scarpetta on saanut nimikkokirjan. Harmikseni olen jättänyt välistä lukematta muutamiakin kirjoja, joten lähtöasetelman olosuhteissa oli joitakin yllätyksiä. Scarpettan sisarentyttären Lucyn elämä vaikuttaa seestyneen, mikä ei kuitenkaan ole pettymys. Vaikka Lucyn myrskyisä elämä onkin tuonut aina oman lisämausteensa kirjoihin, olin vain helpottunut kovia kokeneen naisen puolesta. Muutenkin teos on taattua Scarpetta-laatua.

Rauni Paadar-Leivo: Vieras talvi (1994)

2009-09-29T10:56:00.000-07:00

****½

Vieras talvi kertoo saamelaisten evakkomatkasta eteläiseen Suomeen ja Ruotsin puolelle, paluusta poltettuun Lappiin ja selviytymisestä sodan jälkeisestä ajasta. Lapset laitetaan kouluihin, joiden opettajat puhuvat suomea, ja saamelaisoppilaat joutuvat koville. Kirjan päähenkilölle, Birit-Annelle, tulee houkutus suomalaistua helpomman elämän toivossa. Teos kuvaa Birit-Annen kasvua lapsesta aikuiseksi ja oman identiteetin löytämistä muuttuvan kulttuurin keskellä.

Risto Isomäki: Kristalliruusu (1991)

2009-09-22T08:27:00.000-07:00

****

Isomäki kirjoittaa sujuvasti ensimmäisessä kaunokirjallisessa tuotoksessaan. Vaikka novelli Viimeinen tehtävä käsitteleekin ihmisen aiheuttamaa ekokatastrofia, ei teos ole Isomäen myöhempien teosten tavoin kaunokirjallisuuden asuun puettua valistusta. Kokoelman paras novelli on ehdottomasti Puu, jonka Isomäki myöhemmin laajensi romaaniksi Gilgamesin tappio (1994).

Himon anatomia (1997), toim. Toni Jerrman

2009-09-18T12:16:00.000-07:00

****½

Jerrmanin toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1991-1995, paitsi kokoelman aloittava Wayne Allen Salleenin Nopea siirtyminen vuodelta 1985. Kyseinen novelli jäi itselleni melko hämäräksi, seuraava novelli, Kathleen E. Jurgensin Lukuisten asumus, taas on melko tavanomainen.

David J. Schow'n Läpäisy on kerrassaan mainio tarina pariskunnan äärimmilleen viedystä rakkauden osoituksesta. Nancy A. Collinsin Mustan nahkan raivottaret on antiikin Kreikkaan viittaava kostotarina, joka toimii oikein hyvin, kun taas Kathe Kojan Kaksintanssi ei jättänyt mitään jälkiä. Joe R. Lansdalen Bubba Ho-Tep kertoo vanhainkodissa muumiota vastaan taistelevasta Elviksestä.

Brian Hodgen Kurkun alkemia kertoo surullisen tarinan vuosituhansia eläneestä miehestä ja nuoresta kastraatista. Graham Mastertonin Jajouka-peniskuoriainen on yksi verisimmistä ja kammottavimmista lukemistani novelleista. John Peyton Cooken Katumuksenharjoittaja on kiinnostava sadomasokismin kuvaus. Poppy Z. Briten Muistin tuhka, halun tomu on parempi kuin saman kirjailijan novellit Sadelehdon toimittamassa teoksessa - en olekaan koskaan oikein ollut varma, millä kriteereillä Sadelehto valitsee novellit teoksiinsa. (Joskin on sanottava, että Suuri hiljaisuus yllätti todella positiivisesti.) Grant Morrisonin Braille-ensyklopedia päättää kokoelman hyvin fyysisellä turmeltuneen halun kuvauksella.

Jerrman kirjoittaa esipuheessa:

Koska ruumillisuudesta on laajassa mielessä mahdoton puhua ilman seksuaalisuutta, johti tämä tietysti valtavaan eroottisen kauhun aaltoon. Yhtäkkiä kauhukirjallisuudsta tuli himon anatomian kartoittamisen edelläkävijä. Kipu ja nautinto, pelko ja kiihottavuus yhtyivät tutkailtaessa sitä, kuinka pitkälle ihmiset voivat edetä seksuaalisuuden mutkaisilla maanteillä. Mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus voi virikkeikseen keksiä, millä moninaisilla tavoilla vartaloa voi muokata tyydytystä haettaessa ja missä vaiheessa lopulliset rajat tulevat vastaan?

Kokoelma lunastaa erinomaisesti lupauksensa äärimmilleen viedyn ruumillisuuden kartoittamisesta. Omalle herkälle mielelleni jotkut novellit olivat liikaa, ja lukeminen tapahtui joskus sormien lomasta kurkistellen, mutta liian pliisuksi ei kokoelmaa voi ainakaan moittia.

Suuri hiljaisuus (1995), toim. Markku Sadelehto

2009-09-18T12:05:00.000-07:00

***½

Sadelehdon toimittaman kokoelman novellit ovat vuosilta 1989-1993. Splatter-punkin raunioilta ponnistavat kirjailijat, joiden tyylilajia Sadelehto luonnehtii extreme fictioniksi:

Mutta extreme fiction ei tarkoita vain äärimmäisen väkivaltaista kirjallisuutta. Se tarkoittaa maailmankuvaa, jossa täytyy hyväksyä luonnollisiksi androgyynit, transseksuaalit, transvestiitit ja homoseksuaalit.

Kokoelman aloittavat Kim Newmanin hupaisa Mies joka keräsi Barkeria ja Minne ruumiit on haudattu, joka kertoo lapsuustraumojen aiheuttamasta epäreilusta kostosta. Brian Hodgen Androgynia on yksi kokoelman mieleenpainuvimmista gueerillä teemallaan ja saman kirjoittajan Keskiyön aurinko on varsin onnistunut vampyyritarina. Nancy Holderin Kuulen merenneitojen laulavan on ahdistava mukaelma Pienestä merenneidosta ja Philip Nutmanin Himon temppelit sopivan masentava päätös kokoelmalle. Lisäksi kokoelmassa on myös novellit Rex Milleriltä ja Poppy Z. Britelta.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain (1850)

2009-09-01T10:54:00.000-07:00

****½

Hawthornen tunnetuin teos kertoo aviorikoksen tehneestä Hester Prynnestä, joka syntinsä merkkinä joutuu kantamaan rinnassaan tulipunaista A-kirjainta. Rikoksesta todistaa lapsi, Pearl, jota Hester kasvattaa yksin eristäytyneenä muista ihmisistä.

Mikään laki ei estäisi Hesteriä lähtemästä maasta ja aloittamasta uutta elämää muualla, vapaana paljastavasta tulipunaisesta kirjaimesta. Kuitenkin Hester jää kotikaupunkiinsa, kantaen ylpeänä häpeänsä merkkejä ihmisten katseiden alla. Lapsen isää Hester ei suostu paljastamaan, mutta mies ei suinkaan pääse kuin koira veräjästä. Eläessään valheessa hän kärsii paljon suurempia tuskia kuin Hester, ja salassa pidetyn rikoksen taakka lähes tappaa hänet.

Teoksen sanomana onkin totuuden voima: vain kertomalla totuuden voi vapautua Saatanan vallasta. Kirja ei kuitenkaan saarnaa sanomaansa, vaan tarkastelee kiinnostavalla psykologisella otteella tekojensa kanssa painiskelevia ihmisiä. Paholaisen juonet on mahdollista nähdä persoonallisen pahuuden ilmentyminä tai synnintuntoisen mielen aikaansaannoksina. Erityisen mieleenpainuvaa on Hesterin vapautuminen sovinnaismoralismin painolastista hänen eläessään erillään yhteisöstä. Olettaisin tällaisen huomion tekemisen vaativan tarkkanäköisyyttä ja epäsovinnaisuutta 1800-luvulla eläneeltä kirjailijalta.

Maarit Verronen: Normaalia elämää (2009)

2009-09-01T10:51:00.000-07:00

**½

Koen lähes henkilökohtaisena loukkauksena, että yksi lempikirjailijoistani on alkanut kirjoittaa kirjoja, joista en pidä. Kokoelman novelleista muutama on "ihan kivoja", loput eivät miellyttäneet lainkaan. Tyylikin tökki.

Arne Dahl: Eurooppa blues (2001)

2009-08-24T10:45:00.000-07:00

****

Eläintarhan ahma-aitauksesta löytyy rikollisen ruumis, juutalaiselta hautausmaalta juutalaisen professorin. Kahdeksan prostituoitua katoaa. Ja tietenkin kaikki tämä liittyy yhteen.

Kuten aiemmatkin Jan Arnaldin Dahl-nimellä kirjoittamat dekkarit, tämäkin oli erinomainen. Dahlin kirjat ovat dekkareiksi hyvin kaunokirjallisia, mutta toisinaan "kaunoisuus" menee liiallisuuksiin lähennellen kornia. Yleisesti ottaen tyyli on kuitenkin juuri se, josta näissä teoksissa pidän.

Hän rupesi matkustelemaan; siitä tuli vastustamaton tarve. Ei suurisuuntaisia tilausmatkoja yli aavojen valtamerten, ei junamatkoja Venäjän halki, ei kiipeämistä Mount Everestille. Kyse oli vain matkalla olemisesta. Yleensä maanalaisella - se tuntui kaikkein loogisimmalta. Matkustaa näkemättä minne on matkalla. Pelkkää liikettä. Tuntea matkustaminen, liike, ilman että se oikeastaan vei minnekään. Sellainen tarve hänellä oli.
Siispä hän oli viettänyt viime päivät maanalaisessa. Hän vain matkusti, ilman päämäärää, holtittomasti. Jollakin tavoin se vastasi matkaa, jonka hän teki sisimmässään. Paperin toisella puolella olevien torjuttujen kirjainten luo. Paperin jota hän oli koettanut kääntää niin että se vaikutti täysin tyhjältä.
Ja hän kohtasi asioita. Niitä syöksyi maanalaisen tunneleista, ne vyöryivät häntä kohti asemalaitureilta, ne kaatuivat hänen päälleen rullaportaista. Näkymiä, pelkästään, lyhyitä jaksoja, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuutta saada niitä järjestykseen. Se oli hyvin kummallista. Hänet oli tuomittu vaeltamaan, tuomittu pysyttelemään liikkeellä kuin hän olisi kuollut heti pysähdyttyään. Kuin hai.

Kuten pohjoismaisissa dekkareissa usein, yhteiskuntakritiikillä on olennainen osa teoksessa. Tällä kertaa osansa saavat maahanmuuttopolitiikka, naiskauppa ja Itä-Euroopan kurjat olot. Mukaan mahtuu kuitenkin huumoriakin. Yksi suosikeistani oli kohtaus metroasemalla:

Hän taisteli raivokkaasti. Hän huitoi käsillään, ja hänen leukansa liukui pitkin laituria. Hän taisteli henkensä edestä. Mutta ei ollut mitä vastaan taistella. Häntä työnnettiin reunan yli, hitaasti, armottoman hitaasti, ja maanalaisen junan yhä voimistuva ääni muuttui mielipuoliseksi kirkunaksi ja se oli viimeinen ääni, jonka Hamid kuuli.
Sen jälkeen hän oli aivan poikki.

John Wyndham: Uhka syvyydestä (1953)

2009-08-24T10:39:00.000-07:00

****½

Ensin taivaalla alkaa lennellä outoja valopalloja, sitten kauppalaivoja alkaa katoilla. Onko maailman meret asuttanut vihamielinen tulokaslaji avaruudesta? Ihmiset alkavat käydä epätoivoista kamppailua selviämisestään, mutta tulokset eivät näytä kovin lupaavilta...

Wyndhamin tyyli on erinomaisen viihdyttävä ja päähenkilöpariskunnan keskinäistä sanailua on nautinto lukea. Huvittavin(?) yksityiskohta lienee se, kun Wyndham kuittaa pariskunnan lapsen syntymän ja kuoleman yhdellä rivillä.

Ralf König: Pretty baby (1988)

2009-08-18T09:50:00.000-07:00

*****

Pretty baby on jatkoa Vapautuneelle miehelle: Axel on avioitunut Doron kanssa, ja Doro on viimeisillään raskaana. Onnea varjostavat Doron epäilyt, että hänen miehensä olisi sittenkin kiinnostunut miehistä. Norbert on löytänyt itselleen kumppanin, joka on ammatiltaan teurastaja, katselee illat splattereita ja jalkapalloa ja kärsii potenssiongelmista. Norbertin ystävä Waltraud on vakuuttunut, että Norbertin uusi miesystävä on kaappihetero. Näistä lähtökohdista syntyykin taas melkoinen soppa.

Ralf König: ...vasemmalla kädellä! (1996)

2009-08-18T09:32:00.000-07:00

*****

Albumin alkuosa koostuu haastattelun kuvauksesta; haastateltavana on sarjakuvapiirtäjä Ralf König. König lienee halunnut tällä sarjakuvallaan tuoda julki mielipiteensä haastatteluista ja oikaista joitakin väärinkäsityksiä - käsittelyssä on mm. hänen oletettu naisvihamielisyytensä. Toisaalta jotkut sarjakuvahahmo-Königin lausumat ovat sen verran erikoisia, ettei niitä ehkä ole tarkoitettu tulkittavan todellisen Königin lausumiksi.

Albumin loppuosa koostuu sarjakuvasta 3½ tuntia. Rakastavaiset kohtaavat lentokentällä, takana ja edessä on usean päivän ero, ja yhteistä aikaa on vain kolme ja puoli tuntia. Sinä aikana pitäisi ehtiä (Königin, tai suomentaja Juha Lareksen, kursailemattomin termein) nussia, mutta pariskunnan lemmen tielle ilmaantuu esteitä yksi toisensa jälkeen. König kuvaa erinomaisesti ja hervottoman hauskasti purkamattomien paineiden aiheuttaman ahdistuksen.

Alastair Reynolds: Prefekti (2007)

2009-08-18T09:11:00.000-07:00

*****

Reynoldsin uusimmassa suomennoksessa ollaan samassa aika-avaruus-jatkumossa kuin Ilmestysten avaruus -sarjassa. Prefekti on aivan oma tarinansa, mutta siinä on useita viittauksia aiempiin teoksiin, ja ajallisesti se sijoittuu käsitykseni mukaan Ilmestysten avaruuden ja Kuilukaupungin tapahtumien väliseen aikaan.

Prefekti on trilleri, jossa tapahtumien tempo on jonkin verran nopeampi kuin Reynoldsin kirjoissa perinteisesti. Kokonainen habitaatti tuhoutuu ultrien aluksen törmätessä siihen. Prefekti Tom Dreyfus epäilee, ettei ultrakapteeni ole todellisuudessa syypää vaan lavastuksen uhri. Samaan aikaan tapahtuu muutakin prefektien huomiota vaativia tapahtumia: äänestysjärjestelmästä löytyy aukko, ja joku täytyy lähettää päivittämään äänestysytimet. Nuori prefekti Thalia Ng tarjoutuu tehtävään, mutta yksinkertainen päivitystehtävä muuttuukin elämän ja kuoleman kamppailuksi. Pikkuhiljaa Dreyfusille alkaa valjeta, että tapahtumat liittyvät yhteen ja että vaarassa on koko Timanttivyön tulevaisuus.

Teoksessa pohditaan teemaa yksilön oikeudet vs. yhteisö. Voidaanko yksilön oikeuksia rajoittaa, jos se on yhteisön turvallisuuden kannalta välttämätöntä, ja kuinka pitkälle rajoittamisessa voidaan mennä? Voidaanko tappaa kymmenen tuhatta ihmistä, jos sen avulla pelastetaan miljoona muuta? Voivatko demokraattisen yhteisön johtajat tehdä aseellisen hyökkäyksen vihollista vastaan, jos yhteisön kansalaiset ovat äänestyksellä kieltäneet aseiden käytön?