Alastair Reynolds: Lunastuksen arkki (2002)

*****

Lunastuksen arkki on Reynoldsin sarjan kolmas osa, mutta toinen osa, Kuilukaupunki, on melko itsenäinen teos, kun Lunastuksen arkki taas jatkaa laajempaa juonikuviota siitä, mihin Ilmestysten avaruus jäi. Ensimmäisessä osassa aikaa vietettiin lähinnä ultrien aluksella, nyt tehdään lähempää tuttavuutta yhtyneisiin:

Hänen kasvonsa olivat vahamaiset ja sileät - eivät vailla viehätystä, mutta vailla elinikäisten ilmeiden luomia uurteita ja ryppyjä. Eikä hänen päässään tai kasvoissaan ollut lainkaan ihokarvoja, minkä ansiosta hän näytti keskeneräiseltä nukelta. Ainakaan noiden piirteiden perusteella häntä ei voinut erottaa tuhansista muista yhtyneistä: ilman mieltenvälistä linkkiä ja sitä tavanomaista heijastettujen kuvajaisten pilveä, jonka avulla he ilmaisivat yksilöllisyyttään, heitä saattoi olla vaikea erottaa toisistaan.

Ilmestysten avaruudessa Dan Sylveste herätti jotakin, ja nyt se jokin on päässyt täyteen vauhtiin. Ensimmäisestä osasta tutut Ana Khouri ja Ilia Volvoja suunnittelevat Resurgamin evakuointia ja hyökkäystä tukahduttajia vastaan tuomiopäivänluokan aseilla. Aseet ovat alkujaan peräisin yhtyneiltä, jotka havittelevat niitä takaisin omistukseensa. Aseiden perässä on myös kaksinkertainen loikkari Nevil Clavain sekalaisen miehistönsä kanssa. Lunastuksen arkissa on enemmän toimintaa kuin ensimmäisessä osassa, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Myös kielikuvien tulvaa on karsittu, mikä on plussaa niin luettavuuden kuin kielen laadunkin kannalta.

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus (2000)

*****

Ilmestysten avaruus on Reynoldsin esikoisromaani - novelleja häneltä on julkaistu jo aiemmin - ja sarjan avaus. Dan Sylveste tutkii Resurgam-planeetalla amarantiinien muinoin kukoistanutta kulttuuria. Triumvir Ilia Voljova matkaa Äärettömyyden kaipuulla kohti Resurgamia, mukana on myös värvätty/soluttautunut sotilas Ana Khouri. Molemmat etsivät Sylvesteä, mutta eri syistä. Kirjan sympaattisin, hiukan tragikoominen hahmo on Ilia Voljova, joka sählää aluksella muun miehistön maatessa kryogeeniarkuissa ja yrittää peittää jälkensä ennen miehistön heräämistä. Eristäytynyt ja tunteeton ultra alkaa loppua kohden vaikuttaa varsin inhimilliseltä.

Reynoldsin sarja ei ole ehkä kaikkein älykkäintä ja pohdiskelevinta sci-fiä (vaikkei missään nimessä aivotontakaan), mutta sitäkin viihdyttävämpi. Itseäni miellyttää erityisesti se, että kirjan keskeisimmät ja voimakkaimmat hahmot ovat naisia. Romaani ei ole mikään action-pläjäys, 700 sivuun on saatu yllättävän vähän tapahtumia, mutta silti en pitkästynyt missään vaiheessa. Juoni on toimiva, mutta kaikkein onnistuneinta kirjassa ovat pienet yksityiskohdat, joilla Reynolds kuvaa luomaansa universumia ja sen asukkaita. Tämän haluaisin nähdä elokuvana.

Jeff Long: Helvetin sydän (2007)

****

Helvetin sydän on jatkoa vuonna 1999 ilmestyneelle Helvetin piireille. Ihmisille on paljastunut, että Helvetti on todellinen, konkreettinen paikka, joka sijaitsee maan alla. Helvettiä asuttivat hadaalit (homo hadalis), kunnes ne tuhoutuivat ihmisen alulle panemaan ruttoon. Mutta vuosien päästä alkavat hyökkäykset. Aikuiset tapetaan ja lapset siepaan maanalaisiin luolastoihin; osa hadaaleista on sittenkin jäänyt eloon. Kielitieteilijä ja entinen nunna Ali lähtee etsintäretkelle työtoverinsa kanssa, toisaalla etsintöjä tekevät yhden siepatun lapsen äiti, Rebecca, ja hänen värväämänsä miehet.

Helvetin piirit ilmestyi Liken SciFi-sarjassa, mutta jatko-osa ei ole saanut SciFi-titteliä, ja kirjastossa teos on sijoitettu kauhuhyllyyn. Kirjaa lukiessani en ajatellut kertaakaan lukevani kauhuromaania, vaikka jälkikäteen luokituksen huomattuani tunnistinkin siinä kauhun piirteitä. Jäinkin miettimään, kuinka paljon etukäteislokeroinnit vaikuttavat lukukokemukseen ja tulkintaan.

Osa luvuista muodostuu oppipojan ja (langenneen) enkelin välisistä keskusteluista, jotka ovat ehkä romaanin kiinnostavinta antia. Kuka Saatana on ja mikä on hänen valtansa? Kuinka paljon yhteistä on todellisella ja myyttien Helvetillä?

"Olisin voinut väittää vastaan. Minusta kerrotut tarinat etääntyivät minusta. Te kirjoititte minua samaan aikaan kun minä kirjoitin teitä. Olisin voinut tuhota teidät. Sen sijaan päätin liittyä teihin. Aloin vaalia myyttejä ja käytin niitä elämän jälkeiseen aikaan valmistavana opetusmateriaalina. Nyt minun ei edes tarvitse lähettää vanhoja sieluja etsimään uusia. Te tulette automaattisesti luokseni. Minut on ohjelmoitu tietoisuuteenne."

"Kasvatin sielujoukkojani kuin hyvä paimen. Otan huomaani kaikki luokseni harhailevat lampaat. Painoin mieleeni jokaisen lampaan nimen, sen vanhempien ja lasten nimet, niin elävien kuin kuolleiden. Yhdistin historianne. Tiesin kaiken, mikä edelsi teitä. Pienellä ponnistelulla olen alkanut muistaa, mitä tulee jälkeenne. Teidän menneisyytenne ja tulevaisuutenne välissä olen minä. Se on tilani. Olen tarinanne vanki. Mutta samalla olen tarinankertojanne. Ymmärrätkö?" 

"En, herra."

"Niin", enkeli huokaa. "En minäkään."

Pornoakatemia! (2007), toim. Harri Kalha

*****

Pornoakatemia! tarjoaa kiintoisan queer-teoreettisen otoksen pornon monimuotoisuudesta, esillä ovat mm. anoreksiaporno ja japanilainen naisille suunnattu pornomanga. Antu Sorainen tarttuu arkaan aiheeseen artikkelissa Turmeltuuko suomalainen lapsi? Pornografia, pedofilia ja pelottamisen taide. Lapset ja seksuaalisuus ovat aiheita, joista harvoin puhutaan samassa lauseessa. Aiheen käsittely herättää lukijassa helposti vastarintaa; Sorainen kuitenkin painottaa, ettei hänen tarkoituksensa ole kiistää esimerkiksi lastensuojelun tarvetta vaan keskustella abstraktilla tasolla siitä, mistä yhteiskunnassa saa puhua ja mistä ei.

Kuvamateriaaleista erityisen mieleenpainuvia ovat pro ana -sivustolta peräisin olevat kuvat, joissa poseeraa alastomia "luurankoja". Kuvat ovat osa Juulia Jyrängin artikkelia Kuvotus ja kiihotus. Nimi on osuva: kuvia ei voi kutsua erityisen miellyttäviksi, mutta jotain hyvin puoleensavetävää niissä kuitenkin on.

Ainoat moitteet tulevat kirjan luettavuudesta: Tekstiin on jäänyt ylimääräisiä tavuviivoja ja muitakin teknisiä kömmähdyksiä on käynyt. Alaviitteitä on runsaasti, ja ne ovat pitkiä, mikä sinänsä ei ole huono asia ollenkaan, mutta aiheuttaa sen, että alaviitteet jatkuvat usein seuraavalle sivulle. Kun sekä leipäteksti että alaviitte päättyy sivun lopussa tavuviivaan, joutuu sivua kääntelemään useaan kertaan edestakaisin. Toisinaan myös viite ja viitattava kohta ovat joutuneet eri sivuille. Virheet ovat kuitenkin vain kosmeettisia, eikä sisällystä löydy pahaa sanottavaa.